Tuomio.
Vaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän
kuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden
kukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen
miehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin
päiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin
hänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut
selville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen
häntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin
jättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä
syntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta.
Nuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä
tilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä
ilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle
hänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas
hopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.
Ritarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa
olivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani
Wale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena
keskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä
kuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt
aaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa
he kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota
jaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia.
Pitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa
Ture ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa
siitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään
palvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei
olisi kehotusta kuullutkaan.
Hän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.
"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti", sanoi silloin ritari, "millä
hetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin
on liian myöhäistä!"
"Liianko myöhäistä?" huudahti Jösse Eerikinpoika.
"Niin, liian myöhäistä!" vastasi Ture herra. "Jos neuvoani noudatatte,
niin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme
puolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos
herrat tulevat tänne linnaan -- silloin emme saata, ymmärrättehän,
paljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan
muukaan valtaanne voimassa pitää."
Vouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja
katsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin
ritarin sanoja aprikoiden.
Siinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan,
niin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä
ja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.
"Pääsiäisen jälkeen", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta
sittemmin yhä vilkkaammin, "pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon
joen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa
eikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia
satoja talonpoikia Selannista ... niin, niin... Se on vanha
mielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen.
Engelbrekt, haa ... väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut
tielleni?... Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä
ratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei
vielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut... Ja nyt hän on täällä tuo
vuoritilallinen, täällä linnan edustalla... Jösse Eerikinpojan täytyy
kerran vielä häntä väistyä... Ei", karjasi hän, niin että iso sali
kajahti, "en kuuna päivänä ole sitä tekevä!"
Hän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.
"Ylös nostosilta, miehet!" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin,
joka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen
liikkeitään.
"Se on tehty!" sanoi hän, "ja nyt olen taas entiselläni. Elkää
kummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on
pitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon
pienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle
eduksi, eikä hänelle!"
Muuan palvelija syöksähti sisään.
"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen
ole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!"
"Engelbrekt!" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.
"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on
sanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty
panttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen."
"Onneksi olkoon, vouti", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti
kantapäällään, "minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna
sopimustamme voimaan!"
Hän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja
neuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä
astui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha
Krister herra poissa.
Piispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty
Engelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset
asiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan
pitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo
äskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä
nyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi,
päättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät
silmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista
vaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon
rohkeudella.
"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?"
kysyi hän, "ja nyt heti, tänä iltana?"
"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto", vastasi piispa, "ja Hannu
kreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa
sentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on
ennättänyt tutkia asian..."
"Ja te, Engelbrekt", pauhasi vouti tälle, "te olette saanut tämän
aikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä
asiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön
tahansa...! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa,
petoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan
neuvostoa kohtaan."
Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä.
Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät
häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä
seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa
Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta
nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä
hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen
avomieliselle otsallensa.
"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi
Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.
"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin
muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan
kädestä."
Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.
"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän,
"niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla
sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset
siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti,
olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei
luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli
kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen
aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä.
Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii
mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika -- panin sen pöydälle
ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä,
joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä
hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin
käteen Tukholman linnassa."
Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin
epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin
vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa
merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.
Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle
korvaan:
"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!
Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille
Vesteråsin linnan takaisin!"
Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän
ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna
luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston
päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.
Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä
roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen.
Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista
peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti
olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille
sijaa.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta
sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin
näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti
esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli,
samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu
kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille
ristiin ja vaipui rukoukseen.
Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen
munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun
näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen
rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.
"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä
alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"
"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi
surumielisesti hymyillen puhujaan.
"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.
"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"
"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa
Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä
ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan
kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."
"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme
tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."
"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."
"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"
"Lähden matkoihini", sanoi hän, "mutta voitte pitää varmana, että jo
ennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin,
jota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni
hetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä.
Joko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva
seitsemästi minua pahempi... Ja siinä", lisäsi munkki, "tuo kunnon mies
epäilemättä puhui totta."
"Hän voi olla oikeassa", toisti Engelbrekt miettivästi. "Ja sen tähden
olisi ollut parempi", jatkoi munkki, "jollette olisi tavanneet noita
jaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin
saattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata,
kunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka
rauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki
ulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu.
Ne ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän
onnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada
meklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että
näistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin
kuninkaallisista voudeista."
"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!... Ja jos meitä pakotetaan vielä
pitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten ... minä olen valmis ja
kunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran
täytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on
puhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle,
Borganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä
auttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!"
"Amen!" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.
Ovi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään.
Se oli Erkki.
"Antakaa minulle kymmenkunta ratsumiestä, Engelbrekt", sanoi hän hyvin
kiihkoissaan, "niin minä yritän jotakin, joka on tuottava teille iloa!"
"Mikä sinun on, Erkki?" kysyi Engelbrekt hymyillen. "Meillähän on
aselepo valtakunnan vihollisten kanssa, kuinka voisimme tehdä
väkirynnäkköä, niin kuin viholliset olisivat kintereillämme."
"Herman!" sanoi Erkki vielä kiivaasta majatalolle-ajostaan huohottaen.
"Herman, poika ... mitä tietoja sinulla on hänestä?"
"Jos silmäni ovat tallella ja korvani kuulevat oikein", vastasi Erkki,
"niin näin hänen ratsastavan ulos eteläportista Borganäsin voudin ja
ainakin parinkymmenen ratsumiehen seurassa."
"Hermanko ja Juhani Wale?"
"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten", jatkoi Erkki, "ja he
ajoivat kiiruusti pois."
"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?" kysyi Engelbrekt epäillen.
"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos
mahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat.
Olin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin
joukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun
ylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu
kädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki
ratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan
käärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin
näin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun.
Herman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse
kääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan.
'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin
voit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä
viimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi."
"Pian, käske satuloimaan hevoseni", huudahti Engelbrekt, "tahdon itse
nousta ratsaille!"
Hän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja
hillitsi häntä.
"Ei, ei, Engelbrekt", sanoi tämä, "jätä tämä pojan ja minun huolekseni.
Saattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä
yötä..."
"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes... Mutta elkää säälikö hevosia ja
Jumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan
arvoiset."
Munkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa
etenevää kavionkopinaa.
Engelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa
vaipuneena.
Vihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta
ainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä
siintyvällä hiiloksella.
"Herman!" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken
perästä hän lisäsi: "juhannusaatto!"