Santeria oltiin vankikyydillä tuomassa välikäräjiin, jotka pidettiin
omassa pitäjässä, vasituisessa käräjäpaikassa.
Tämä oli viimeinen taival matkalla. Vanginkuljettaja tunsi hyvin
Santerin ja oli itse lähtenyt kyytiin. Monta kertaa hän oli ollut
Santerin kanssa markkinoillakin. Hän koetti väliin aloittaa
keskustelua, mutta Santeri vastaili hyvin lyhyesti eikä toisinaan
ollenkaan. Omissa synkissä ajatuksissaan vanki istui, silmissä kylmä,
tunteeton kiilto. Vanginkuljettaja koetti siinä puolustellakin
Santeria ja mainitsi esimerkkejä, kuinka moni muu oli samoin ryöstänyt
tullimiehiltä takavarikkoon otetut tavarat takaisin; mutta puhelu ei
sittenkään ottanut luistaakseen.
Linnassa ollessaan Santeri oli laihtunut. Tukka oli keritty takaakin
ihan kamaraa myöten, niin että punainen hiusten sänki ja parran alku
pohottivat sitä rumemmin.
Pitkin matkaa puuhailivat ihmiset touon teossa, ja kun joku tuli
vastaan, seisahtui hän katsomaan, ja Santeri kuuli sanottavan:
»Siinä nyt vanginkuljettaja vie Palomäen isäntää välikäräjiin!»
Kaukana pelloillakin keskeyttivät monet työnsä ja seisahtuivat
katsomaan.
Santeri näki ja kuuli kyllä kaikki, mutta ei ollut tietääkseenkään.
Hän puri hampaansa yhteen, niin että poskilihakset näyttivät painuvan
sisään, ja niin kylmä oli silmien ilme, että vanginkuljettajaa oikein
värisytti, kun hän osui katsomaan Santeria...
Ja vaikka oli kirkas päivä ja taloja aina vähän päästä, tuntui hänestä
nyt, että tuo mies alkoi pelottaa. Santeri oli niin sisukas ja raaka,
sen hän ennestään tiesi, ja nyt sillä päällä, että ottaisi hengen
keneltä hyvänsä... tuommoinen silmäin ilme ei ollut laitaa! Hän oli
kuljettanut varkaita ja rosvoja, murhapolttajia, murhaajia ja tappajia,
mutta kenenkään katseessa hän ei ollut nähnyt noin hirveää uhkaa.
Hän hoputti hevostaan juoksuun.
Santeri oli nyt ollut puhumatta pitkän aikaa, istunut pää rintaa
vasten, jäykästi eteensä tuijottaen...
Mitä ihmettä hänen mielessään liikkui?
Vanginkuljettaja koetti arvata. Hauskoja ne mietteet eivät voineet
olla. Jospa Santeri hyvinkin muisteli entisiä tekojaan? Hänestä oli
niin paljon puhuttu entisinä aikoina, ja hän oli ollut syytteessäkin,
mutta ei ollut voitu näyttää toteen... Merkillinen juttu oli sekin, kun
hän entisen talonsa poltti ja peri suuret palovakuutusrahat. Kaikki
tiesivät, että hän itse poltti, mutta sitä ei voitu todistaa. Entä se
murha, joka tehtiin lähellä Lapin rajaa... sekin oli Santerin työksi
arvattu, ja rahat hän oli murhatulta vienyt. Kuka voisikaan sanoa, mitä
kaikkea hän oli tehnyt...
Ehkä Santeri muisti niitä tekosiaan, ja jos vielä niihinkin tulisi
jotakin valkeutta, niin viimeistä kertaa hän nyt kotipuolensa näkisi...
Vanginkuljettaja säpsähti omia ajatuksiaan, kun Santeri siirsi
jalkojaan, niin että pultit helisivät.
Puoli taivalta oli jo ajettu; toinen puoli vielä, ja sitten oltaisiin
käräjäpaikalla.
Mutta nyt juuri tultiin lossipaikalle, tulvillaan olevan joen rantaan.
Vesi oli kohonnut lossituvan nurkkaan asti, ja lautta oli kiinni
maantiessä.
Lossireittiä alempana kuohui koski vaahtoisena, ja lossimiehet
selittivät, että ylikulku oli kovin raskasta ja vaati tarkkaa
huolenpitoa näin kovan tulvan aikana.
Santeri ei puhunut lossimiehillekään halaistua sanaa, vaikka ne olivat
tuttuja miehiä. Muuan heistä, Rämä-Antti, oli Rämä-Heikin veli, mutta
kelpo mies muuten. Santeri nousi kuitenkin pois kärryistä, ja kun
hevonen oli ajettu lautalle, istahti hän sen laidalle ja sytytti
sikaarin.
Lautta työnnettiin vesille, ja neljä miestä kävi pitkiin airoihin
käsiksi. Miehet juttelivat siinä kaikenlaista kevään kulusta, kesän
toiveista, mutta kukaan ei tahtonut mainita mitään Santerin asiasta.
Rämä-Antti koetti ottaa sitä puheeksi, mutta kun Santeri ei mitään
vastannut, siirtyi hänkin muihin puheisiin.
Lujasti miehet saivat soutaa, hyvän matkaa ensin vastavirtaa rantaa
pitkin, ja sitten vähitellen joen poikki. Mutta voimakkaasti painoi
väkevä ja vuolas virta raskasta lauttaakin, joka näytti kelluvalta
lastulta.
»Jopa onkin väkevä virta», sanoi vanginkuljettaja ja katseli alempana
olevaa koskea.
»Kyllä se nyt on niin väkevä, että tässä pitää olla varuillaan ja
voimainsa takaa soutaa...»
Nyt oltiin juuri keskellä jokea, virtavimmalla kohdalla.
Silloin miehet kuulivat, että pultit helähtivät, ja silmänräpäyksessä
Santeri katosi lautan alle, ja sitten kohta vilahti toiselta laidalta,
myötävirran puolelta, siekale kruunun harmaan kauhtanan lievettä monen
sylen päässä, kun mies painui vuolaaseen tulvajokeen...
* * * * *
Aamusta alkaen oli käräjätaloon kokoontunut ihmisiä, likeltä ja kaukaa.
Ruotsin puoleltakin oli tullut uteliaita; tullimiehiä ei kuitenkaan
näkynyt.
Tuomarikin oli jo saapunut, ja samoin lautamiehet. Nyt odotettiin
vain vankia, jotta alettaisiin tutkia asiaa. Pitäjäläisten taholla,
pihalla ja nurkkain takana, kävi kova puheen sorina, ja todistajilta
tiedusteltiin, mitä heillä oli sanomista. Todistajia olikin haastettu
paljon, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa tietenkin mukana. Paljon oli kuitenkin
myös sellaisia, jotka eivät sanoneet tietävänsä kerrassaan mitään.
Mutta merkillisintä oli, ettei ollut arvattu haastaa niitä miehiä,
jotka olivat ryöstössä osallisina.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa supattivat kahden kesken nurkan takana, ja
Jussille oli Lampan Iso-Joonas aamulla varhain käynyt tuomassa pullon
konjakkia. Jussi oli ottanut hyvät ryypyt ja antanut Isolle-Liisallekin.
Yhtä ja toista siinä ehdittiin väkijoukossa arvella ja puhella sillä
aikaa kun vangin tuloa varrottiin. Muisteltiin Santerin entistä elämää,
ja joku uskovainen tuomitsi häntä ankarasti.
»Hän ei ole muuta kuin pahaa ja vääryyttä tehnyt koko elinaikansa, ja
sen vuoksi Jumala jo näin ajassa häntä rankaisee», selitti uskovainen.
Mutta silloin Rämä-Heikki, joka istui tuvan ovinurkassa, tiuskasi
römeällä äänellä kuin yhteisesti kaikille, jotka tuomitsivat Santeria:
»Vähän niitä on tältä jokivarrelta taivaaseen tulijoita, jos kaikkien
tullipetokset lienevät Jumalan kirjoissa, sen minä sanon.»
Ja vaikka Rämä-Heikiltä puuttui kansalaisluottamus, vaikutti hänen
muistutuksensa tällä kertaa merkillisen nopeasti. Moittijat ja
tuomitsijat sulkivat suunsa, eikä kukaan puhunut pitkään aikaan mitään.
Rämä-Heikki käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi vielä:
»On niitä tässäkin tuvassa monta semmoista tullikavaltajaa, että
joutaisi yhtä hyvin linnaan kuin Santerikin...»
Siihenkään ei kukaan sanonut mitään. Ehkä heillä oli paha omatunto,
vai eivätkö välittäneet semmoisen miehen puheista, jolta oli viety
kansalaisluottamus...
Ja rykäisten Rämä-Heikki meni ulos.
Mutta vankia ei kuulunut.
Aika alkoi tuntua pitkältä. Ranta-Jussi viuhtoi hienossa humalassa
edestakaisin ja kuunteli ihmisten puheita. Merkillistä oli hänestä,
että tämä ryöstö oli pysynyt niin salassa eikä kukaan näkynyt
tietävän, keitä muita oli ollut mukana kuin Santeri ja Taavolan Kalle.
Kettu-Iisakkikaan, joka oli Kalliosaaren luona nähnyt kavaltajat
kuormia törmän alle sullomassa, ei ollut muita tuntenut kuin Santerin
ja Taavolan Kallen, vaikka Rämä-Heikki oli pahinta meteliä pitänyt.
Ranta-Jussi kyllä tiesi, keitä siellä oli ollut, mutta hän osasi kyllä
pitää suunsa kiinni ja selitti kaikille, ettei Santerikaan ollut
mukana, arvellen muuten, että ne olivat olleet Makonkylän ja Järvikylän
miehiä.
Mutta silloin kuului kujalta joku huutavan, että hevonen oli jo tulossa
alhaalta päin.
Kuistilta, porstuasta ja pihalta riennettiin kujalle ikäänkuin outoa
näkyä katsomaan, ja hetken päästä pullahti koko pirtillinen väkeä
pihalle.
Mutta eipä sieltä tullutkaan mikään vankikyyti, vaan joku muu kulkija,
yksin istuen kärryissään.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa olivat menneet joukon eturintamaan, ja kun
nähtiin, ettei se ollutkaan vankikyyti, alkoi väki vetäytyä pihalle ja
pirttiin takaisin.
Jussi seisoi vielä kuitenkin tienhaarassa. Ehkäpä sieltä ajoi joku
kauempaa tuleva, joka sattui tietämään, missä asti vanki jo oli
tulossa. Mutta kun hevonen saapui likemmäksi, tunsi Jussi miehen
vanginkuljettajaksi.
Miksi hän oli yksin?
Hän ajoi pihaan, ja kun nähtiin, että se kuitenkin oli
vanginkuljettaja, ympäröi väkijoukko miehen kärryineen ja hevosineen
kuin kehän sisään.
Kysymyksiä sateli joka suusta, eivätkä takimmaiset kuulleet mitä
vanginkuljettaja lähellä seisoville selitti.
Jussi oli luikerrellut väkijoukon läpi ihan kärryjen viereen ja kuuli
joka sanan.
»Virta oli niin väkevä, ettei mennyt kuin silmänräpäys, ennenkuin hän
oli jo myötävirran puolella lauttaa, ja sitten hän oli jo kaukana, kun
vielä vilahti harmaan kauhtanan lievettä veden pinnalle... Ei siitä
olisi mikään ihmisvoima ehtinyt pelastaa... ja kova koski pauhasi
alempana...»
Kaikki alkoivat nyt puhua yhtaikaa, ja joku naisenpuoli purskahti
kimeään itkuun.