I.

Kutsumattomia vieraita.

Oli taas kevät, joka tänä vuonna tuli tavattoman aikaiseen. Talven

kinokset sulivat ja juoksivat vuolaina virtoina järviin ja meriin, ja

ilman siivekkäät joukot palasivat etelästä rakkaisiin koteihinsa,

pohjolan syrjäisiin laaksoihin. Metsikana vaihtoi parhaillaan pukuansa

ja orava kyherteli koivunlatvassa. Päivä päivältä nousi aurinko yhä

ylemmäksi taivaan laelle ja päästi taas luonnon siteistään; vapaus

virkosi taas eloon metsissä ja järvissä, vuorilla ja laaksoissa ja

lauhkeat keväiset tuulet kuiskailivat rauhaa ja sovitusta, samalla kuin

tuhannet riemusävelet soivat vapauden ja rakkauden ylistystä korkealla

ilmassa.

Tälle luonnon riemulle oli Ruotsin rahvaan mieliala selvänä

vastakohtana. Kamala toivottomuus pilkisti jokaisen silmästä, pusersi

huokauksen jokaisen rinnasta. Ja yhä koveni sorto, yhä julmemmaksi kävi

ulkomaalaisten voutien mielivalta. Pyhän Yrjänätarun alkupuoliskoa

elettiin nyt todellisuudessa. Lohikäärme ruiskutti voitonriemuissaan

myrkkyänsä maalle ja kauhuissaan kysyi jokainen, joko Ruotsin

kuolonhetki oli käsissä. Missä tahansa kiinnittikin katseensa Ruotsin

herroihin ja edusmiehiin, jotka linnoissaan ja taloillaan elelivät,

niin turhaan etsi ketään sellaista, joka tahtoi ruveta pitämään kansan

puolta ja saattamaan maan lain ja vanhat hyvät tavat taas voimaan ja

noudatettaviksi.

Taalalaiset olivat kyllä edellisenä syksynä nousseet kapinaan, mutta

olivat taas laskeneet aseensa, kun valtakunnan neuvosto oli luvannut

täyttää heidän toiveensa ja olla apuna heidän hätäänsä poistamassa. He

vannoivat pyhän valan olla enää maksamatta veroa Jösse Eerikinpojalle

ja niine päätöksineen he palasivat kotiinsa ja valtaneuvokset menivät

ilomielin matkoihinsa.

Kaikki näytti siis olevan hukassa. Jösse Eerikinpoika ei tosin itse

ollut uskaltanut mennä Taalainmaahan, mutta hän oli paikoillaan

lujassa Vesteråsin linnassaan ja samoin muutkin voudit kaikkialla

valtakunnassa. Syksyiset tapahtumat v. 1433 olivat vaan olleet yhä

selvemmin näyttämässä sitä toivotonta kurjuutta, johon Ruotsin kansa

oli vajonnut, samalla kuin voudit kävivät sitä varmemmiksi, sitä

rohkeammiksi, kuta helpommalta oli näyttänyt aseellisenkin rahvaan

aisoissa pitäminen.

Kaikista näistä voudeista, jotka kuninkaan nimessä ryöstivät ja

raastoivat Ruotsinmaata, ei sentään kukaan vetänyt vertoja

Vestmanlannin ja Taalainmaan voudille. Tämä näet ei heitä voittanut

ainoastaan viekkaudessa ja rohkeudessa, jott'en sanoisi

hävyttömyydessä, vaan etenkin siinä erinomaisessa julmuudessa ja

kovuudessa, jolla hän osasi panna mielivaltaiset käskynsä täytäntöön,

siinä matelevaisuudessa ja arkamaisuudessa, jolla hän osasi

näennäisesti väistyä tieltä, kun olot niin vaativat. Mutta hän väistyi

vain odottelemaan tilaisuutta, ottaakseen heti takaisin, mitä oli

menettänyt, samoin kuin tiikeri vetää kokoon jäntäreitänsä ja

valmisteleikse voimakkaimpaan hyppäykseensä, silloin kuin se näköjään

säveänä lyykistyy maahan.

Juuri nyt hän oli siinä asennossa. Hänen oli syksyllä täytynyt

peräytyä; nyt hän oli taas eteenpäin menossa. Se mitä hänen oli ollut

pakko kuulla ja sallia syksyllä valtaneuvosten läsnä ollessa, oli

kiihottanut hänen turhamielisyytensä ylimmilleen. Mutta hän osasi

salata vihansa ja vartoa. Nyt hän varustautui laskemaan vihansa liekit

valloilleen, nyt piti noiden talonpoikain oikein oppia tuntemaan hänet.

Voi, voi silloin heitä ja -- Engelbrektiä.

Hän oli menetellyt hyvin varovasti. Leijonanpyytäjä ei turhanpäiten

saalistansa ärsyttele. Hän ei ollut jalkaansa astunut pohjoispuolelle

Dal-jokea ja Juhani Walekin oli pysytellyt hyvin hiljaa syksyn aikana

ja toiselle puolen joulun. Mutta uudenvuoden tienoissa oli Jösse

koettanut Juhani Walen ja hänen palvelijainsa toimella saada kokoon

verot. Se onnistuikin mitään hälinää nostattamatta ja -- joko sitten

mielet todellakin olivat rauhoittuneet, taikka oli huomattu

mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan -- veroja kertyikin joku määrä.

Tämän hän teki kokeiksi vain, ja kun se onnistui, niin hän ei enää

empinytkään jatkaessaan.

Mutta kaikki tämä oli vaan vähäpätöistä siihen verraten, mitä hänellä

nyt oli mielessä. Hänen kostostaan oli tuleva oikein loistava.

Pääsiäisen jälkeen aikoi hän kaikkine väkineen mennä Taalainmaahan. Hän

odotteli vaan kuninkaan kirjettä pannakseen siellä kauheita rankaisuja

toimeen. Ja kaikkein ensimmäiseksi tuli tuon julkean Engelbrektin

kukistua.

Monta kertaa oli tämä jalo vouti huoneessaan Vesteråsin linnassa

nautinnolla ajatellut sitä hetkeä, jona hänen silmänsä saisivat nähdä

Engelbrektin pään pyövelinkirveen iskusta eroavan ruumiista. Ja hänen

silmänsä olivat liekehtineet ja hänen huulensa menneet inhottavaan

hymyyn joka kerta kun hän kuvituksessaan oli hiukkasen lisännyt

kärsimystä taikka ottanut hiukkasen pois tehdäkseen uhrinsa tuskat niin

pirullisen koviksi ja oman nautintonsa niin suunnattoman suureksi kuin

mahdollista. Nyt läheni tuo niin kauvan ja hartaasti odotettu hetki

eikä Jösse Eerikinpoika ollut säästänyt mitään, ei edes omia

kolikoitaankaan, voidakseen toimia kyllin voimakkaasti ja iskeä iskun

sellaisen, että se yhdellä kertaa oli rusentava kaikki.

Näihin valmistuksiin kuului myöskin oikein hyviin väleihin joutuminen

Ruotsin herrain kanssa, ainakin mahtavimpain. Erinomainen tilaisuus

tarjoutuikin siihen vuoden puolipaaston aikoihin. Muuan neuvoston

vanhimpia, iäkäs ritari Krister Niilonpoika (Vaasa) tahtoi ristiäisten

johdosta nähdä lukuisan sukunsa koossa kotonaan Räfvelstadissa

pääsiäisjuhlain aikana, ja koska useoiden herrojen piti matkustaa

Vesteråsin kautta, niin vouti kutsui heidät pitoihin linnaan. Vieläpä

vanha herra Krister Niilonpoika itsekin oli luvannut ratsastaa

sukulaisiansa vastaan Vesteråsiin ja samalla käyttää hyväksensä voudin

vieraanvaraisuutta.

Oltiin pääsemässä puolille päivin maaliskuun 8 p:nä, puolipaaston

sunnuntain jälkeisenä maanantaina. Vouti oli aamulla tapansa mukaisesti

kierrellyt linnassa tarkastamassa, oliko kaikki asianmukaisessa

kunnossa sekä noiden ylhäisten herrain vastaanottamista varten että

myöskin linnan puolustamiseksi, jos jotakin odottamatonta sattuisi.

Paha omatunto saattaa aina mitä tarkimpaan varovaisuuteen. Hänellä ei

ollut kierroksellaan ollut mitään muistuttamista. Tykit olivat

panoksissaan valleilla ja hänen palvelijansa olivat kaikki paikoillaan,

joko määrätyssä työssä taikka vahdinpidossa. Linnantuvassa pidettyjen,

viimeöisten huvien jätteitä ei vouti tavallisuutensa mukaan, viisaasti

kyllä, ollut näkevinäänkään. Hän toivoi miestensä vuorostansa sitä

kernaammin palvelevan häntä, kun tarvittiin.

Hän oli siis jotenkin hyvillä mielin palannut huoneeseensa. Täällä hän

käveli muutamia kertoja edes takaisin katseen harhaillessa milloin

minnekin tuuheiden kulmakarvain alta. Varmaankin hän vielä kerran

ajatteli valmiiksi, kuinka kaikki oli käyvä sekä kuninkaaseen että

Engelbrektiin ja hänen talonpoikiinsa nähden. Vihdoin hän pysähtyi

ikkunan luona olevan ison tammisen pöydän ääreen, jolla oli joukko

papereita ja kirjeitä. Hän otti muutaman kirjeen, avasi sen ikään kuin

ajatuksissaan ja alkoi sitä lukea. Varmaankin hän oli sen jo lukenut

moneen kertaan, sillä hänen huulensa näkyivät toistelevan sen sisältöä,

vaikka silmät katsoivat kirjeen reunan ylitse ulos ikkunasta ja

näyttivät seuraavan pilviä, jotka kummallisen muotoisina kiitivät kovaa

pohjatuulta pakoon.

Silloin aukeni ovi ja vanhanpuolinen nainen astui sisälle. Hänellä oli

tumma puku ja sen päällä kallisarvoisilla turkiksilla sisustettu

viitta, jonka alla iso avainkimppu riippui hopeakirjaisesta vyöstä.

Pään peitti valkoinen huntu, sekin turkiksilla sisustettu. Hänen

kasvojensa juonteet olivat sulavat ja melkeinpä arastellen hän katsoi

voutiin, kun tämä seisoi siinä kirje kädessä.

Se oli vouti Jösse Eerikinpojan vaimo, Birgitta Ulvintytär. Hän oli

mahtavaa ja rikasta norjalaista sukua ja oli muuttanut Ruotsiin asumaan

kuningas Maunu Eerikinpojan aikana. Hänen isänsä oli Ulvi Juhonpoika,

joka asui Ervallan talossa Vestmanlannissa. Tähän aikaan omisti sen

hänen veljensä, Pietari Ulvinpoika.

Vähän aikaa herraansa ja miestänsä katseltuaan Birgitta rouva kysyi:

"Oletteko nyt tarkoin ajatellut asiaa, herrani ja isäntäni?"

Vouti nosti päätänsä ja kääntyi läpitunkevin katsein vaimoonsa päin.

"Elkää vihastuko minuun, rakas mieheni", jatkoi Birgitta rouva

lempeällä ja melkein valittavalla äänellä, "tiedättehän, ett'ei kukaan

parastanne tahdo, niin kuin minä. Saatatte uskoa minua ja olettehan

useammin kuin kerran kokenut, ett'eivät ennustukseni petä."

"Mik' on unta se on lunta, Birgitta", vastasi vouti keskeyttäen.

"Eipä aina, eikä koskaan silloin kun isäni, tuo ankara ritari Ulvi

Juhonpoika minulle näyttäytyy. Minä rukoilen sinua, rakas isäntä, heitä

se mitä on tekeillä. En sitä tosin täydelleen tiedä, mutta nuo suuret

varustukset ja tuo paljo väki osottavat riittävästi, että vakavia

asioita on hankkeissa..."

"Onko sinulla kaikki valmiina ylhäisten vieraittemme vastaanotoksi,

Birgitta?" kysyi vouti vielä kerran emäntäänsä keskeyttäen ja koettaen

kääntää hänen ajatuksensa toisaanne.

Mutta Birgitta rouva ei ottanut hellittääkseen kesken. Hän rakasti

miestänsä ja hänelle olivat nyt muut asiat pääasiana, eivätkä pidot.

"Mennä vuonna tähän aikaan", sanoi hän, "kun varustauduit Hannu kreivin

seurassa menemään Taalainmaahan isäni ensi kertaa näyttäytyi minulle ja

käski minun estää matkasi. Sinä et kuitenkaan totellut. Toisen kerran

hän minulle näyttäytyi, kun neuvoston herrat syksyllä tulivat pitämään

tarkastusta ja sinä aioit kieltää heiltä valtakunnan linnaan pääsyn.

Silloin sentään tottelit varoitustani ja eihän sinulla ole ollut syytä

sitä katua. Nyt viime yönä näin taas isäni seisovan vuoteeni vieressä

ja huolissaan valkoisia kiharoitansa ravistaen osottavan sinua. Rakas,

rakas mieheni, heitä sikseen, mitä sinulla on tekeillä, onni ei kasva

siinä maaperässä, jota väkivalta tallaa..."

Voudin suu meni raukeaan hymyyn ja hänen silmänsä katsoivat tavallista

avomielisemmin lempeään naiseen, joka hänelle puhui rauhan ja

sovinnollisuuden sanoja. Mutta sitä kesti vaan hetkinen; sitten

pyörivät ne taas yhtä epäluuloisina ja kovina kulmakarvain alla kuin

ennenkin.

"Tottelin sinua", virkahti hän, "kun valtakunnan neuvostoon kuuluvat

kunnon herrat olivat täällä syksyllä; niin, niin, siitähän saattaa

näyttää, mutta muut seikat ne pakottivat minut myöntymään, eivätkä

sinun unesi..."

"Olet kerran ennenkin minulle sitä sanonut", keskeytti Birgitta rouva,

"se oli kuninkaan kirje, jonka vuoritilallinen toi neuvostolle ja josta

et tiennyt, oliko se todellakin tullut neuvoston käsiin vai ei..."

"Niin, kuninkaan kirje sen teki, ja kautta Vapahtajan viiden haavan,

jos minulla silloin olisi ollut käsissäni kirjurini kirje ... niin,

kautta Herramme ristinpuun, en olisi yhtään noista herroista päästänyt

kuninkaan linnaan. Ei, Birgitta, saatpa vielä nähdä, millainen on valta

kuninkaan voudilla. Niin totta kuin vaakunakilpeäni kunnialla kannan,

niin totta on tuo jäykkäluontoinen vuoritilallinen ynnä koko hänen

talonsa oleva Jösse Eerikinpojan koston todisteena."

"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni", virkkoi vastaten emäntä,

"sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi.

Sen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy

tuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan... Jos niin

on, rakas mieheni, ... niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen

ehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten..."

"Ja sitten?" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi.

päättäisikö lauseensa.

"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon

sovittaa, mitä olen rikkonut."

Voudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä

lempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista

silmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä

katkerin suuttumus.

"Olet järjiltäsi, Birgitta", virkkoi hän, "päästää vapaaksi tuo nuori

mies ... etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini

kädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani

monta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni... Vai päästää hänet

vapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna

kaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä

tornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot."

Birgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän

pani tuskissaan kätensä ristiin.

"Katso tuota", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli

kädessään, "lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki

armahtamista."

Mieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta.

Sen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat

mainitsematta.

"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli

pantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen

palanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän,

Tuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin

todellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta

valtakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni

Strängnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille

ja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin

karkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa,

jossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa,

täytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä

paikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän

suurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa

se kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun

kimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e."

Kirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä

vapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä

kosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä

mielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen

menettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa

hän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä

Köpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys

oli seuraava:

"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana.

Hänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun

viimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia

neiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin

kernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua

toivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät

sikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman

kuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette

pitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin

odotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin

herra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä

Gladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista

tilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti,

antoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten

vähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä

puheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen

hyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen.

Kuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin

silloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne.

Kuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä

teidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän

tosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä

ja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää

pois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' -- Voitte tästä

nähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton

vuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista

lähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee,

niin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän

kätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä,

niin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku."

Riemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin

tämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten,

kuin vouti oli tarkoittanut.

"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä", sanoi hän, "muuttakoot

mielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton

vaimo raukka", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.

Mies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä

esti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo

Knuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa

rientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi

tuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.

"Pian, vaimo", huusi silloin hänelle vouti, "katso, että kaikki on

hyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee

noille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen

näköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi."

Tätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt

hartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui

vaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas

aukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan

talonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.

"Mitä nyt?" kysyi vouti mahtavalla äänellä.

"Tärkeitä uutisia", vastasi palvelija, "jollen erehdy."

"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen

aikaan."

"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo

ylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa", sanoi palvelija ja veti

takkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä

vouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.

"Kirje kuninkaalta!" huudahti vouti.

"Niin, ja joka on ollut kummallisilla teillä, sillä oikeastaan kai sen

olisi pitänyt tulla perille jo viime kesänä, sen mukaan kuin tämä mies

sanoo."

"Kuinka olet saanut kirjeen käsiisi, mies?" kysyi vouti kiivaasti.

"Luvallanne sanoen, armollinen vouti, Eskil on nimeni ja olen kalastaja

Gripsholman tienoilta..."

"Pian, mies, mistä olet saanut kirjeen...!"

"Armollinen vouti, olen kalastaja Gripsholman läheisyydestä ja tupani

on Mälarin rannalla. Olin vesillä siimojani kokemassa, noin viime

juhannuksen aikoina, jolloin edellisenä iltana oli ollut kova

rajuilma..."

"Herra Kaarlo Kristerinpoika ja Ebba rouva", ilmoitti hovipoika ovelta.

Vouti kävi yhä malttamattomammaksi. Kirje viehätti häntä paljoa enemmän

kuin nuo ylhäiset herrat, joita nyt alkoi saapua, toinen toisensa

perästä.

"Minä näin kirjeen", alkoi palvelija, joka oli tuonut

kalastajan muassaan ja joka ymmärsi, että tällä hetkellä ennen

kaikkea piti joutua, "minä näin kirjeen tällä miehellä viime

Gripsholman-matkallamme. En osaa kirjoitettua lukea, mutta aavistin

kirjeen olevan tärkeän, etenkin kun mies kertoi kahden herrasmiehen

yöllä taistelleen ja toisen silloin heittäneen kirjeen järveen."

Riemun leimahdus välähti Jösse Eerikinpojan silmistä, ja vaikka olikin

niin kiire, niin ei hän kuitenkaan malttanut olla tarkastamatta

kuninkaallista sinettiä.

"Vie alas mies", sanoi hän vavisten palvelijalle; "ritarien mentyä

matkoihinsa tahdon häntä lähemmin kuulustella."

Hän kiinnitti sen jälkeen kaiken huomionsa kirjeeseen ja nosti jo

kättänsä sinettiä rikkoakseen ja ottaakseen varman tiedon

sisällyksestä, kun kiivaita askelia kuului oven ulkopuolelta. Vouti

niitä innoissaan tuskin huomasikaan.

Mutta ovi lensi auki ja siitä astui sisälle kookas ritari, jonka ryhti

ja kasvot ilmaisivat yhtä paljon arvokkuutta kuin alentuvaisuuttakin.

Hän astui voudin luokse.

"Tärkeitä kirjeitä herraltamme, kuninkaalta", sanoi ritari nähdessään

kirjeen voudin kädessä, "saatoinpa arvata jonkin sellaisen seikan

olleen syynä siihen, että vieraiden niin kauvan täytyi odottaa

saadakseen tervehtiä vieraanvaraista isäntäänsä. -- Ei kai mitään

huonoja sanomia, toivon ma ...?"

"Ei, ei, armollinen herra", änkytti vouti, kohteliaasti kumartaen,

vaikka hänen erittäin vastahakoisesti täytyi panna kirje käsistään,

"sanomat ovat hyviä. Mielet tyyntyvät tyyntymistään. Olin juuri

aikeissa rientää alas tervehtimään niitä ylhäisiä herroja ja miehiä,

jotka minua tänään käynnillään kunnioittavat."

Ritari tuskin kuunteli voudin puolusteluja. Hän oli kääntynyt Birgitta

rouvaan, joka väkisinkin koetti salata levottomuuttaan.

"Terve tultuanne, herra Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän, "tulette

pikemmin, kuin täällä saatoimme luulla. Sen tähden rohkenimme kiintyä

niihin asioihin, joita Tanskasta tulleet tiedot koskevat..."

"Kuninkaan toimet ennen kaikkia muita", sanoi ritari ystävällisesti

tarjoten Birgitta rouvalle kätensä ja taluttaen hänet hänen

kumartelevan miehensä ohitse ja käytävää myöten isoon pitosaliin.

Liehakoiden seurasi vouti, ja kun hän oikein ennätti miettiä ja verrata

toisiinsa kirjurinsa kirjeessä olleita ja äsken saamiansa tietoja, niin

hänelle kävi aivan selväksi, että äskeinen kirje oli se, jonka

Engelbrekt oli tuonut neuvostolle. Ilo oikein hiveli hänen mieltään,

kun hän ajatteli sitä sattuman kaupalla saatua välikappaletta, joka nyt

tarjosi niin hyvän tilaisuuden joutua tekemisiin tuon uppiniskaisen

vuoritilallisen kanssa. Nyt hän saattoi todistaa tämän kulkeneen

valheenkengillä kuninkaan ja neuvoston välillä, nyt ei mikään enää

saattanut estää hänen voittoriemuansa ja Engelbrektin kukistumista.

Hänen huuliensa hymyily, kun hän ritarin ja emäntänsä jälessä astui

isoon saliin, oli sen tähden luonnollisempaa kuin koskaan ennen ja

painoi hänen kasvonpiirteisiinsä ja koko olentoonsa leppeyden leiman,

joka hänelle sopi hyvin.

Niistä monista ritareista, jotka olivat kokoutuneet saliin, oli vanha

kunnianarvoinen Krister Niilonpoika ylhäisin. Paitsi häntä siellä oli

hänen kolme poikaansa Kaarlo, Juhana ja Niilo sekä vielä Ture

Turenpoika (Bjelke) ja Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä). Miestensä

keralla saapuneita naisia olivat ainoastaan Kaarlo herran rouva, Ebba

Krummedik, ja herra Niilo Steninpojan rouva, Margareta Knuutintytär

(Bonde). Viimemainitun muassa oli myöskin nuori kaunis tyttö, Katarina

Kaarlontytär (Gumsehufvud).

Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine

hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo

Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa.

Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin

tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen

päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja

sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka

tahtomattakin voitti sydämiä -- yksistään tämä riitti tekemään hänet

silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi

senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi

laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen

täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain

korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.

Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain

luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä

Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä

mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä

odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle

ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi

hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat

talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.

Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt

pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa.

Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan

vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.

Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja

aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä

vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin

viranhoidosta.

"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot

neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen

asiaan ryhdyitte."

"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä,

kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto

menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli

toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi -- sitä paitsi neuvosto

noudatti kuninkaan kirjettä..."

"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen

tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä,

mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen

olleen kuninkaalta...?"

"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle

oudolle kysymykselle selitystä.

"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin...?" jatkoi vouti.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo

Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle,

oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään

Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. -- Mitään

epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."

"Jalot herrat", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, "teidät on

siinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole

olemassa, sillä se mikä on, on väärä."

"Jos sen voitte todistaa, vouti", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, "niin

saakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta

valtakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen."

"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte

kirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan

sinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin

tästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja

vuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko

miehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä

olen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista

kuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla

tavoin vaivata."

Sen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi

vanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi,

joka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan.

Toinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta

ikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja

Päivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu,

Ewerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika,

Maunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja

rajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes,

Ewerstenin kreivin tytär.

Kaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen

piispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään

näytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen

alottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava.

Yleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen

kestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa

perästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.

"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta

hiippakunnastanne, hurskas isä?" kysyi Krister herra keskustelun

kestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.

"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla

kannalla", sanoi piispa päätänsä ravistaen, "kun meillä on kaksi päätä

yhden sijassa..."

"Siitä kai on sentään loppu tuleva", arveli Krister herra; "armollisen

herramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten.

Huolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun

kirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan

kansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta

tänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät

hänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla

samanlainen kuin Johannes Gerkenpoika..."[2]

Knuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin

olleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan,

Ingegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär.

Kuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse

vastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta

piispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan,

teki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka

saattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu

siveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin

ja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin

tilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd

Knuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä

luostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren

kasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi

kansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin

mainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen

tähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran

viimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi

tahtonut salata.

Krister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle

tolalle.

"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän

on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää

mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta

tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan

pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava..."

"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta

tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä

tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri

lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään

Arnossa sairaan arkkipiispan luona."

"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää

sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte

mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän

palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä

asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse

Strängnäsiin..."

"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi

piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin

pitänen sananne mielessäni."

Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit

käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja

varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi

hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä

paastonaikaista järjestystä.

Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä

puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin

keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika

ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika

yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva

Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi

katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.

Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he

olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar,

jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen

kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä,

kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin

hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa

oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen

ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.

Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä

tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli

väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän

tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai

katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani

väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt

jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.

"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta

tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön

jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle

antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on

jokin merkki sydämensä valitulta..."

"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes

koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."

"Tietämätön", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, "kuinka voitte

sellaista sanoa, arvoisa neiti?"

Nyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja

selvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan

ei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena

pilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:

"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä

pidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi

rengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne."

Ja neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla

reunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se

riippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.

Kauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan

julkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä

käsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena

hän sanoi:

"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi..."

"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti", vastasi ritari leikkiä

laskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä

majesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, "nyt minä

pidän hansikkaan!"

Neitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät

huulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen

kuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.

"Ystäväni Maunu ritari", sanoi hän hymyillen, "te kuljette,

rientoaskelin, näyttää minusta..."

"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi", sanoi Maunu vastaten.

"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika,

niin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi

taistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa

korkeaksi", lisäsi kreivi puolittain piloilla.

"Luottakaa siihen!" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.

Kreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät

kasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.

"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!" sanoi hän puoliääneen.

Kreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena

linnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan

edustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja

taajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin

katsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta

kuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden

saattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.

"Minun nähdäkseni", jatkoi piispa, "on veljenpoikani, Pentti ritarin

tekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan

ylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän

vaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman

linnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole

kävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti

Bonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan _yötä ja päivää_

isiltäperityssä vaakunassani..."

Kova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti

kreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.

Peremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa

kovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän

antimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.

Mutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi

tomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian

vallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja

kevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.

Se oli Juhani Wale.

Salissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään.

Jösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan

saanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He

levähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä

puolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan."