VI.

Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.

Hiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin

asukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella

olevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja

kysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan

yksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin

sammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi

julman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka

ilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.

Niinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli

ajatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä

majatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin

muutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla

päällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika

aamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä

vaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan

taitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka

kiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja

kirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin

vihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä

pergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä.

Tätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta

kirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja

liinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.

Sillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka

oli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä,

säilynyt nimi. Siinä oli: "Eerikki Belgsting." Se oli mahtanut

kreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää

kädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe

raskas huokaus hänen rinnastaan.

Hänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua

vahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun

vaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja

laidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli

tietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan

valtakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut

haltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa

petoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut

hillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet

toiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt

kirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta

teotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi

omistajansa hylkiöksi -- siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean

voudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut

puhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin

tilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä

selväksi.

Kreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään

edes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen

ajatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.

Hänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön

hiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan

nostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta

jatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas

saivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen

kasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui

sisään.

Se oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät

valkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin

kreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä.

Jonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.

"Joko olet täällä, rakas Melcher?" huudahti kreivi iloisesti ojentaen

kumartavalle miehelle kätensä.

"Niin kuin näette, rakas kreivi", vastasi tämä. "Olen kirjeenne

saatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja

Hartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin

ratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä

tapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi

tuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja

silloin läksin ajajaan tänne."

"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!" virkkoi kreivi, "juuri

nyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä

sinuun voin luottaa."

Vanhus hymyili kreivin puhuessa.

"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi", sanoi hän, "niin en

tiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa

uskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi

pyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan

Oppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta

hartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani."

"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä

nyökäyttäen.

"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä",

jatkoi vanhus, "he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen

hetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en

löytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän

tietää."

"Ja mitä?"

"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra

ja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi

oli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä

yhteydessä..."

"Vai niin ... anna kuulla, Melcher ... minun nimeni ja Engelbrektin,

niinkö sanot?"

"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister

herra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister

herraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että

Hannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa,

Jumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua

pahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on

voutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi

ole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana

Vesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä

itseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja

Krister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin

että kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille."

"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat", sanoi kreivi katkerasti

hymyillen, "jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa

muulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri

noudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin

rinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa

hyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin,

niin saattaa teidän käydä huonosti."

Kreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi

tarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä

voutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden

ainoana syynä.

"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa

hädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat

käyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla

ritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa

perästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on

vaan pilkattu, ja silloin ... sano, Melcher, mille kannalle on meidän

vapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota

mielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt

lujaksi kuin kallio -- kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut!

Pitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa -- siihen ei Hannu

kreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla

varmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta

maasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy

sen alle alistua."

"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra", virkkoi Melcher kreivin

vaiettua, "mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat

epäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat

suoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan

ja voudinvaltansa."

"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he

eivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa

lakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä,

ja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä

saavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat

kuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla

puhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut

-- ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä -- niin tarvitaan vaan

luottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy

lujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika

ja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat,

turmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi

pitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy

samana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu."

"Ja toinen tulee sijaan..."

"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin,

jollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on

peitetty."

"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään

kuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa

armahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon

rouvan opetuksista..."

"Onneton sota on vieroittanut hänen ajatuksensa ja mielensä hänen

valtakunnistaan", sanoi Hannu kreivi mietteissään kokoillen

pergamenttipalasia pöydältä, "mutta hänet täytyy herättää tuntoihinsa,

Melcher, hänen silmänsä täytyy avata. Minä menen itse Köpenhaminaan..."

"Aiotteko itse, rakas kreivi", huudahti vanha palvelija

kummastuksissaan.

"Aion kyllä, olen kauvan sitä aikonut, ja sen tähden, näetkös,

lähetinkin sinua hakemaan. Kuluneen päivän tapahtumat ovat jouduttaneet

päätökseni toimeen panemista, tahtoisin jo huomenna nousta ratsaille

ja lähteä matkalle. Mutta palatkoon kuitenkin ensin tyttäreni

Räfvelstadista, jonne hän meni neiti Kaarina Kaarlontyttären ja rouva

Ebba Krummedikin seurassa; samoin tahdon ensin nähdä heimolaiseni,

Richissa rouvan. Parin päivän perästä ovat he kuitenkin jo täällä ja

silloin, Melcher, jätän tyttäreni ja maatilani sinun ja Richissa rouvan

huostaan. Tahdothan suojella niitä, niin kuin ennenkin?"

Vanhus ei sanonut mitään. Hän pani vaan kätensä sydämelleen ja

nyökäytti päätänsä.

"Nyt tulee sinun päästä lepäämään, Melcher vanhus, pitkän matkasi

perästä, saatammehan huomenna puhella enemmän."

Molemmat miehet läksivät huoneesta eikä kohta sen jälkeen enää näkynyt

valoa Jösse Eerikinpojan kamarista Vesteråsin linnassa.

Varhain seuraavana aamuna tuli Engelbrekt linnaan kreivin puheille.

Hänet vietiin siihen suureen saliin, jossa edellisenä iltana Herman

Berman oli heikompana ollen taistellut ja jossa Jösse Eerikinpojan

valta oli murrettu. Sekä kreivi että Engelbrekt olivat totiset ja

tärkeitä asioita näytti heillä olevan mielessä. Ei hituistakaan

voitonröyhkeyttä ollut toisessa eikä vallan lisääntymisestä johtuvaa

tyytyväisyyttä toisessa.

"Jo olisin mielelläni matkalla pohjoiseen päin, jalo kreivi", sanoi

Engelbrekt, "mutta muuan tärkeä asia, joka koskee minua itseäni

yksityisesti, on pakottanut minun tulemaan puheillenne, ja koska nyt

näen teidät, niin ennen kaikkia ottakaa vastaan Engelbrektin kiitos

siitä, että niin miehen tavoin olette pitänyt sananne, jonka annoitte

viimeksi puhellessamme Säterin kuninkaankartanossa. Kiitos, Hannu

kreivi! Tuskinpa me talonpoikaiset miehet olisimme asiaamme

väkivallatta ja mieshukatta voittaneet, jollei teitä olisi ollut

sanomassa totuudensanoja. Niitä sanoja ei unhota Engelbrekt eikä kukaan

talonpoikaismies!"

Kreivi puristi lämpimästi Engelbrektin kättä.

"Ja nyt teillä on yksityistä asiaa minulle?" kysyi kreivi tutkivin

katsein.

"Niin minulla on ja se koskee kasvattipoikaani..."

"Kasvattipoikaanne, tuota reipasta nuorukaista!"

Kreivi ei tiennyt, mikä kova kohtalo oli Hermania kohdannut, ja piti

sen tähden varmana, että Engelbrekt nyt tuli nuorukaisen puolesta

pyytämään hänen tytärtänsä. Sen tähden synkistyi hänen katseensa, ja

hän käänsihe syrjittäin päästäkseen kohtaamasta Engelbrektin katsetta.

"Herman Berman", jatkoi Engelbrekt luomatta sen enempää huomiota

kreivin omituiseen käyttäytymiseen, "vietiin eilisiltana vankina pois

Vesteråsin linnasta!"

"Vankina ... Herman Berman, kasvattipoikanne!" huudahti kreivi ja hänen

muotonsa muuttui samalla kertaa, "mitä sanottekaan, Engelbrekt?"

"Borganäsin vouti vei hänet täältä kahleissa, minulla on väkeä

kaikilla poluilla rosvoojaa hakemassa, mutta jollei se onnistuisi..."

"Jollei se onnistuisi?" toisti kreivi.

"Niin pyydän teitä, Hannu kreivi, koska nyt olette kuninkaan puolesta

herrana Vestmanlannissa ja Taalainmaassa, käskemään, että Juhani Walen

on kovan rangaistuksen uhalla jätettävä nuorukainen minulle."

"Sen käskyn laadin jo tänä päivänä ja huomenna se jätetään kirjallisena

voudin käsiin. Ja itse tahtoisin mennä Borganäsiin ja päästää tuon

reippaan miehen hänen kahleistaan, jolleivät tärkeämmät asiat vaatisi

minua toisaanne päin, mutta minä olen asettanut luotettavan miehen

alavoudikseni tähän linnaan poissaoloni ajaksi ja hänen käsken

puolestani ratsastamaan sinne. Sen asian toivon voivani selvittää

mieltänne myöten, jalo vuoritilallinen! Siis on teilläkin surua ja

huolta keskellä iloanne siitä, että tuo suuri työ on hyvin

päättynyt..."

"Kenen olette sitte pannut voudiksi linnaan?" kysyi Engelbrekt.

"Vanhan Melcher Gjordinpojan, voutini Oppenstenistä", vastasi kreivi,

"hän on täyttävä tehtäväni, aivan niin kuin itse olisin läsnä."

Melcher astui samassa sisään ja nämä molemmat miehet tervehtivät

toisiansa nähtävästi molemmin puolin tyytyväisinä.

Vähän aikaa sen jälkeen Engelbrekt läksi linnasta ja myöhemmin

aamupäivällä hän vuoritilallisineen ratsasti ulos Vesteråsista.

Lähinnä seuraavina päivinä saapui ensin Richissa rouva Gripsholmasta ja

sitten tuli Agneskin Räfvelstadista.

Muutamana kauniina aamupäivänä oitis sen jälkeen seisoi kreivin hevonen

satuloituna linnanportaiden edessä ja hänen ratsumiehensä olivat

valmiina lähtöön.

Kohta hän itse ilmautui portaille Melcher Gjordinpojan seurassa ja

hänen takanansa seisoivat Richissa rouva ja Agnes. Kreivi käänsihe

ympäri portailla ja tarttui tyttärensä käteen.

"Kun tulen takaisin, Agnes", sanoi hän, "juhannuksen tienoissa, niin

ollos silloin taas reipas, tyttöseni. Jumala ja kaikki pyhimykset sinua

suojelkoot, rakas lapsi!"

Näin sanoen hän painoi suudelman tyttärensä otsalle, puristi Richissa

rouvan ja Melcherin kättä ja nousi ratsunsa selkään.

Kavioiden kopina kaikui kumeasti porttiholvista. Agnes juoksi alas

portailta nähdäkseen vielä vilahdukselta isäänsä. Kreivikin käänsihe

vielä katsomaan, juuri portista ulos ajaessaan.

Silmäin katse, pään nyökkäys -- ja sitten isä ja tytär hävisivät

toistensa näkyvistä.

* * * * *

Päiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa.

Agneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui

omituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja

puhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut

elämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän

oli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja

päiväpaisteiseksi... Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja

toistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja

hän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän

tiesi mitä tahtoi tietää.

Ja tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin

kytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo

sydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen

kiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä

milloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa

voittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset

uudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä...

Näiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi

Hermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi

määränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei

mitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.

Kreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai

myöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen

asiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen

lähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten

lienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet

Richissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän

lemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin

pian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.

Sitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli

Agneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja

ruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa

virkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja

houkutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka

surumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha

Melcher.

"En enää tunne Agnes neitiä", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana

aamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään

ja pitämään tarkastusta Borganäsissä. "En enää tunne ruusuani. Kuka on

tehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen

silmistään?"

"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher", oli Richissa

rouva lempeästi hymyillen vastannut. "Mutta ehkäpä saisitte vastauksen

kysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä

Jumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa."

"Hän suree, lapsi raukka, hm ... kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa

tavallisesti ilo..."

"Ei tällä kertaa!"

"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva."

"Kreivi!" oli Richissa rouva vastannut merkitsevästi päätänsä

nyökäyttäen.

"Hän siis tahtoi maistaa kiellettyä hedelmää; ehkä siinä on jotakin

hänen äidillisen heimolaisensa elämäntarun tapaista."

Richissa rouva ei ollut vastannut mitään, vaan oli kätkenyt kasvonsa

käsiinsä. Melcher Gjordinpoika ei myöskään ollut kysynyt sen enempää.

Hän oli vaan hiljaa taputtanut kalpeata rouvaa käsivarrelle ja sanonut:

"Sitten se täytyy jättää Jumalan käsiin!"

Ja sitten hän oli matkustanut Taalainmaahan.

Lienee kulunut noin pari viikkoa tästä, kun muutamana päivänä Kaarina

tuli juosten tornihuoneeseen, jossa Agnes istui kauniita kukkasia

hopealla ja kullalla orvokinsiniselle vaatteelle ommellen.

Kaarina näytti säikähtyneeltä ja pani kokoon taitetun paperin

ompelukselle, juuri kuin neula oli pistettävä alas.

"Mikä se on?" kysyi Agnes.

"Sain sen tänään aamulla, juuri kuin olin teille kukkasia poimimassa,

arvoisa neiti. Muuan herraspalvelija sen minulle antoi ja kuiskasi

korvaani: Agnes neidille! ja kun käännyin, näin hänen häviävän puiden

väliin metsään."

Agnes rikkoi sinetin ja luki:

"Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta

on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon

sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher

Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!"

Nyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä

kirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja

kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten.

Niin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin

marmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi

puna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.

"Kaarina!" huudahti hän, "olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin;

illalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi."

Kaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa

vaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti

rukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan

rukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.

Muutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan.

Iltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä

takkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.

Vanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.

"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!" sanoi hän vapisevin

äänin. "Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista."

Melcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.

Ei kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.

"Haen hyviä neuvoja, Melcher", alkoi silloin Agnes, "eikä minulla ole

sinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin

kääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi

leikin."

"Alatte niin juhlallisesti, Agnes", virkahti ukko tarttuen tytön käteen

ja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa.

"Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe."

"Niin onkin, elämästä ja kuolemasta onkin puhe, Melcher vanhus."

Ja hän kertoi peittelemättä rakkautensa lyhyen tarinan pelastumisestaan

Jetturnilla aina siihen iltaan saakka, jona Borganäsin vouti linnassa

lausui nuo kauheat sanat, jotka siitä lähtien kuin hornanlinnut olivat

pitäneet käheätä kirkunaansa hänen korvissaan.

"Herman täytyy pelastaa", niin hän päätti, "älyättehän kai, Melcher

ukko, hänet täytyy pelastaa..."

"Niin, niin, hänet täytyy pelastaa, sellainen on isäntänikin, isänne

nimenomainen käsky, mutta ... mutta siinä vaan on pula, miten se on

tehtävä. Yksi keino olisi Juhanin itsensä vangitseminen, mutta..."

"Sitä minäkin ajattelen ... vouti täytyy meidän saada vangiksemme."

"Ja kuinka luulette sen käyvän päinsä?" kysyi ukko hymyillen, "ette

muista, että mies on kavala kuin kettu ja mahdoton saada käsiinsä juuri

sen miehen hengen tähden, joka hänellä on vallassaan."

"Viekkaudella", vastasi Agnes.

"Viekkaudellako?"

"Pyydämme häntä puheillemme minun nimessäni, lupaammepa hänelle

myöntösananikin ... ja kun hän tulee, niin hän tapaa teidät ja isäni

palvelijat ja te tuotte hänet tänne torniin. Husaby olkoon

yhtymäpaikkanamme."

Ukko hiveli partaansa ja hänen silmänsä tuijottivat liedellä roihuavaan

tuleen.

"Hyvä", sanoi hän hetkisen vaiettuaan, "tuumanne ei ole huono, Agnes;

mutta sanokaa minulle myöskin, mitä sitten aiotte, jos kaikki

onnistuu?"

"Sitten kuin Herman on vapaana ja jälleen kasvatusisänsä luona",

vastasi hän verkalleen, "sitten aion sanoa hänelle viimeiset

jäähyväiseni ja..."

"Ei, ei ... elkää lausuko tuota sanaa, Agnes", keskeytti ukko

levottomana, "teidän ei pidä mennä luostariin. Mutta luvatkaa minulle

kaksi asiaa, arvoisa neiti, luvatkaa karkoittaa nuorukaisen kuva

sydämestänne, jos voitte, ja jos ette voi, luvatkaa sanoa vanhalle

Melcherille, ennen kuin viimeisen päätöksenne teette."

Agnes puristi liikutettuna vanhan uskollisen palvelijan kättä ja meni.

Ukko jäi vielä hetkiseksi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, ikään

kuin hän vielä olisi rukoilevana ja luottavaisena seisonut hänen

sielunsa silmien edessä.

Kun hän kääntyi takkavalkeaan päin, niin hänen silmänsä olivat

kyynelten vallassa.