Kohtaaminen.
Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin
kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse.
Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu
kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta,
nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan.
Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa.
Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat
ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka
lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa
suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin
kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen
jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla
antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.
Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin
juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat
matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa
tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä
Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei
enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut
puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan
puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut
ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että
tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla
epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään
aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen
esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo
edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat,
ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä
kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin
mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin
maakuntiin.
Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa
ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän
keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin
oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan
tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin
rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa
ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen
tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi
talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat
melkoisella kummastuksella kuuntelivat.
Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä.
Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat
kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien
Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden
viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen
herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa
kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä
puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture
Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän
kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei
voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.
"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on
keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin
tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään,
sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole
sellainen, rakas Kaarlo lanko...?"
Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.
"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi,
"herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän
alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy
meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo
lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten
tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, -- kuulin hänen usein
sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen
samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta
vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän
sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta
minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."
"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero
ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on
lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta
saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa
mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole
minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun
talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan
vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä
voi tapahtua."
"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa
mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan
herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen.
Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa
linnaa ruotsalaisen miehen käsissä..."
"Sehän saattaa toki korjautua", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. "Kun
nyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä
muutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin
ritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta..."
"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?" kysyi Ture herra
kummastuen.
"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä,
kuin haluaisimmekaan."
"Tuotapa puhetta sopii kuulla", huudahti Ture herra nauraen, "taikka
ehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä
tuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka
hänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko
sarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät.
Laskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!"
"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?" huusi kiihkoisa
ääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan
hevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.
"Onpa kyllä", vastasi Ture herra vielä nauraen, "ja olettepa myöntävä
olevani oikeassa, Maunu lanko!"
"Sepä olisi kumma?"
"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?"
"En, en, lanko", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun
hän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon
pilapuheesta, "ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!"
"Kas tuolla", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti
hevostansa, "tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture
lanko!"
"Tuoko yksinäinen ratsumies?" kysyi Maunu Pentinpoika. "Minun
mielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista
vastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?"
Kaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi
verkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi
olevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa
ja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja
päässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat
peittivät hänen jalkansa.
"Jolleivät silmäni petä", jatkoi Niilo Steninpoika, "niin se on pieni
vuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat,
seuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet
vangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä
helposti päinsä."
"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia
kouristelemaan", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja
kuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota
yksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä
Maunu Pentinpoika.
Mutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä,
jona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa
pieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin
ja hävinnyt kuin nuoli.
Täyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin -- sillä hän
se todellakin oli -- mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja
pysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka
hän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen
matkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.
Perille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.
Tämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme
herraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän
Niilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:
"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin
ette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta
ystäväänne tapaamaan."
"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt", sanoi
ritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.
"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä
asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä.
Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin,
elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."
"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan
saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette
tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne
teidän tähtenne."
"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin
halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille... Tahdon tässä
rauhassa odottaa heidän tuloansa."
"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika
pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka,
kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."
Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka
tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.
"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut
väkivallan tekoon... Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole
kiivauttanne muisteleva, mutta ... ettekö kuule kavioiden kopinaa
tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin,
ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan
paljastettu miekka kädessä... Eihän kukaan usko, että valtakunnan
herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita
kuulustelemaan ja tutkimaan."
Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat,
joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä
kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli
mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.
Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin
sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin
ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine
hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti
etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan
kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä,
joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät
kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui
niitylle tien viereen.
"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin
ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään,
"lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä
toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan
mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."
Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme
ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo
kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet
sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten
kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa
kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien
rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella,
miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.
Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä
herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat
sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen
kysyi tuimasti:
"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin,
Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä
oikeudella näin kuljette?"
"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt,
"tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin
se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli
vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan
miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja
oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä
riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja
velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa
henkeänsä puolustamaan."
"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että
se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se
tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."
"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi
Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain
edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois.
Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole
parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos
teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä
seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte
ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa
tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa
saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me
tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on
puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät
voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten..."
Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä
piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille.
Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa
antaa.
"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin
Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole
voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin
kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että
minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta
emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon
pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan
hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."
Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.
"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki
tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa,
jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen
nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä... Ja tietäkää,
vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat
armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa
vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja
verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."
"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista
ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset
aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei,
moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala
varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu
ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että
Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja
vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan
neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme
vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja
läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten,
tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä
koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan
voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen
kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."
"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoi Knuutti piispa vuorostaan,
"että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on
tietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne
lupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu
saattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta
Jumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos
sen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista
rahvasta hillitsemään."
"Samaa mieltä olen minäkin", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti
kädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen
kannukseensa, "siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista
häpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin
puhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja
pysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää
rauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!"
Närkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa
olevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei
kukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan
ritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin
siltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.
"En tiennyt", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, "kun
valtakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin
vähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin
viimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää,
että teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet
matkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan.
Sanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme
saada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon
tulevan ... sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se
esteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan..."
Hannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä,
ett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi
myöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle
kummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen
lausuntoon.
"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin", sanoi hän hiukkasen
Krister herralle kumartaen, "ja teidän sijanne on kaikkien meidän
edellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä
tässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta.
Minusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen
olevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan
säilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme
kumminkin vähimmin puhuneet."
"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?" kysyi Niilo Steninpoika
pilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.
"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen", vastasi kreivi arvokkaan
tyynesti, "että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten
toimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset
taalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille
mitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun
ajatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme
silloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista
ei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn
nyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä
mitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon
vuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten
näyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen
oikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse
pahan juuren poistamiseksi."
Ikään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture
herra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti
ajatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat
kuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen
tunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät
jollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä
nähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut
saava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain
parissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja
niistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt
lupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä
ja Vaskivuorella oli antanut.
Ja Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan
loisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista
sanoista.
"Olette sanonut sanan, Hannu kreivi", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ei
saanut peitetyksi hänen mielenliikutustaan, "olette sanonut sanan,
josta olette saava kiitosta, niin kauvan kuin elätte, ja tuhannet
sydämet ovat puolestanne rukoilevat kaikkivoipaa isää, joka on tuolla
ylhäällä tähtien tuolla puolen."
"Hyvät herrat ja ankarat ritarit", lisäsi Engelbrekt hetkisen perästä,
"olette nyt kuulleet. Toimittakaa pois tuo vääryyttä tekevä vouti ja
rauha ja levollisuus on palajava näihin seutuihin ja Taalainmaan
maanääri on tästälähin niin kuin tähänkin asti tuleva kuuluviin
ainoastaan raudan ja vasken kautta, jota louhitaan sen vuorista ja
levitetään yltäyli koko valtakunnan."
"Se ei kuulu meidän tehtäviimme", virkkoi Knuutti piispa kiihkoisasti,
"sellaista valtaa ei neuvostolla ole, silloinhan se ryhtyisi kuninkaan
tehtäviin. Pyydätte liian paljon, Engelbrekt!"
"Elkää valako öljyä tuleen, joka jo on sammumaisillaan, hurskas
piispa", sanoi vastaten Engelbrekt, "neuvostolla täytyy olla valta
toimia kuninkaan sijassa, silloin kuin hän ei ole saapuvilla... Ainahan
kuningas itse saattaa muutella neuvoston toimenpiteitä, kun hän tulee
saapuville..."
Nyt kuului rumpujen pärrytystä ja sotatorvien toitahduksia sekä yhä
lähenevän, lukemattoman ihmisjoukon hälinää. Kaukaa tieltä näkyi jo
metsä keihäänkärkiä, jotka laskeva aurinko kultasi punaisiksi. Ne
toivat todellisuutta niihin uhkaaviin sanoihin, jotka tuo pieni mies
äsken oli lausunut. Piispa vilkuili neuvottomana Krister herraan ja
tämä istui näplien satulannupista riippuvia hihnoja.
Kaarlo Knuutinpoika, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kaikkea, mitä oli
sanottu, ja tarkoin pitänyt silmällä sekä kaikkia Engelbrektin
liikkeitä että tiellä seisovia ratsumiehiä -- ja näitä kookkaita miehiä
kannattikin ehkä tarkastella sen, joka oli sellaisiin asioihin
perehtynyt -- siirsihe nyt lähemmäksi vanhempia herroja ja heille
kohteliaasti kumartaen sanoi:
"Minusta, joka olenkin vaan neuvoston nuorempia ja jonka siis ennemmin
tulee kuunnella, mitä te, rakas Krister isä, ja te muut viisaina ja
kokeneina miehinä puhutte, minusta näyttää jalon kreivin mielipide
oikealta. Sen verran valtaa lienee toki valtakunnan herroilla ja
miehillä tähän aikaan, että he voivat erottaa vääryyttä harjoittavan
voudin. Jos tällaista melua nostettaisiin, sitten kuin syy semmoiseen
on poistettu, niin silloin pikemmin antaisin itseni palasiksi hakata
kuin sallisin moisen menestyvän..."
"Ja kenen arvelette, rakas Kaarlo poika", kysyi Krister herra empien,
"kenen arvelette neuvoston voivan panna Vesteråsin linnnanvoudiksi
Jösse Eerikinpojan sijaan?"
"Siihen kysymykseen tuo jalo vuoritilallinen paraiten voinee vastata",
huomautti Kaarlo.
"Niinpä sanokaa sitten mielipiteenne, Engelbrekt!" kehotti Krister
herra.
"Meille taalainmiehille ei kukaan olisi niin mieleinen kuin Hannu
kreivi, jos vaan hän itse ottaisi vastaan tämän toimen."
Herrat katsoivat toisiinsa ja kreiviin.
"Ja mitä te siihen sanotte, Hannu kreivi?" kysyi vihdoin Krister herra.
"Jos neuvosto sen niin tahtoo, niin en minä pane vastaan, kunnes
kuningas on tahtonsa ilmaissut."
"Niin olkoon se tehty onnen hetkenä!" sanoi Engelbrekt ja pani kätensä
ristiin. "Sallinette, jalot herrat, minun seurata muassanne kaupunkiin;
siellä voidaan laatia ne kirjat, jotka vahvistavat, mitä täällä meidän
kesken on sovittu ja päätetty."
Sillä oli asia ratkaistu. Herroilla ei ollut mitään Engelbrektin
ehdotusta vastaan väittämistä ja vähän ajan perästä, juuri hämärän
maille ja metsille verhoansa levittäessä ja tähtien alkaessa taivaalla
tuikkaa, läksi joukko liikkeelle kaupunkia kohti.
Engelbrekt ratsasti Ewerstenin kreivin rinnalla ja heidän perässänsä
tulivat vuoritilallisten tummat rivit.
Engelbrektin käskystä jäi talonpoikaisjoukko paikoilleen.