Aavistamatta tuli Lampalle tieto, että Santeri oli pantu kiinni ja
lähetetty linnaan välikäräjiä odottamaan.
Jo samana päivänä oli siitä tuotu sana Lampalle, ja koska se myös
tiedettiin muualla.
Uutisen kuultuaan Lamppa kirosi ja käveli koko päivän eikä kärsinyt
ketään puheillaan; toisena päivänä hän joi ja pauhasi Tiltalle ja
potki Joonasta, mutta kolmantena päivänä hän oli sairas ja synkkä ja
kulki itkien konttorissaan. Sillä kaiken muun lisäksi hän sai haasteen
viinanmyynnistä ja monivuotisesta tullipetoksesta.
Eräänä iltana piti Joonaan lähteä käskemään Ranta-Jussia hänen
puheilleen.
Silloin oli kevät ja hangen aika, tikkatiekin pohotti jo
likaisenmustalta, ja kinosten harjat olivat pudonneet matalammiksi.
Keväthankea pitkin Joonas palasi iltahämyssä Jussin kanssa.
Patruuna puhutteli Jussia ystävällisesti, ikäänkuin olisi saanut
taloonsa sukulaisen. Viimeksi hän oli nähnyt Jussin syysmunakan aikana.
Mitä nyt -kuului Suomen puolelle?
Jussin piti selittää juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Patruuna käveli
edestakaisin poltellen sikaaria ja kysellen. Jussi istui konttorin
pöydän päässä ja teki selvää kaikista tullikavallusasioista ja tästä
viimeisestä ryöstöstä, josta patruunalle koitui niin suuri vahinko ja
Santeri oli pantu kiinni.
»Kumma mies se Santeri, kun ei minua uskonut», puheli Jussi
alakuloisella äänellä. »Minä kehotin lähtemään varalta pois... mutta
hän ei uskonut, että saataisiin todistajia. Mutta kun se Jönssonkin
pääsi todistamaan, vaikka luultiin, ettei pääse, niin kummako sitten
oli...»
»Joo, mutta kun ne tulevat käräjille, niin eivät tiedä puoltakaan.
Irti lasketaan Santeri... Odotappa, jahka välikäräjät tulevat», tuumi
patruuna vielä toivoen.
Jussi näytti epäilevän.
»Ei sitä miestä niinkään tuomita siitä, mitä yksi ja toinen on ollut
näkevinään», vahvisti patruuna omaa uskoaan.
»Kumma mies kuitenkin... Muita osasi toimittaa meren taakse, kun
ymmärsi hädän tulevan, mutta itse ei älynnyt lähteä», sanoi siihen
Jussi, äänessä epäilys.
Patruuna ei ollut kuullutkaan mitä jälestäpäin oli tullut ilmi, ei
tiennyt, mitä Kolukankaan isäntä oli poliisitutkinnossa todistanut,
eikä sitäkään, että Santerin kintaat olivat löytyneet tappelupaikalta.
Mutta nyt sen Jussilta kuultuaan hän oli hyvän aikaa ääneti ja sanoi
viimein:
»Jaa, mutta...»
Mutta siihen hän ei tiennytkään jatkaa. Käveli vain edestakaisin ja
veti sikaarista savuja.
»Olisipa ollut se Rämä-Heikki joutilaampi mies linnaan kuin Santeri»,
sanoi hän sitten.
»Olisi kyllä joutanut, eikä papinkirja olisi siitä paljoa huonommaksi
mennyt», myönsi Jussikin.
Patruuna vetäisi kuin vihapäissään sikaaria ja jatkoi:
»Sillä muutoin tästä ei tule mitään. Eiväthän ne enää uskalla tänne
tulla tyhjinäkään Suomen puolelta. Pelkäävät mokomia rakkareita...
Mutta sen minä sanon, että... Jo se oli sentään onneton juttu, että
noin piti käydä...»
»Santerikin oli ollut sinä yönä vähän liiemmältä ryypyissä... siinäkin
Kalliosaaren luona olivat niin huutaneet ja mellastaneet...»
»Niin, ja nyt tavarat kuitenkin joutuivat tullimiesten käsiin...»
»Niin kävi...»
»Olisi pitänyt toimittaa ne tänne heti seuraavana päivänä!»
»Niinpä tietenkin. Mutta kuka silloin uskalsi lähteä?»
»Sepä se... kuka uskalsi lähteä!»
»Niin...»
»Mutta silloin juuri olisi pitänytkin uskaltaa! Joonas-lorvia minä
kehoitin, mutta eihän hänestä, jänishoususta, ole mihinkään.»
Taas patruuna veti pitkiä savuja ja puhui sitten Jussille pauhaavalla
äänellä:
»Niin on ollut kuin kuollutta kaupankäynti näinä viikkoina. Ei näy
Suomen puoleltakaan ostajia kuin joskus...»
Sitten hän äkkiä seisahtui Jussin eteen ja kysyi:
»Kuinka sinä luulet Santerille käyvän? Pääseekö irti vai ei?»
»En minä usko irti pääsevän...»
»Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?»
»Poliisi sanoi, ja kuritushuonetta kuuluu tulevan.»
Patruuna kivahti:
»Teidän poliisinne! Mutta tiedätkö, onko Suomen puolelta ketään
haastettu todistajaksi minun viinanmyyntiasiaani?»
Ei ollut vielä ainakaan kuulunut.
Patruuna noitui. Sitten hän taas tiedusti:
»Milloin ne ovatkaan, ne välikäräjät?»
»Vasta toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä.»
Jussi aikoi lähteä.
»Tilta hoi, tuo tälle Ranta-Jussille vähän», huusi patruuna puotiin.
Jussi ymmärsi, mitä patruuna aikoi tarjota. Hyvilleen tullen hän
istahti uudestaan.
»Tässä aikovat hävittää yhteen rykelmään kaikki! Mutta sen minä sanon,
että jahka sieltä Santeri tulee kotiin, niin...»
»Niinpä tietenkin!» myönsi Jussi, jolle Tilta toi juomalasillisen
konjakkia. Sen tyhjennettyään Jussi ymmärsi kiittää ja lähteä.
Patruuna jäi yksin.
Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää
menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.
Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä
Santerin asia... Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan
Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.
Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa
syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko.
Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta
ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa,
jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun...
— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli
hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä
kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta
tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai
suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus
taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja
Joonas saavat vastata. Piru vieköön... piru vieköön kaikki! Hulluksi
tässä tulee ihminen!
Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle.
Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui
konttoriin.
»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi
Lamppa heti.
He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää
kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua
tullaamatonta tavaraa.
Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä
pitkä ja paksu kuin patruunakin.
»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos
minun huoneestani!»
He tahtoivat saada makasiinin avaimen, muutoin uhkasivat särkeä lukot.
»Ulos kiireesti!» huusi patruuna vihan vimmassa ja tarttui jo Jönssonin
kaulukseen.
Vastaan panematta tullimiehet poistuivat, mutta menivät suoraan
makasiinin luo ja alkoivat murtaa ovea auki.
Patruuna katseli ikkunasta heidän hommaansa ja hoki hädissänsä:
»Kun olisi Santeri täällä... kyllä hän jotakin keksisi. Varjelkoon,
nyt särkevät oven, ja siellä on paperosseja ja lehtitupakkaa ja
hevosvaljaita Åströmin tehtaasta yli tuhannen kruunun arvosta... Tilta,
hoi! Joonas, hoi! Mene... Missä helvetissä se Tiltakin... Voi, minä
ihan läkähdyn!»
Hän rynnisti portaille ja siitä pihalle, avopäin, sammunut sikaari
toisessa suupielessä, ja huusi:
»Ampukaa noita ryöväreitä ja roistoja! Missä Joonas on?»
Hän palasi huutaen konttoriin, mutta alkoi voida niin pahoin, että
tuskin Tiltan avulla pääsi vuoteeseen, jossa hiljakseen valitteli
Tiltan häntä hoivatessa.
Mutta makasiinissa tullimiehet tekivät selvää ja ottivat kaikki, minkä
tiesivät olevan rullaamatta tuotua. Ja paljon sieltä löytyikin.
* * * * *
Itkusilmin puuhaili kotonansa Palomäen emäntä. Hän oli nyt entistään
harvasanaisempi, silmäluomet aina punaisina. Renki Uptan, jota
sanottiin Uptoksi, teki talon töitä, ja joskus, kun oli suurempaa
hommaa, oli Ranta-Jussi päiväläisenä. Mutta vähäpuheisia he olivat
kaikki, ja koko talo tuntui kuin kuolleelta. Eipä soittanut suutaan
Iso-Liisakaan, joka mökiltään hiihtäen joka aamu kävi Palomäestä
noutamassa pytyllisen piimää. Musta piippu suussa hän hiihteli, ja
kun hän joutui emännän kanssa yhteen, ei heidän keskensä vaihdeltu
sanaakaan.
Harmaan ikävää oli koko talon elämä.
Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset
ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei
ollut kylliksi todistuksia.
Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi
patruunalle kertoa.
Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös
Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia
kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin
pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia
ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan
Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun
sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli
yön aikana mökilleen.
Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää
annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle.
Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle,
mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.
Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen
omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla,
joutuisi linnaan, — niin sanottiin.
Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli
ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta
kaikkein pisin oli aika patruunalle.
Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä,
mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi
Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui,
ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan
kumppanin.
Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt
kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä
pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin
Iso-Liisakaan.
Molemmilta olivat rasvaiset eväät loppuneet.
Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta.
Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja
päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi
montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei
juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä
hyvin ansaitulta.
Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille,
että piti tulla käymään Lampalla.
Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki
oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä
uistinvenettään kiinni.
Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille
puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia
hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.
Liisa tahtoi tulla mukaan, sanoi olevan vähän asiaakin kauppiaalle.
»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin
rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa
vesille.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, ja Lampan pihallakin oli hiljaista.
Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi
suoraan konttoriin.
Patruuna näytti laihtuneen ja oli hyvin kalpea.
»No huomenna ne välikäräjät siis ovat», sanoi hän.
»Niin ovat», myönsi Jussi.
»Onkohan Santeri pantu rautoihin?»
»Niin on kerrottu.»
»Onkohan kirjoittanut emännälle?»
»Sanoi se Upto, että on tullut kirje emännälle, mutta emäntä ei ole
kertonut kenellekään, mitä kirje sisälsi.»
»Vai niin... Kumma, kun ei ole minulle mitään...»
Patruuna mietti pitkän aikaa, virkkoi sitten:
»Vie sinä paljon terveisiä Santerille ja sano, ettei tässä ole hauska
minunkaan, ja anna tuo kori hänelle... siinä on vähän suumakeaa, että
hänellä mieli edes hiukan rohkaistuisi, kun pitää oikeuden edessä
seisoa...»
»Kyllä tulee perille.»
»Se lienee kovanpuoleista, kun raudoissa kuljetetaan rikkaan talon
isäntää...»
»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään
kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»
Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut,
kun Jussi hyvästeli ja poistui.