Kuninkaankirje.
Salissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset
vetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat
kokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.
Sanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse
Eerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin
järjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen
katsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika
rohkaisihe puhumaan.
"Tuomanne sanoma, vouti", sanoi hän, "tulee jokseenkin arvaamatta;
näyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo
paljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli."
Ritarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita
katseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse
Eerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta
alavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.
"Totta puhutte, ankara ritari", sanoi hän, "mutta jätätte huomioon
ottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta
kädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on
tukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi
tullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen
porttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on
niin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada.
Siitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa,
että talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon."
"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia", virkkoi nyt vanha Krister
herra, "meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja
toimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja
tarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä
läsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua
mielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan
parhaiten ja hyödyllisimmin toimittava."
Piispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:
"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet
hiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin
valtakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin
olivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan
lyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää
haluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla
ja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he
yhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen
tyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset,
jotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat
hyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka
vastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen
ylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä
on parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon."
"En kaikin puolin", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), "ole
samaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta
talonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he
jo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja
lähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä
talonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin
enemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin
linna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?"
Nuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin
tapailevan miekankahvaa.
Jösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn
kysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden
levottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat
hänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin
mielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.
"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada", sanoi hän, "on
talonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600
ratsumiestä täysissä aseissa."
Tämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten
herrain miehuutta.
"Kuusiko sataa ratsumiestä?" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, "kuinka on
mahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon
liikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?"
"Ne ovat vuorirälssiä", vastasi vouti.
"Vaikkapa niinkin", virkahti Ture Turenpoika, "niin mitäpä merkitsevät
nämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan.
Minä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä,
sitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka
suuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?"
Nyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta,
johon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin
voimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita
kapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.
"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista
ratsumiestä pohjoiseen päin", sanoi hän.
"Kas, sitäpä kannattaa kuulla", huudahti silloin Ture Turenpoika,
"meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä
sadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä
pyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän
kokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti,
ja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa
valmiiksi."
Ritari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo
Steninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun
vanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi
hänet takaisin.
"Seis, Ture ritari", sanoi hän, "ensin kuulustelkaamme niiden herrain
mieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani
ja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin
puolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta
vuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas
on saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset
tuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli
vastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin
isäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on
valheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan
neuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin,
niin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin,
hyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä
menettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me
kaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan
ja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin
jääköön teidän tehtäväksenne, vouti -- hän kääntyi tällöin Jösse
Eerikinpoikaan -- koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona
oleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos
tässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten
kutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin."
Tuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas
aukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan
miehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse
Eerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa
pohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.
"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle", sanoi hän kiivaasta
ajostaan vielä hengästyneenä. "Engelbrektin ratsumiehineen näin
Hofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä
kaupungista."
Tämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan
mielipiteeseen.
Herrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien
silmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa
ratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.
* * * * *
Ennen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.
Jösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn,
että hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden,
jotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän
lentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet
suoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään
asemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään
menettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se
Engelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä
Vestmanlannin ja Taalainmaan herra.
Hän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin
siitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella
tavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka
joutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin,
niin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta
hän ei voinut asialle ajatella.
"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?" sanoi hän
yht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan
ääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin
edustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.
"Viikon päivät takaperin", vastasi hän, "kaikki on käynyt niin
salaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies
palasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne."
"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?"
"Vero, jonka kannatitte...!"
"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten
arvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä
maanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt ... oletpa kautta Pyhän Knuutin
oppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun
mielesi mukaan!"
Hän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana.
Juhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta
tahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika
kävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä
tämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:
"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?"
Vouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi
sanaakaan ymmärtänyt...
"Mitä mies rakastaa", jatkoi Juhani Wale, "se häntä hallitsee..."
Jösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen
ilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän
alavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara
pisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se
katse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle
kertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.
"Mitä mies rakastaa", toisti hän.
"Se häntä hallitsee", lisäsi Juhani Wale, "ja se, jolla tuo rakas on
vallassaan, hallitsee häntä tämän kautta."
"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka
auttaa minua hallitsemaan..."
"Oikein ... jotakin tai joku..."
"Jokuko?"
"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita."
Jösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.
"Olette oikeassa, Juhani Wale", virkahti hän ja päästäen
ilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen.
"Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on
painava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha ... Birgitta, mitä nyt
unesi merkitsevät!"
Jösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa
hänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa
käskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä
että hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä
muutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli
niin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui
käsistä.
Jo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka
isolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan
valkean.
"Nuo jalot neuvostonherrat", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi
heittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, "eivät
näy tehtävässään kiirettä pitävän..."
"Onhan", virkkoi Juhani Wale, "saattanut arvaamattomia esteitä sattua,
niin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta,
jos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen,
mitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä
tavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan
ja siis myöskin omaanne, minä arvelen..."
"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta
Vapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin
aivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus
kiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa
puolestani, Juhani Wale!"
"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti.
Yksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja
hänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen
herrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa ...
kirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta
hänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen
käsissään."
Ilosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi
ukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään
hymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen
palvelija kynnykselle.
"Sano Yrjö mestarille", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, "että hän
heti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin."
"Tännekö saliin?" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että
tämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.
"Tänne saliin", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti
kädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän
lisäsi: "Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä
miehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin
hänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta."
Hetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua,
kun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden
viilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän
vastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä
huuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima.
Hänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.
Ovi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva
palvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana
olevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin
palvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti
näkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista
Agneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.
Ovi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he
ensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.
Herman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain
vihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova
vankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä
oli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit
tuskin saattoivat sietää.
"Olen tuottanut teidät tornista", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla
äänellä, "te voitte nyt pelastaa..."
Hän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin
kiihkoisasti hänet keskeytti.
"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika", sanoi hän, "mutta onko tämä tuo
jalo Herman Berman?"
Vouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä
kysymyksellään tarkoitti.
"Onko mahdollista", jatkoi Juhani, "että olette voinut sallia
Engelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan... Käsitän
sentään hyvin", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi
keskeyttää hänen puheensa, "käsitän sentään hyvin, että teitä on
petetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan
lopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman,
mutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun
viimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla..."
Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran
paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi
hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.
"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette
istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta
petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu
kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä
voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja
Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte
pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi!
Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa..."
"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani
herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa... Minä en usko hylkiön
sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi
saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille
suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän
vertanne..."
"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi
Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella
minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan,
jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan.
Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema,
nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa..."
Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että
hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt
parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan
varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen
myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka
voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse
Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen
voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin
räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun,
joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan
ystäviksi.
"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian... Joutukaa sen tähden,
Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat",
vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää
musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa
nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää.
Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti
hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."
Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat
jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä
kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan,
että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan... Ottakaa pois nämä
koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."
Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse
Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän
arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa
liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli
ilosta hänen rinnassaan.
Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin
kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat
Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui
pöydän ääreen ja otti kynän.
Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan
sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.
"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne..."
"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä
mitään muuta."
"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne
kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä..."
"Ja mitä..."
"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en
pelastamistuumaanne aio estää."
"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen
silmänräpäys on kallisarvoinen... Kenties ratkaistaan juuri nyt
kasvatusisänne kohtalo..."
"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi... Vapaasti ja
tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa,
vouti...!"
Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen
ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin
ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.
"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta",
sanoi Herman ja nousi istualtaan. "Katsokaa, vouti, se on erotuksena
rehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen
koskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään
olette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni
kohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa
tapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!"
Mutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli
vihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa
houkutellakseen hänet kirjoittamaan.
Hän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin
kuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä
hänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa.
Edellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen
oli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse
tarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti
ajaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla
apuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia
tuhatkertaisiksi.
Sen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse
Eerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.
Mutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen
silmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.
"Sinä ilkut, vanki", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta,
"mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta,
ennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän
Vesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi."
"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai
millä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on
tuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua
voit uhata, joka ei pääty kuolemaan... Katsokaa, minä olen vankinanne,
olen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan
kirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka
minut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte."
"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet
tahtoani noudata ... käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala
palalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja
kätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä
käsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!"
"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!"
Vouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne
tulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt
sinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni
rautarenkaat vankinsa käsien ympärille.
"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti
kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä
saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on
merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi,
Yrjö."
Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu
tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja
tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.
"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"
Näin sanoen -- sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta -- loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.
Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan
mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin
epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki
hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon
hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna
voutiin.
"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.
Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja
kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia
antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin,
hetkinen vielä ja...
"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö,
tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.