Borganäs palaa.
Juhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön
kanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä
ja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.
Vielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet
lähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden
lehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes
takaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka
heidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.
Engelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta
kaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle,
ilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli
syynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä
entistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka
häntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan
ollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla
saattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan
kohtalo sitä vastoin -- tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin --
hänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä
asti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet.
Ja kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään
hänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista
apua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun
levottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi
levottomuuden esineen ympärille.
Tuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan;
hänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin
jatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua
edes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja
katseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle,
josta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta
kuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.
Mutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä
heleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä
pilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine
taloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti
veripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa.
Engelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin
vähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin
aurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle
pääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi
nöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille
kasvoilleen.
Yht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän
matkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan
etelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa
nähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.
Ratsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa
ajaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.
"Brand!" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas
satulasta.
Munkki nyökäytti päätänsä.
"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?"
"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!"
"Ja sen miehen nimi on...?"
"Belgsting!"
"Hm! Hyvin tiedän, että se mies tuomitsee minua väärin", sanoi
Engelbrekt, "mutta enpä luullut, että hän sentään teoissaan osottautuu
ystäväkseni."
"Ja kuitenkin hän on tehnyt sinulle enemmänkin kuin ystäväntyön!"
Engelbrektin suu vetäytyi surunvoittoiseen hymyyn.
"Jumala häntä siitä siunatkoon! -- Kenties ojennamme vielä kerran
toisillemme kätemme ja ystävyksinä puhuttelemme toisiamme, ennen kuin
tuolla ylhäällä yhdymme!"
Munkki kertoi nyt, miten Belgsting oli esiytynyt edellisenä vuonna
metsässä pidetyssä kokouksessa, ja miten hän arvoisuudellaan oli saanut
talonpoikain malttamattoman päätöksen ehkäistyksi.
"Ja että sait asiasi niin hyvin toimeen kuninkaan luona ensi kertaa
siellä käydessäsi, sekin on sen miehen työtä", lisäsi hän laskien
ratsastimet Brandin kaulalle ja seuraten Engelbrektiä veräjästä puiden
alle. Brand kuului kohta sen jälkeen hirnahtelevan kartanolla.
"Kai muistat, Engelbrekt", jatkoi munkki heidän päästyänsä vihtakoivun
alle, jossa Herman kerran haaveillen istui, kun Agnes ja Juhani Wale
yht'äkkiä ilmestyivät hänen eteensä, "kai muistat, mitä vaikeuksia oli
sinua odottamassa, kun täältä ensi kertaa viime vuonna matkalle läksit.
Jösse Eerikinpojalla oli väkeä liikkeellä sinua kiinni ottamassa ja
kirjurinsa hän lähetti samana iltana, jona Hermania onnettomuus
kohtasi, kuninkaan puheille sinua ennen. Kaiken tämän minä sain tietää
enkä tiennyt muuta neuvoa kuin koettaa saada Belgsting käsiini. Minä
läksin täältä, niin pian kuin sain varman tiedon kirjurin lähdöstä,
minä ajoin hevosen hengiltä sinun puolestasi. Ornäsissä sain Brandin,
jota kuten tiesin, Herman ei enää tarvinnut. Brand vei minut nopeasti
ja varmasti matkani päämäärään."
"Ja se oli Belgsting?"
"Niin oli, ja tuskin hän oli saanut kuulla, mistä oli puhe, ennen kuin
oli valmis panemaan kaikki alttiiksi sinun hyväksesi ja sen asian,
jolle tahdot itsesi pyhittää. Annoin hänelle Brandin; hän tarvitsi
voimakkaan ja kestävän hevosen, ja minä tiedän kyllä, mistä Brand
käypi. Hän saavutti Salan läheisyydessä takaa ajettavansa ja vei hänet,
päivällä leväten ja yöllä matkaansa jatkaen, Tukholmaan, jossa hän pani
tuon pienen kirjurin lukkojen ja telkien taakse jonkun ystävänsä
taloon..."
"Ah ... Gellinkin taloon. Minä näin Brandin sen edustalla samana
aamuna, jona läksin purjehtimaan!"
"Tuo saksalainen kauppias oli luotettava, sillä hän piti, mitä oli
Belgstingille luvannut. Kirjuri ei päässyt irti, ennen kuin varmasti
tiedettiin sinun jo palanneen."
"Mutta Brand...?" kysäsi Engelbrekt.
"Brandin piti olla kauppiaan hoidossa sinun palaamiseesi asti..."
"Mutta kun minä Tuomas piispan kanssa tulin Tukholmaan, niin en Brandia
tavannut siellä!"
"Se tulikin takaisin, ennen kuin olin odottanut. Belgsting oli saanut
varmat tiedot ja lähetti sen tänne vuorelle takaisin, jossa sitä
paremmin saatettiin tarvita... Herman ratsasti sillä sitten, kun läksi
sinua pelastamaan, kuten luuli... Nyt matkallani Borganäsiin sain
takaisin Brandin..."
"Ja keneltä?"
"Taaskin Belgstingiltä! Hän oli löytänyt sen laitumelta läheltä
Gripsholmaa. Hänen luonansa se sitten oli ollut, kunnes hän sai kuulla
minun olevan Husabyssä, jolloin lähetti sen minulle."
"Läheltä Gripsholmaa...?" toisti Engelbrekt miettiväisesti.
"Herman on luultavasti Tukholmassa jollakin tavoin saanut kuulla sinun
palanneen, kenties kauppias Gellinkiltä itseltään, ja hän on sitten
jatkanut matkaansa Strängnäsiin. Kuinka hän siellä on joutunut Jösse
Eerikinpojan valtaan, sitä en kykene arvaamaan, mutta ehkäpä kohta
saamme kuulla sen kohdan selitykset häneltä itseltään..."
"Suokoon Jumala, että niin kävisi ... olen ajatellut häntä koko tämän
aamua..."
"Sitä ovat tehneet muutkin kuin sinä, Engelbrekt", keskeytti munkki
kiivaudella, joka vivahti suuttumukseen.
"Joku muukinko kuin sinä itse, Johannes?"
Munkki nyökäytti myöntävästi päätänsä ja synkkyyden ilme kävi vielä
selvemmäksi hänen kasvoillaan.
"Kenties joku, joka ei sinua miellytä?"
"Varhain tänä aamuna lähetti Melcher Gjordinpoika, joka nyt oleskelee
Husabyssä, sanan Borganäsiin, että Ewerstenin kreivin tytär haluaa
puhutella Juhani Walea."
"Ja tätäkö paheksut, Johannes?"
"Kreivintytär rakastaa Hermania..."
"Agnes!"
Engelbrektin kasvonpiirteet kävivät synkiksi, niin kuin munkinkin, ja
heidän katseensa sattuivat yhteen.
"Oletko puhutellut häntä?" kysyi edellinen.
"Olen!" vastasi munkki ja tuo synkkä ilme muuttui milt'ei hurjaksi.
Hänen syvät silmänsä säihkyivät tulta.
"Sinä olet tavannut jonkun muunkin, Johannes!" sanoi Engelbrekt ja otti
munkkia kädestä.
Munkki teki taas myöntävän liikkeen.
"Elä sentään ankarasti tuomitse, Johannes ... raskaat surut ovat hänen
mieltänsä painaneet, sitä todistavat selvästi hänen kalpeat, mutta
lempeät kasvonsa. Kenties ... kenties..."
"Mitä, Engelbrekt!" huudahti munkki ja tarttui Engelbrektin molempiin
olkapäihin häntä suoraan silmiin katsoen, "sinä luulet ... sinä voit
luulla viattoman veren käsiäni tahraavan?"
"Malta mielesi, Johannes... Herran teitä ei pidä ihmisen tukkia.
Kenties tulee vielä sekin päivä, jona nuoruutesi surut näkyvät toisessa
valossa..."
Viluväreet pudistelivat tuota voimakasta miestä; hän päästi
Engelbrektin ja jäi seisomaan käsivarret ristissä ja silmät jäykkinä
tuijottaen maahan, missä pienet kukkaset ilosta värähtelivät
kesäauringon suudelman heitä lämmittäessä.
Niin hän seisoi kauvan eikä Engelbrekt tahtonut häntä häiritä.
Mutta Engelbrektin talon luhdinikkunasta kuului sointuisa ääni
laulavan:
Raukan mun möi, perintöni vei;
Luoja vain huoleni tuntee:
Hautaan mulla siis halua miks'ei!
Ei oo, kelle surujani valitella voin.
Syypää itse ollut jos oisin,
Luoja vain huoleni tuntee!
Tuskin itkien näin vaikeroisin!
Ei oo, kelle surujani valitella voin!
Nämä olivat pari säejaksoa tunnetusta kansanlaulusta "Pikku Hillan
valitus", ja tuo vieno surumielinen sävel, samoin kuin sanatkin,
vaikuttivat valtavasti sekä Engelbrektiin että munkkiin. Tuona
hiljaisena kesäaamuna oli siis vielä lisäksi yksi mieli, jota syvä ja
haihtumaton suru painoi, kukkanen, joka värisi kuin munkin jalkain
juuressa olevat siskosensa, joihin tämän silmät tuijottivat.
Hänen ristissäolevat kätensä ja kalpeat kasvonsa tiesivät kovia
taisteluita, joita tällä hetkellä hänen sydämessään riehui. Kun laulu
vaikeni, hän kohotti päätänsä ja loi silmänsä päiväpaisteiseen
maisemaan.
"Kenties!..." kuului hän vapisevin huulin kuiskaavan.
Äänettöminä läksivät molemmat miehet puiden varjosta ja menivät
kartanolle.
Täällä alkoi eloa ja liikettä ja sekä Engelbrekt että munkki ryhtyivät
kohta muihin asioihin.
Hevosia tuotiin esiin ja suittiin, satuloita ja suitsia puhdistettiin
ja kaikenlaisia aseita aljettiin kantaa ulos eri rakennuksista. Joukko
ihmisiä, mikä mitäkin tehden, täytti pihamaan. Engelbrekt ja munkki
pysähtyivät tuvan ovelle ja edellinen huusi luoksensa muutaman lähinnä
olevista miehistä.
"Tunnin perästä, Iivari", sanoi hän, "tulee teillä olla kaikki
järjestyksessä! Lähetä sanoja vuoritilallisille, että he yhtykööt, ja
teidän tulee ajella ympäristössä sanomassa, että lähtekööt matkaan niin
pian kuin voivat. Hedemorassa aiomme odotella pohjoisten pitäjäin
rahvasta..."
"Ennen iltaa eivät nämä kuitenkaan tule", virkkoi munkki.
"Niin kuin on sovittu", sanoi Engelbrekt ja taas renkiin kääntyen hän
lisäsi: "Sano vuoritilallisille, että minä yhdyttyämme teen selon,
miksi näin aikaisin lähdemme."
Renki läksi kartanolle päin eikä kestänyt monta silmänräpäystä, ennen
kuin viisi aseellista miestä ratsasti ulos Engelbrektin portista kukin
suunnilleen.
"Borganäs?" kysyi munkki merkitseväisesti.
"Niin", vastasi Engelbrekt. "Minusta näyttää paremmalta olla linnaa
paria penikulmaa lähempänä; lieneepä reippaan nuorukaisemme yritys
onnistunut tai ei, niin kiirettä täytynee jo kuitenkin pitää, ja
yllätys menee meiltä vaan puolittain hukkaan. Muutamille sadoille
ratsumiehille ei Juhani Wale mahtane lujaa rosvonpesäänsä avata --
talonpoikaisjoukon tehtäväksi jää hänen rohkeutensa lannistaminen."
Molemmat miehet menivät sen jälkeen isoon tupaan, jossa he tapasivat
Björn vanhuksen seisomassa emännän edessä tarkoin kuunnellen, mitä
tällä oli sanottavaa.
"Taidat uskoa minut hänen huostaansa, arvelen ma, vaimo!" sanoi
Engelbrekt leikkiä laskien, vaimonsa luo astuen ja ottaen häntä
kädestä.
"Paljon se unhottaa, jonka hartioilla kaikkien menestys on", vastasi
hurskas emäntä. "Mieluummin itse, jos voisin, mukaasi tulisin."
"Emmepä toki vihollismaahan mene, vaimo!"
"Ettepä paljoa parempaankaan!" vaikeroi vaimo. "Elä synkisty,
Engelbrekt, näethän, että olen nyt vahvempi, kuin viimeksi matkalle
lähtiessäsi, vaikk'ei vaara nyt luultavasti ole ollenkaan pienempi.
Mutta Engelbrektin vaimo ei saa ajatella itseänsä nyt, kun melkein joka
vaimo näissä seuduin olisi valmis verta itkemään."
"Mielellänipä sinun kuulen näin puhuvan, vaimo! Tuonelan ovesta
kuljetaan yksitellen ja siihen ajatukseen tulee jokaisen miehen ja
vaimon perehtyä. Yksi seikka vielä olkoon lohdutuksenasi, tapasimmepa
sitten vielä toisemme tässä maailmassa tai emme -- ei ainoakaan
epäpuhdas teko ole tahraava Engelbrektin muistoa... Ja nyt Jumalan
haltuun, vaimo!"
Hän käänsihe pois, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Vanha Björn
nyyhki liedennurkassa seisoen ja koettaen mieltänsä malttaa,
kykenemättä kuitenkaan hillitsemään esiin tunkeilevia tunteitaan, joita
vielä jokainen huoneessa oleva esine hellytteli. Puolen ihmisiän
muistot olivat hänellä mielessä ja ikään kuin yhteen paikkaan koottuina
juuri tällä hetkellä. Hän oli kasvanut Engelbrektin kodissa ja kaikki
mikä isäntää koski, oli kasvettunut kiinni hänen sieluunsa ja käynyt
hänelle todelliseksi elämäksi. Hänen rakkautensa, hänen surunsa ja
ilonsa -- ne kohdistuivat kaikki tuohon pieneen mieheen, jota hänen nyt
oli määrä seurata ja josta huolta pitää. Eipä ihme sen tähden, että
hänestä oli katkeraa tuntea, kuinka tällä hetkellä vanhat, rakkaat
siteet katkaistiin.
Ikään kuin muistojen vuolaan virran valtaamana hän rientoaskelin
kiiruhti ulos huoneesta.
Mutta tunti kului ja palvelijain hevoset kuuluivat korskuvan kartanolla
ja kuopivan maata kavioillaan.
"Onko aikomuksesi nyt tällä hetkellä lähteä?" kysyi vaimo, joka ei
muuta tiennyt, kuin että keskipäivä oli määrätty lähtöajaksi.
"Herman", vastasi Engelbrekt. "Herman vetää minut pois muutamia tunteja
ennen, kuin olin aikonut."
Ja hän kertoi lyhyesti kasvattipojan kovan onnen ja että hänen
kohtalonsa kenties juuri nyt heidän puhellessaan oli ratkaistavana.
"Kohta saat tietoja minusta, vaimo ... ja jos en tule kotiin talveksi,
niin pidän kai huolen siitä, että välimatka väliltämme lyhenee..."
Muuan palvelija ilmestyi kynnykselle ja hänen takanaan saattoi nähdä
Engelbrektin hevosen tepastelevan portaiden edessä.
"Jumalan nimessä vaimo! Hänen siunauksensa sinulle ja talolleni!"
Hän syleili vaimoansa ja painoi suudelman hänen otsalleen.
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen ratsasti Engelbrekt ulos
kartanoltansa ja munkki ratsasti Brandilla hänen rinnallaan.
Vaskivuoren vuoritilalliset yhtyivät sitten vähitellen ja sitä mukaa
kuin hän kulki eteenpäin, tuli yhä useampia joukkoja lähiseuduista,
niin että heitä keskipäivän tienoilla, jolloin Hedemoran kylässä
levähtivät, oli noin kolmesataa miestä.
Engelbrekt ja vuoritilallisista mahtavimmat istuivat päivällispöydässä
kirkkoherran tykönä, joka samalla oli kaniikkina Vesteråsissa, kun
muuan Vesteråsin voudin palvelija tuotiin sisälle.
Se oli Melcher Gjordinpojan palvelija, joka aamulla varhain oli ollut
Borganäsissä ja nyt tuli kertomaan, mitä siellä oli tapahtunut.
Yleinen ihmettely kuvastui miesten parrakkaille kasvoille heidän
kuullessaan, miten uskaliaasti ja reippaasti rengit olivat toimineet,
mutta kun sitten saivat tietää voudin palvelijain murtautuneen ulos
linnantuvasta ja rynnänneen tornia vastaan, niin jopa he kavahtivat
pystyyn ja tapailivat miekkojansa.
Kaikki olivat sitä mieltä, että heti paikalla oli noustava ratsaille ja
täyttä karkua ajettava Borganäsiin.
Engelbrektkin oli kavahtanut pystyyn ja selvästi näkyi, kuinka kovin
miehen kertomus oli häneen koskenut. Mutta hän ei virkkanut mitään,
ennen kuin yleinen hälinä oli tauonnut, jonka kestäessä hän myöskin oli
saanut aikaa sydämessään riehuvan myrskyn hillitsemiseen.
"Kahta seikkaa", sanoi hän sitten, "on meidän tässä silmällä pidettävä:
miestemme pelastaminen on toinen, linnan valtoihimme saaminen toinen,
mutta näistä on jälkimmäinen edellistä tärkeämpi. Saattaahan käydä
niin, että meikäläisten onnistuu pysytteleidä tornissa, kunnes
talonpoikien sotajoukko on koossa, ja silloin he ovat pelastetut ja
linna meidän. Jolleivät he sitä voi, niin armahtakoon heitä Herra
Jumala, mutta me, jotka nyt olemme täällä koolla, tuskin voimme
valloittaa Borganäsiä väkirynnäköllä. Sen tähden minusta näyttää siltä,
ett'ei meillä, kummassakin onnistuaksemme, ole muuta neuvoa kuin
viisaan pakkosopimuksen hierominen. Se meistä, jolla on nopein hevonen,
lähteköön sen tähden matkalle ja koettakoon päästä Borganäsin
voudinsotamiesten puheille."
Kilvan halusivat kaikki nousta ratsaille ja ajaa linnalle. Engelbrekt
valitsi muutaman nuorimpia ja kohta hänen kuultiinkin ratsastavan
matkaan tielle päin.
"Mutta nouskaamme mekin", sanoi Engelbrekt sen jälkeen, "heti paikalla
ratsaille ja lähtekäämme matkaan, jott'en minä ettekä tekään mitään
laiminlöisi, jos meillä pakkosopimuksella on mitään voitettavissa."
Kaikki olivat kohta hevosen selässä ja vajaan tunnin kuluttua he
pysähtyivät Borganäsin läheisyyteen, mutta metsän taakse, niin ett'ei
heitä linnasta voitu nähdä. Pater Johannes, joka yhä edelleenkin oli
ollut mukana, mutta oli pysytellyt jonkun verran toisten jälessä, tuli
nyt käyden Engelbrektin luokse.
"Minusta on ruvennut tuntumaan siltä", sanoi hän, "kuin vouti olisi
meikäläisten käsissä tornissa, ja jos niin on asian laita, niin he
mahtanevat hyvin tulla toimeen siellä. Siitä voinee vuoritilallinen
antaa selon, kun hän tulee takaisin. Jos nyt niin on asian laita, niin
minun mielestäni sinun pitäisi rynnätä esiin koko voimallasi. Se panisi
Borganäsin miehet kahdelle päälle ja meikäläiset saisivat aikaa
hengähtääkseen..."
Munkki puhui puoliääneen, niin ett'eivät hänen sanojansa kuulleet
toiset miehet, jotka kaikki katselivat linnaan ja tielle päin
nähdäkseen, eikö vuoritilallinen, joka oli mennyt edeltä pakkosopimusta
hieromaan, jo kohta palaisi. Engelbrekt näytti tarkoin punnitsevan
munkin sanoja.
"Tarkasti on meidän tässä tuumittava, Johannes", vastasi hän, "sillä
varomaton teko saattaisi helposti tehdä kaikki tyhjäksi ja päästää
voudinpalvelijat omien miestemme henkeä uhkaamalla määräjiksemme, enkä
sitä koetusta soisi sinulle, Johannes, enkä itselleni."
"Mutta jos heillä on vouti vallassaan..."
"Sitähän emme tiedä..."
Engelbrekt ei ennättänyt lopettaa lausettansa, ennen kuin munkki äkisti
käänsihe ympäri.
"Täällä tulee ratsumiehiä perästämme", sanoi hän, "mutta tietääkseni ei
ketään jätetty Hedemoraan; ja ne, joiden piti yhtyä Norbergin
vuorikunnasta, eivät mahtane tulla pohjoisesta päin, jos vaan ovat
sanasi saaneet oikeaan aikaan."
Hänen puhuessaan alkoi Engelbrektinkin korviin kuulua nelistävien
hevosten kopinaa. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, ett'eivät
toiset vuoritilalliset olleet mitään kuulleet, eikä edes Engelbrektkään
olisi sitä huomannut, jollei se olisi tunkenut munkin tarkkoihin
korviin. Kohta saattoi kuulla tulijoita olevan kaksi ja muutamien
silmänräpäyksien kuluttua tulivatkin ne näkösälle muutamassa tien
mutkassa, parin harvassa seisovan puun välistä.
Munkki tarttui kiivaasti Engelbrektin käteen.
"Se on Juhani Wale!" huudahti hän.
"Kautta Pyhän Yrjänän, Juhani Wale ja Maunu!" huudahti Engelbrektkin.
Engelbrekt silmäili lähimmäisiä miehiä ja hänen silmänsä pysähtyivät
kahteen nuoreen, reippaaseen vuoritilalliseen, joilla oli erittäin
vilkkaat hevoset. Hän viittasi heidät luoksensa ja osotti sitä paikkaa,
jossa nuo kaksi ratsumiestä olivat olleet näkyvissä.
Nämä olivat todellakin Borganäsin vouti ja pitkä Maunu. Heidän oli tuon
ontelon pylvään kautta ja siitä alkavaa maanalaista käytävää pitkin
onnistunut pelastautua kaukaiseen taloon, pohjoispuolelle Håfrania.
Täältä he anastivat pari hevosta, joilla aikoivat jatkaa pakoansa
etelään päin. Erkin tiedonanto talonpoikaisjoukon tulosta oli tehnyt
voudin toivottomaksi linnan puolustamisesta. Mutta hän aikoi myöskin
vielä kerran palata Borganäsiin palvelijainsa avulla korjaamaan Herman
Bermanin haltuunsa. Mutta ratsumiesjoukon näkemisestä hän hämmästyi. Se
katkaisi kerrassaan hänen ilkeät tuumansa ja nyt oli kysymys vaan
pelastautumisesta. Jos ratsumiesjoukko vaan oli hänet huomannut, niin
ei ollut suuria pakoonpääsemisen toiveita.
"Me eroamme, Maunu", kuiskasi hän, "ja jos pakomme onnistuu, niin
yhdymme taas Köpingshusissa! Poikkea sinä oikealle kädelle, niitylle
päin, minä taas ajan takaisin tietä pitkin!"
Tämä oli tapahtunut sill'aikaa kuin Engelbrekt kutsui luoksensa nuo
kaksi vuoritilallista. Kun hän taas kääntyi osottamaan noita kahta
ratsumiestä, olivat nämä hävinneet. Hän kertoi kuitenkin, mitä oli
nähnyt ja käski heidän, jos mahdollista, tuomaan sinne voudin, joka ei
saattanut olla kaukana. Molemmat ratsumiehet syöksähtivät matkaan ja
kohta nähtiin heidän häviävän harjun vasempaa rinnettä alas.
"Jos kettu kulkee maita metsiä", tuumaili Engelbrekt sen jälkeen
hiljakseen munkille, joka yhä vielä seisoi hänen rinnallaan, "niin
mahtanee metsästäjä olla isäntänä luolassa, mutta odottakaamme vielä
kuitenkin lähettiäni."
Jonkun aikaa sen jälkeen tulikin vuoritilallinen, joka oli ratsastanut
Borganäsiin.
"Nyt ei mielestäni ole Borganäsissä kaikki kannallaan", sanoi hän.
"Nostosilta on hyvästi nostettuna, mutta palvelijaa ei ollut
porttitornissa huutooni vastaamassa, ja kun torveen puhallutin, niin
näin toki pari päätä pilkistävän muurin yli, mutta ne vilahtivat
tiehensä kuin raivot."
Miehen sanat synnyttivät sekä hämmästystä että vihaa. Engelbrekt päätti
itse ratsastaa nostosillan päähän ja antoi koko ratsumiesjoukon siirtyä
metsikön etupuolelle, niin että sen helposti saattoi linnasta nähdä.
Kuitenkin oli kaikkien pysyttävä siinä paikoillaan, kunnes toisin
käskettiin.
Muutamien miesten ynnä torvensoittajan seuraamana ratsasti Engelbrekt
tuon lyhyen matkan joelle ja sillalle, joka aivan oikein huomattiin
nostetuksi. Hän käski heti puhaltamaan torveen, mutta seuraus siitä oli
sama, kuin edellisenkin vuoritilallisen merkkipuhalluksesta.
Linnanpihalta saattoi selvästi kuulla ikään kuin taistelevien ääniä ja
huutoja, ja miehet, jotka istuivat ratsailla Engelbrektin ympärillä,
katsoivat kysyväisinä häneen.
Hän ei tuumaillut kauvan.
"Ajakaa takaisin", sanoi hän, "ja hankkikaa tänne metsästä muutamia
puunrunkoja, meidän täytyy saada nostosilta lasketuksi!"
Muuan ratsumies kiisi kuin tuuliaispää tietä ylöspäin ja kohta
kuuluikin kirveeniskuja metsästä. Engelbrekt antoi sillä välin taas
puhaltaa torveen, mutta turhaan. Huudot vain tuntuivat sisällä yltyvän.
Tässä kului aika ja alkoi jo olla ilta käsissä. Taivas oli aivan
selkeä, mutta kova tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta.
Kun puunrungot oli tuotu, nostatti Engelbrekt ne pystyyn nostosiltaa
vasten ja kirveet käsissä kiipesi muutamia miehiä ylös niitä myöten ja
alkoi hakkaamalla särkeä isoja rautarenkaita, joihin nostosillan ketjut
oli kiinnitetty. Kun tämä työ oli likipitäen valmiina, hyppäsivät
miehet alas toiselle puolelle. Ainoastaan kaksi tarttui ketjuihin
antaakseen niille viimeiset iskut.
Kirveet putosivat koholta ja ankaralla ryskeellä laskeutui nostosilta
Engelbrektin ynnä muiden esteettömästi ylimennä. Ne kaksi miestä, jotka
olivat riippuneet ketjuissa kiinni, hyppäsivät alas.
"Nytpä saadaan nähdä, päästäänkö tässä lähemmäksi toisiamme!" huudahti
Engelbrekt lähettäen koko ratsumiesjoukolle käskyn rientää paikalle.
Rannalla tuli kaikkien, niin käski Engelbrekt, astua ratsuiltaan.
"Meidän täytyy valloittaa linna väkirynnäköllä!" sanoi hän. "Laittakaa
sen tähden itsenne valmiiksi!"
Portti oli suljettu, ja sill'aikaa kuin tuotuja puunrunkoja nostettiin
muuria vasten pystyyn kahden puolen porttitornia tikapuina
käytettäviksi, saivat muutamat käskyn koettaa hakata rikki
linnanportin. Muureilla ei näkynyt ketään, niin että työ näytti käyvän
erittäin helpoksi.
Silloin kohosi yht'äkkiä paksu musta savupilvi muurin sisäpuolelta. Se
kiemurteli isoissa pyörylöissä ylös ja sivuille päin ja muuan näistä
kierteli muuria ja peitti porttitornin edessä olijat.
"Linna palaa! -- He ovat sytyttäneet linnan tuleen!" kuului
vuoritilallisten taajoista riveistä.
Ja mahtavia liekkejä leimahteli savupilvestä. Paksu savupatsas oli
noussut toiselta puolen isoa tornia, joka oli linnan keskustana.
Luultavasti oli tuli sinne sytytetty torniin suljettujen nöyristämistä
varten. Mutta tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja näytti kiihtyvän
kilpaa liekkien kanssa, heitti nämä torninseinän ympäri porttitornin
vieressä oleviin puurakennuksiin. Hiukan etäämpänä olijat saattoivat
nähdä liekkien täällä lentelevän pitkin katonharjaa, pureutuvan siihen
kiinni ja tuhansia kipunoita tuossa tuokiossa kohoavan pilviä kohti,
sill'aikaa kuin vanhoista hirsistä kuului räiskettä ja huokauksia,
ikään kuin henkiolentoja olisi niissä asunut ja ne nyt olisivat
päässeet irralleen.
Samassa ilmautui joukko aseellisia palvelijoita muurin harjalle. Nuolia
tuli sateena ja isoja kiviä vieritettiin niitä kohti, jotka
työskentelivät portin edustalla.
Mutta keskeltä pauhinaa ja ryskettä ja läpi savupilvien kuului
Engelbrektin voimakas ääni miehiänsä rohkaisemassa. Ja ikään kuin
voimat vastustuksesta olisivat kasvaneet kahta suuremmiksi, niin nuo
terävät kirveet pirstoivat tammiportteja. "Liian myöhään!" kuului ääni
huutavan muurilta, "te ette voi pelastaa miehiänne. Savu tunkee ulos
kaikista tornin aukoista!"
Äänen vielä puhuessa iskettiin viimeiset voimakkaat iskut
linnanporttiin, jonka pirstaleet peittivät porttikäytävän kivityksen.
"Eteenpäin, eteenpäin ystävät", huusi Engelbrekt ja syöksyi portista
sisälle.
Ja mies seurasi miestä ja joukko joukkoa. Samalla alkoivat miehet
hävitä muurilta ja aseiden kalsketta kuului linnanpihalta.
Mutta liekit leimusivat taivasta kohti taistelevien päiden päällä ja
mustaa savupilveä vasten tuikahti aina jokunen tähti vaaleansiniseltä
taivaanlaelta.
Yksinäisen puun juurella lähellä rantaäyrästä oli yksinäinen mies. Hän
oli polvillaan ja rukoili. Mutta ristissä olevien käsien tutisemisesta,
rajusti kohoilevasta rinnasta ja tummain silmäin tulesta, kun hän ne
kohotti taivasta kohti, saattoi päättää, että hänen rukouksensa koski
jotakin hänelle hyvin rakasta ja kallista. Se oli pater Johannes. Ja
sitä mukaa kuin miekan mittely yltyi ja melu ja huudot kiihtyivät,
kävivät sanat, joita hänen huulensa kuiskailivat, innokkaammiksi, hänen
silmäinsä katse hartaammaksi, hellemmäksi.
Ja hänen rukoillessaan alkoi järeitä, väräjäviä ääniä leijailla
avaruudessa.
Likimmäisten kirkkojen kellot ne, niin kuin tavallisesti vaaran
hetkellä, kutsuivat väkeä kokoon ja tuuli kannatteli niiden ääniä
kauvas. Siten ne saapuivat myöskin tuon rukoilevan munkin korviin,
ilmoittaen kaikilta suunnilta aseellisia joukkoja olevan tulossa
etelään päin.
Juhlallisesti ja määrättyä väliä pitäen seurasivat äänet toinen
toistansa. Kuului siltä kuin mahtavat, näkymättömät äänet olisivat
ylhäällä avaruudessa laulaneet aamulauluansa, äänet sellaiset, jotka
toivat rauhaa ja lohdutusta taistelevalle ihmissydämelle. Munkille ne
toivat ikään kuin vastauksen hänen rukouksiinsa, ne olivat ikään kuin
hänen esiinloihtimiansa -- ne olivat havaittavina olevia henkisiä
sotajoukkoja, jotka riensivät sorrettujen ja kärsiväisten avuksi.
Säteilevin silmin kavahti rukoileva munkki seisoalleen. Hän kiiruhti
muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä laajalti joka suunnalle.
Heikkoa rummunpärrytystä kuului kaukaa ja tuhansien maata polkevien
jalkain kumeaa ääntä.
Jo alkoi metsänreunassa kimallella, ikään kuin jokaisesta puunlatvasta,
jokaisesta pensaasta olisi noussut keihäänkärki.
Talonpoikain sotajoukko se oli tulossa.
Itäiseltä taivaanrannalta nouseva häikäisevä valojuova kimalteli
kirkkaita keihäänkärkiä vasten, niin että ne näyttivät siltä kuin
olisivat olleet tulessa. Jokainen sellainen pieni liekki sytytti toivoa
ja luottamusta miehen silmiin ja hänen sydämensä sykähteli
ihastuksesta.
Nämä tuhannen tuhannet pienet liekit, jotka kimaltelivat nousevan
aamuauringon heijastuksesta, olivat esikuvana Ruotsinmaan koittavalle
aamulle; ja ikään kuin niille oikeata merkitystänsä antamassa oli niitä
vastapäätä tuo palava voudinlinna. Torneineen, synkkine vankiloineen ja
mielivaltaa ja sortoa, kahleita ja kirouksia, huokauksia ja tuskia
mieleen tuovine muistoineen näytti tuo palava linna mustalta aaveelta,
joka verhoutui pilviviittaansa ja oli lähtemäisillään valoa pakoon --
tuota ääretöntä häikäisevän valon paljoutta, joka verkalleen mutta
vastuksista huolimatta kulki eteenpäin metsästä, poikki kedon.
Mutta siinä seisoessaan, kokonaan lähenevän sotajoukon katselemiseen
vajonneena, ja antautuneena niiden iloisten tulevaisuuden-toiveiden
valtaan, joita se synnytti, ei hän kuullut, kuinka taistelun pauhina
hänen takanansa muuttui voitonhuudoiksi ja riemuksi.
"Johannes!" kuului silloin ääni huutavan mäen juurelta.
Hän käänsihe sinne päin ja kas -- siellä tuli joukko mustia haamuja
tuosta palavasta pesästä ja etumaisena näkyi pieni mies, joka toisten
edellä näytti rientävän häntä vastaan. Aivan pikku miehen rinnalla
kuvautui mäen rinteellä kesätaivasta vasten pitkä ja hoikka vartalo.
"Engelbrekt ... Herman!" huudahti munkki ja riensi tulijoita vastaan,
tuskin voiden hillitä sydämessään kuohuilevaa iloa.
Jonkun matkan päässä näkyi Erkki, mustana ja verisenä, mutta
autuaallisen ihastuksen ilme kasvoillaan.
Mutta Otavan pyrstö osotti silloin vuoden 1434 juhannuspäivän alkaneen.