Lupaus.
Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan.
Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle,
hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.
Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin
kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman
käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan
hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse
Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi
ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt,
vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä,
niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse
Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.
Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen
päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi
tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia
Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.
"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen
silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te
voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me
kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."
Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika
ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin
halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he
eivät vielä kylliksi tunteneet.
Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat
täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen
Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin
jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.
"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään
vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja
telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin
jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille
hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa",
lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen
pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle
ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa
vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen... Ei,
kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan
saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan
sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei
merkitse mitään, nimi kaikki ... sen on ystäväni, keittiönisäntä,
minulle ulkoa opettanut."
Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut
sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei.
Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin
houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita
herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä
sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat
haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan -- tätä houkutusta hänen oli
mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että
sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.
Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan
sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena
odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta
hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä
tuskin myöskään kuulivat.
Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen
kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat
palvelijat, että siellä päin jotakin oli.
He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli
hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän
heitti pois hunnun. Se oli Agnes.
Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä
kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka
yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti
taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin
tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen
olennostaan.
Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä,
jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen
lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta
milloin arkuutta.
"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea
osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan
sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin
ovea!"
Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli
jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä
ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa
neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä
vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher
Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka
talossa täytyy elää talon tavalla."
Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan
kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain
perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja
kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt
haamujen liikkuvan edes takaisin.
"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin
huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.
Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua
kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä
levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen
avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian
syvä voidakseen pysyä salassa.
"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta
vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni
puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko
oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison
vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä
kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin;
mutta en koskaan, en koskaan luullut..."
"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi
Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa,
joihin isänne on minut pannut... Kyllä muistan sen illan, josta
puhutte, ja mitä teiltä kysyin ... haa, minä mieletön kansan lapsi,
kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni
lemmenkuiskeita. Mutta ... mutta, arvoisa neiti ... vähemmin julmasti
olisitte voinut vastata."
"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi
häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa,
että minä, että Ewerstenin kreivin tytär ... ei, ei, peräytä sanasi,
katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"
Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen
sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa
tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti
ylös itkevän tytön.
"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden
epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että... Ah, elkää katsoko
minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut
pettyä... Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni...
Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa,
kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki -- talonpoikaispojan onni ei
kasva herrasmiehen maalla."
Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.
Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja
tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.
"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä
linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta
haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden
saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan ... ah, olin
niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä
päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan
vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen
tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne..."
"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette
syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on
ollut aikaa sitä ajatella... Totta on, että teitä rakastan, mutta
rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä
unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne,
sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava..."
"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon
hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.
"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka
on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa
hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes
hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä,
mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset
ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin
kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi:
'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa
ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette
varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä
muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut,
erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä
menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä
olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät
tummaverisellä Jetturnilla. Silloin..."
Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan,
ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin,
kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa
myrskyä säestäen.
"Silloin ... silloin?" kysyi Agnes.
"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison
vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille
paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui
musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög..."
"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte
oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"
"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin
vanki!"
"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole
mahdollista!"
"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti,
"ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin
täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden
vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas
taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni ... ah, voi minua,
kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta... Isänne..."
"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja
kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen
väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä
olette vapaa ja sitten..."
"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon
taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä
kiroomaan! Ja minä uskon teitä ... niin, minä uskon teitä, Agneksen isä
ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan,
se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on
lupauksensa pitävä."
"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen
lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."
Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.
He eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin
hiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät
he olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet
vähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen
hymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava
tuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen
ilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää
tulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.
"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään,
arvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä
kerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne
jäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa
Herman Berman -- se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne..."
Vangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.
"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!" sanoi hän. "Ei arvoisa
neiti enkä minä tarvitse neuvojasi!"
Agnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja
tarttui hänen käteensä.
"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti", huudahti hän kiihkeästi. "Aiotte
rientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän
ei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole
pelastettavissakaan... Sen vannon, niin totta kuin olen voutina
Borganäsin linnassa."
"Ei sanaakaan enää, vouti", keskeytti Herman kahleensa lattialta
nostaen ja rientäen voudin luokse, "antakaa arvoisan neidin vapaasti
mennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!"
Vouti loi pilkallisen katseen vankiin.
"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki",
vastasi hän, "tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja
ne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta
yksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä,
no niin ... minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti
karttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte
tätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä... Elä tuskittele
Herman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan,
ja vihallasi et mitään mahda ... elä pakota minua syrjäisten nähden
täyttämään mitä tarkoitan!... Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne
keskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee
kuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä
Juhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes ...
lupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän
miehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää
tarkoitukseni saavuttamiseksi ... ette kuitenkaan koskaan voi päästä
omakseni joutumasta!"
Vimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen
tuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja
Hermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.
Agnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin,
että tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi
kamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat,
jotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän
kukkuralleen hän vielä lisäsi:
"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman
Bermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi
hänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla
omakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa
kuin taivaan lintu!"
Hän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä
leikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.
"Saatte runsaasti miettimisaikaa", sanoi hän, "tahdon odottaa
vastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta
päivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello
kaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on
lupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani."
"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti,
olettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!"
Näin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja
ympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet
ulos.
Herman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja
sanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua
ryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita
renkaat ranteiden ympärille.
Juuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani
Wale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen
mies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.
"Satuloitse hevoset, Maunu!" sanoi vouti miehelle. "Tämän vangin viemme
mukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla
varovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä."
Palvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.
Heti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika.
Jälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.
"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?" kysyi ritari ja käänsihe
Juhani Waleen.
"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä,
ankara ritari!"
"Hyvä ... ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat
kuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne
on suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia,
raastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!"
Juhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta
nostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.
"Ja nyt, vouti", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan
olkapäälle, "käske nyt nostamaan nostosilta!"