Kului pari viikkoa. Ylikainuun markkinoilta oli palattu ja koko
markkinahumu tauonnut.
Rajan yli kulkeminen oli vähentynyt niin, että Palomäen—Lampan tikkatie
oli pyryjen perästä päivän kaksi melkein ummessa.
Eräänä pyryisenä aamuna ajaa huristi Iso-Joonas Lampan juoksijatammalla
Palomäkeen. Santeri oli ehtinyt nousta vuoteelta ja aikoi juuri mennä
talliin, kun Joonas saapui pihaan.
Nyt oli piru irti!
Tullimiehet olivat osanneet Kortesuolle ja ottaneet kaikki
takavarikkoon! Koko yön he olivat siellä puuhanneet, ja nyt olivat
kaikki tavarat tullimiesten hallussa!
Varhain tänä aamuna, kun patruuna vielä oli vuoteessa, he olivat
käyneet ilmoittamassa, että Lampan ladoista Kortesuolta oli otettu niin
ja niin paljon tavaraa. Tunnustiko patruuna ne omikseen?
Patruuna oli kironnut kuin ukkonen ja Joonaan mukana lähettänyt
tullimiehille terveiset, että heidän piti kiireesti korjata luunsa
hänen kartanoltaan...
Mutta sitten hän oli heti käskenyt valjastaa hevosen ja lähteä
Palomäkeen Santeria noutamaan.
Niin kertoi Joonas, nenänpää valkeana.
Kirjavaksi meni Santerinkin naama, ja silmiin tuli pirullinen ilme.
Samassa hän laski suustaan pitkän kirouksen.
Hän kävi pirtissä, sieppasi pikkuturkin ylleen, ja he lähtivät yhdessä
täyttä juoksua ajamaan Lampalle.
* * * * *
Vasta illalla Santeri palasi Lampaita tavallista kiihtyneempänä. Oliko
tehty takavarikko häneen niin vaikuttanut vai oliko hän maistellut
väkeviä liiemmälti? Kiirettä hänellä oli, ja hän hommasi kuin tuli
olisi jalkain alla. Kävi kylälläkin ja tuli yksin takaisin.
Kerran emäntä yritti häntä puhutella, mutta ei saanut yhtään oikeaa
vastausta.
Illempänä Santeri katosi kotoaan. Ei ottanut hevosta eikä suksiakaan.
Mutta kun hän oli kävellyt maantielle asti, odotti häntä siinä kaksi
hevosta, joilla oli tyhjät reslat perässä ja mies kummassakin lakki
silmillä istumassa. Santeri hyppäsi ensimmäiseen rekeen, ja he läksivät
ajamaan täyttä juoksua alaspäin.
Kun he pääsivät kylän päähän, liittyi heihin kolme hevosta erään mökin
pihalta ja niin he jatkoivat matkaa peräkkäin, mies kussakin reslassa,
paitsi ensimmäisessä kaksi, Santeri toisena.
Kun oli ehditty kylän ohitse, pysähdyttiin taipaleella, ja Santeri
tarjosi kaikille pitkät ryypyt ja maistoi itsekin vastoin tapaansa
runsaanlaisesti.
Ja taas he lähtivät ajamaan, nyt nopeampaa vauhtia.
Santerilla oli rohkea tuuma, johon hän oli saanut avukseen vankkoja
miehiä. Kaikki hänen kumppaninsa olivat tullikavaltajia; silloin
tällöin he tulivat avustamaan sekä Santeria että muitakin, jotka
harjoittivat tätä ammattia runsaammin. Mutta tämmöiseen retkeen ei
heistä vielä moni ollut ottanut osaa, sillä nyt olikin erinomaista
tekeillä.
Tullimiehet olivat näet samana iltana aikeissa lähteä viemään
takavarikkoon ottamiaan tavaroita, joita oli viisi hevoskuormaa,
Haaparannan tullikamariin. Santeri oli ottanut siitä selon ja tiesi,
että Saalkreeni ja Jönsson lähtisivät kahden kuljettamaan.
Ja näin hän oli miettinyt:
Hän hankkii entisiä apureitaan mukaan, ja he ajavat ensin Suomen puolta
ja sitten Kolukankaan kohdalla poikki Ruotsin puolelle Järvirannalle.
Siinä on pitkä, taloton ja metsäinen taival. Siinä he odottavat, ja
kun tullimiehet tulevat, ryöstetään heiltä kaikki kuormat ja ajetaan
takaisin Suomen puolelle.
Niin hän oli miettinyt ja laskenut, että tullimiehet, jos levähtävätkin
Jafetin kestikievarissa hetkisen, puolen yön jälkeen ovat Järvirannan
taipaleella. Siksi ajaksi piti sinne ehtiä. Heitä oli kuusi miestä
tässä joukossa, ja kaksi hiihti Ruotsin puolta, nimittäin Rämä-Heikki
ja Iso-Joonas. Heidän tehtäväkseen oli Santeri määrännyt hiihtää
tullimiesten perässä niin kaukana ja varovasti, etteivät Saalkreeni
ja Jönsson saisi heistä vihiä. Mutta Järvirannan taipaleella heidän
tuli hiihtää hyvin likellä, ihan perässä, ollakseen apuna kuormia
ryöstämässä, kun hän, Santeri, miehineen tulisi vastaan.
Santeri selitti miehilleen, kuinka piti menetellä. Tullimiehet
otettaisiin kiinni, ja toiset pidättäisivät heitä kinoksessa sillä
aikaa, kun toiset nostaisivat tavaroita omiin resloihin. Tullimiesten
hevoset ajettaisiin menemään tyhjin rein eteenpäin, ja vasta sitten,
kun omat kuormat olisivat reilassa ja toiset jo menossa, laskettaisiin
tullimiehet irti... ja kaikin sitten he ajaisivat jäälle ja
Kalliosaaren luo Suomen puolelle. Kalliosaaren törmän alle purettaisiin
kuormat ja palattaisiin heinäteitä Käkisaaren kautta.
Santerin suunnitelmaa pitivät kaikki miehet viisaana ja parhaana.
Ja rohkeasti he aikoivat yrittää ja, jos niin tarvittaisiin, vähän
kepittääkin tullimiehiä, sillä kaikilla oli entistä kaunaa heitä
kohtaan.
Isolan Antti ja Taavolan Kalle, jotka olivat vankimpia joukossa,
ehdottivat, että he ottaisivat toinen Saalkreenin, toinen Jönssonin
hoitaakseen. Toiset hommatkoot, että kuormat vaihtuvat omiin resloihin.
Ja niin keskustellen he ajelivat eteenpäin ja ryyppäsivät väliin, sillä
Santeri oli toimittanut runsaasti eväitä mukaan.
Yö oli pimeä ja taivas pilvessä.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt Kolukankaan kylässä liikkeellä, kun
siitä läpi ajettiin Ruotsin puolelle.
Pian he saapuivat Järvirannalle, ja kun oli noustu maantielle ja
päästy talottomalle taipaleelle, annettiin hevosten kävellä. Hetkisen
kuljettuaan he pysähdyttivät hevoset, kuuntelivat ja ottivat hyviä
ryyppyjä.
Santeri neuvoi ja rohkaisi miehiään. Kaikkien piti olla hiljaa, ja
ääntä päästämättä piti kaiken tapahtua, sillä tässä oli pääasiana se,
ettei heistä ketään tunnettaisi. Lyödä ei saanut, ellei ihan ollut
pakko, mutta sitä piti välttää, ettei hengenlähtöpaikalle osuisi.
Heillä oli reissään sylen pituisia aisankappaleita, joita he aikoivat
käyttää aseinaan. Kaikki olivat jo ryypänneet sen verran, että olivat
rohkeimmillaan, parhaassa nousuviinassa. Juuri kun taas pullo kulki
miehestä mieheen, alkoi tien mutkan takaa kuulua aisatiu'un ääntä...
He menivät kukin rekeensä, Santeri ja Taavolan Kalle istuen
ensimmäisessä reessä ja ajaen vähän edellä toisista.
Oli pimeä, mutta Santeri tunsi Saalkreenin, joka istui ensiksi
vastaantulevan hevosen reessä kuorman päällä... He ajoivat sen ja vielä
toisenkin hevosen ohitse, jolla ei ollut ajajaa.
Silloin Santeri hyppäsi seisaalle ja kiljaisi. Se oli merkki toisille.
Takaapäin alkoi kuulua kauheaa kiroilemista, seassa
revolverinlaukauskin... ja edestäpäin julman äreä miehen ääni...
Taavolan Kalle riensi sinne, missä Iso-Joonas ja Rämä-Heikki tappelivat
Jönssonin kanssa... Santeri tuli perässä, mutta kun Iso-Joonas ja
Rämä-Heikki alkoivat nostella jauhosäkkejä reistä toisiin, pääsi
Jönsson irti Taavolan Kallelta ja tarttui Santeriin kiinni avonaisesta
turkinrinnuksesta, nykäisten Santerin kuin kuivan rievun kinokseen.
Sillä aikaa sai Taavolan Kalle reestä aisankappaleen ja iski sillä
Jönssonin päätä kohti, mutta toinen ehti väistää ja isku putosi
raskaasti reenperää vasten. Santeri ehti kinoksesta pystyyn ja karjaisi:
»Lyökää lujemmin, pojat!»
Mutta silloin oli Taavolan Kalle jo saanut Jönssonin alleen tiepuoleen,
ja Joonas ja Rämä-Heikki nostelivat kuin riivatut säkkejä, keskenään
supattaen.
Takaapäin kuului silloin hätäinen ääni:
»Ajakaa menemään! Ihmisiä tulee!»
Santeri ja Taavolan Kalle hyppäsivät oman hevosensa rekeen, johon ei
ollut ehditty panna kuin yksi tupakkakuli. Kannaksille ehti vielä
Iso-Joonaskin, läähättäen kuin ajettu poro.
Santeri iski hevosta selkään, ja virma juoksija karkasi heti täyteen
laukkaan.
Rämä-Heikki ehti saada kiinni jälkimmäisen reslan perästä, kun yksi
tullimiesten hevosista oli kääntynyt poikkipuolin tielle, niin että
toisten täytyi ajaa tiensyrjää pitkin.
Jönsson oli päässyt jaloilleen ja ehti iskeä kannaksilla seisovaa
Rämä-Heikkiä olkapäähän maasta sieppaamallaan aisankappaleella.
Pimeä oli, eikä yksikään uskaltanut huutaa tai kovaa puhua. Hurjaa
menoa kavaltajat ajoivat eteenpäin, eikä kukaan oikeastaan vielä
tiennyt, kuinka oli käynyt. Jälkimmäisillä hevosilla oli täydet
kuormat, mutta tiepuolessa oli ollut monta jauhosäkkiä kinoksessa sillä
kohdalla, jossa tullimiesten hevonen oli esteenä.
Kun Järvirannan taival loppui ja kylä alkoi, oli siinä joella tie, jota
heinämiehet kulkivat. Siitä oli ollut puhe ajaa jäälle.
Perässä tulevat kuulivat jo hevosten laukkaavan myötälettä joelle päin,
ja kaikki kääntyivät samaa jälkeä perässä.
Juuri tienhaarassa tuli heitä vastaan kaksi rahdista palaavaa miestä,
jotka näkivät kaksi jälkimmäistä hevosta laukkaamassa heinätietä pitkin
rantaan. Viimeisen reen kannaksilla seisoi mies koukussa, molemmin
käsin pitäen reslan perästä kiinni.
Vasta kun oli päästy poikki Käkisaaren, pysähdyttivät Santeri ja
Taavalan Kalle hevosensa ja odottivat toisia. Ensiksi tarkastettiin
kuormat, mitä oli saatu ja mitä oli täytynyt jättää.
Ja nyt alkoi kukin kertoa, mitä oli ehtinyt toimittaa. Saalkreenia
oli huitaistu selkään, niin että hän kaatui silmilleen kinokseen;
vain kerran hän oli ehtinyt ampua, luoti oli mennyt metsään. Neljästä
kuormasta oli tavarat saatu, viides oli jäänyt.
Yhteen rykelmään kokoontuneina seisoivat kavaltajat, joita nyt, kun
Rämä-Heikki ja Iso-Joonas olivat lisänä, oli kahdeksan miestä ja viisi
hevosta, ja kahakasta selvitti kukin töitään ja tavaroitaan. Ja musta,
kiiltävä pullo kierteli miehestä mieheen, ja kun se tyhjeni, kiskoi
Santeri uuden auki.
Kahdet ryypyt otettuaan he istuivat taas resloihin ja ajoivat
Käkisaaren laitaa pitkin korkearantaisen Kalliosaaren luo. Sinne,
korkean törmän alle, jonka yläpuolella kasvoi laajoiksi levinneitä
pajupensaita, kaivettiin kinokseen kuoppia, joihin tavarat aluksi
kätkettiin.
Sillä niin oli Santeri ennakolta päättänyt.
Mutta miehet alkoivat olla humalassa jokainen, ja Rämä-Heikki
kiljaisikin jo pari kertaa ja noitui, että sukset jäivät häneltä
taistelutantereelle. Liian paljon oli Santerikin tällä kertaa
maistanut. Kieli sammalsi, eikä hän kyennyt pitämään miehiä oikein
kurissa. Kun he nostelivat säkkejä, suistuivat he tavantakaa lumeen,
nauroivat ja kirosivat.
Isolta-Joonaalta oli kahakassa hukkunut lakki ja Santerilta molemmat
kintaat.
Vihdoin he pääsivät lähtemään. Ajettiin heinätietä myöten joen rantaa
pitkin ja vasta lähellä Palomäkeä noustiin maantielle, jolloin toiset
hajaantuivat kukin omalle suunnalleen.
Silloin alkoi jo näkyä aamun sarastusta.
Joonas seurasi Santeria Palomäkeen ja hoiperteli siitä vielä poikki
väylän avopäin Lampalle.
Santeri hiipi hiljaa omaan huoneeseensa ja retkahti vaatteet yllään
sänkyynsä, johon heti nukkui.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että pihaan ajettiin parilla hevosella, ja tiu'ut ja
kulkuset soivat niin, että nurkat helisivät.
Hän hyppäsi kuin orava vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, joka oli pihan
puolella... Oli jo iso päivä.
Hän säpsähti, mutta tointui merkillisen pian unen ja kohmelon
vallasta. Ensiksi hän näki Saalkreenin ja Jönssonin, jotka virkamerkit
rinnoillaan nousivat jälkimmäisen reestä. Toisessa reessä olivat olleet
vallesmanni ja poliisi, jotka jo seisoivat pihalla.
Santeri pyyhkäisi hiuksiaan, hieraisi silmiään ja meni pirttiin. Hän
arvasi, mitä varten tulijat olivat liikkeellä, ja omituinen säpsähdys,
jonkalaista hän ei ollut ennen tuntenut, kävi hänen hermostonsa läpi.
Hän koetti tyyntyä, eikä hänen kasvoistaan nähnytkään minkäälaista
mielenliikutusta. Se pelko, että hänet tai heidät kaikki oli tunnettu,
ahdisti kuitenkin niin, että hän liikkeissään näytti hermostuneelta.
Vallesmanni selitti Santerille, mikä heillä oli asiana.
Tullimiehet, vallesmanni ja Santeri olivat menneet talon saliin isännän
pyynnöstä. Vallesmannin puhuessa Santeri seisoi näennäisesti tyynenä,
vaikka Saalkreenin ja Jönssonin vihaiset katseet tähtäsivät häntä kuin
ahmaa puussa.
»En ole kuullut koko asiaa», vastasi Santeri hyvin kuivalla äänellä.
Vallesmanni kivahti:
»Tiedätkö, että tämä on raskas rikos, josta sinua syytetään?»
»Niin tuntuu olevan, mutta syytön minä olen», vastasi Santeri.
Jonkinlaista hermostumista hänessä sittenkin voitiin huomata.
»Se näytetään toteen, että sinä olet ollut joukossa ryöstöä tehdessä»,
sanoi Saalkreeni yhteisesti Santerille ja nimismiehelle.
»Kotonani olen ollut», väitti Santeri.
Tullimiesten pyynnöstä kuulusteltiin todistajina talon palvelijoita,
renki Uptan Kreusia ja piika Josefina Alasenpäätä sekä mäkitupalaisia
Juho Malmia ja Liisa Vuojokea, jotka viimeksimainitut poliisi oli
käynyt heidän kotoaan kutsumassa.
Kaikki tulivat saapuville.
Vallesmanni piti pöytäkirjaa, ja poliisi istui ovensuussa.
Saalkreeni ja Jönsson istuivat nimismiehen kahden puolen, ja Santeri
seisoi poliisin vieressä. Emäntäkin tuli kuuntelemaan.
Ensiksi kuulusteltiin renki Uptan Kreusia, sitten toisia siinä
järjestyksessä kuin tullimiehet olivat todistajia ilmoittaneet. Ja he
kertoivat:
_Uptan Kreusi_: Pääasiaan ei tiennyt mitään. Illalla isäntä oli ollut
kotona, kun hän pani maata, ja samoin nyt aamulla. Hevoset olivat
olleet koko yön tallissa eikä niitä ollut yön aikana liikuteltu, koska
tallinavain oli ollut hänen huostassaan. Muuta ei tiennyt.
_Josejina Alasenpää_: Ei tiennyt mitään. Isäntä oli ollut
maatapano-aikana kotona.
_Juho Malmi_ (Ranta-Jussi): Ei tiennyt mitään. Ei ollut viikkoon käynyt
koko talossa eikä ollut takavarikostakaan kuullut mitään.
_Liisa Vuojoki_ (Iso-Liisa): Ei tiennyt, oliko isäntä ollut kotona vai
ei, sillä hän ei ollut talossa käynyt edellisenä päivänä.
Muita todistajia tullimiehet eivät sanoneet tällä kertaa olevan, mutta
vaativat jo kuitenkin, että Santeri vangittaisiin. Sanoivat tuovansa
todistuksia Ruotsin puolelta.
Saalkreeni tosin vielä muisti Rämä-Heikin, mutta vallesmanni
selitti, ettei Heikki kelvannut todistajaksi, sillä hänellä ei ollut
kansalaisluottamusta ennenkuin vasta kolmen vuoden päästä.
Mutta tullimiesten vaatimukseen ei vallesmanni ainakaan vielä voinut
suostua, sillä eihän ollut mitään todistusta, että Santeri Palomäki oli
ryöstössä osallisena.
»Siihen kyllä saadaan todistuksia», vakuuttivat sekä Saalkreeni että
Jönsson.
»Se on sitten eri asia», sanoi nimismies ja rupesi kokoomaan
papereitaan.
Ja niin päättyi poliisitutkinto, joka oli ensimmäinen Palomäen talossa
ja josta asia sitten kehittyi.
* * * * *
Santeri sulkeutui koko päiväksi kamariinsa mietiskelemään.
Vielä ei ollut mitään hätää. Hänen tietääkseen ei heiltä ollut kukaan
tuntenut eikä Kolukankaallakaan kukaan nähnyt, kun he ajoivat Ruotsin
puolelle. Ne miehet, jotka olivat tulleet keskeyttämään ryöstöä, olivat
kaiketi olleet ruotsalaisia, eivätkä tietenkään heitä tunteneet. Samoin
ei ollut heidän tuloaankaan nähty.
Mistä siis todistukset tulisivat?
Mutta rauhaa hän ei kuitenkaan saanut, ja aina johtui mieleen joku
seikka, josta he voisivat päästä alkuun.
Jönsson oli sanonut varmasti tunteneensa joukossa Santerin, mutta muita
ei ollut tuntenut! Siinä oli paha pykälä. Ja nyt Santeri lisäksi muisti
huutaneensa: lyökää lujemmin, pojat!... Olisiko sitä sattunut kukaan
vieras kuulemaan?
Koko päivän hän mietti ja otti pari hyvää ryyppyä vahvistuakseen.
Kului päiviä.
Santerin oli tehnyt mieli käydä Lampalla, ja monta kertaa oli Lamppa
lähettänyt kutsun, mutta hän päätti vielä olla lähtemättä. Sillä huhuja
alkoi kuulua monenlaisia ja monelta haaralta. Ranta-Jussi ja Iso-Liisa
kuljettivat kaikki kuulemansa Santerille. Ruotsin puolelta olivat
tullimiehet vihdoin saaneet todistuksia, ei kuitenkaan Santeria, vaan
Taavolan Kallea vastaan.
Ja jonkun päivän päästä kerrottiin, että tullimiehet olivat löytäneet
ryöstetyt tavarat Kalliosaaren törmän alta ja vieneet pois. Sitäpaitsi
oli liikkeellä huhu, että Kettu-Heikki oli ollut Kalliosaaressa
heinäladon suojassa samana yönä, jona kavaltajat sinne kätkivät
ryöstämiänsä tavaroita. Hän oli kuullut heidän rähinänsä, mutta muita
ei ollut tuntenut äänestä kuin Taavolan Kallen. Ja huhu tiesi lisätä,
että tullimiehet olivat myöskin Kettu-Heikiltä saaneet tietoja.
Sellaisia sanomia Jussi ja Liisa toivat Santerille. Joka päivä tuli
lisää ja aina pahempia. Ja kummallisinta oli, että ne kohdistuivat
Taavolan Kalleen. Muita ei ollut tunnettu.
— Jos Taavolan Kalle joutuu kiinni, — mietti Santeri, — niin pian
siihen sekaantuvat muutkin. Kalle ei ole mikään luotettava mies ja
saattaa, kun näkee itselleen huonosti käyvän, ilmiantaa toisetkin.
Hänet pitäisi saada pois tieltä....
Ja eräänä päivänä toi Iso-Liisa uutisen, että Taavolan Kalle joutuu
kiinni. Liisa oli puhutellut Kallea, joka oli ollut kovasti huolissaan.
»Vai niin. Kumma, kun ei korjaa luitaan pois!» sanoi Santeri Liisan
puheisiin.
»Kyllä uskon, että korjaisi, jos joku avustaisi matkaan.»
Muutamien päivien perästä etsittiin Taavolan Kallea, mutta häntä ei
näkynyt, ei kuulunut. Mökkinsä, vaimonsa, lapsensa ja elukkansa hän oli
jättänyt, itse kadoten. Vaimo kertoi hänen menneen käymään kaupungissa,
mutta häntä ei kuulunut sieltä takaisin.
Asiaa ei jätetty vieläkään.
Kevätpuolella löytyivät kinoksesta ryöstöpaikalta Santerin kintaat,
joissa oli selvästi musteella kirjoitettu nimi Santeri Palomäki, ja
siitä alkoivat huhut taas viritä. Sitäpaitsi oli toinenkin huhu samaan
aikaan lähtenyt liikkeelle. Kolukankaalla oli Varpulan isäntä nähnyt,
että viisi hevosta samana yönä, jona ryöstö tehtiin, ajoi heidän
pihansa läpi jäälle ja siitä Ruotsin puolelle, Järvirantaa kohden.
Ensimmäisessä reessä olijat oli isäntä tuntenut Palomäen Santeriksi ja
Taavolan Kalleksi.
Nämä tiedot toi Ranta-Jussi Santerille. Jussi oli käynyt Lampalla, ja
Lampan puodissa oli siitä puhuttu. Patruunaa Jussi ei ollut nähnyt,
mutta Joonas oli kertonut hänen itsekseen kiroilevan ja välistä
kävelevän öilläkin. Joonastakin hän oli potkinut ja lyönyt korvalle
sinä päivänä, jona tuli tieto, että tullimiehet olivat löytäneet
tavarat Kalliosaaren törmältä.
Syviin mietteisiin jäi Santeri, kun Jussi oli kertonut kaikki
kuulemansa.
»Mutta niin kuuluivat arvelevan Lampan puodissa, ettei sitä Palomäen
Santeria saada syylliseksi, vaikka onkin löydetty kintaat», koetti
Jussi lohduttaa nähdessään, että Santeri oli synkissä ajatuksissa.
Mutta siihen Santeri ei vastannut mitään.
Hän koetti puuhailla talossaan niinkuin ennenkin, mutta ei pysynyt
kauan yhdessä työssä, ennenkuin siirtyi toiseen ja siitä meni
kamariinsa mietiskelemään. Emäntänsä kanssa hän vältti jäämästä kahden
kesken ja kulki kylällä useammin kuin hänellä ennen oli tapana ollut.
Hän oli huomaavinaan kaikkien ihmisten ja varsinkin kotikyläläisten
katseissa ikäänkuin salaista iloa ja toivoa, että hänet pantaisiin
kiinni...
Sillä sen hän tiesi, että hänellä oli paljon kadehtijoita, jotka
olisivat suoneet hänelle pahinta. Ja se häntä kiukutti... Pääsisivät
hänen vahingostaan iloitsemaan, kun saisivat nähdä hänet, kylän
rikkaimman isännän, raudoissa...
Kerran hän tapasi kylällä poliisin ja alkoi tälle kertoa, että häntä
ahdistettiin viattomasti. Hän voisi näyttää toteen, että hän oli
ryöstöyönä ollut koko ajan kotona...
Poliisi oli vain arvellut, että tämä oli paha asia, jos siitä kiinni
joutuisi.
Mutta sittenkin Santeri vielä uskoi, ettei mitään sellaista todistusta
ollut olemassa, joka näyttäisi hänen syyllisyytensä. Ja viimeisenä
toivona oli, että jos todellakin alkaisi näyttää vaaralliselta ja huhut
yhä varmistuisivat, silloin hänellä olisi tie valmis... hän karkaisi
Amerikkaan. Sillä linnaan hän ei lähtisi...
Ja hän varusteli runsaasti rahaa lompakkoonsa, jota aina piti pöytänsä
laatikossa siltä varalta, että tulisi hyvinkin kiire.
Kerran hän oli kauan aikaa kahden kesken Ranta-Jussin kanssa kamarissa.
Jussi oli juuri palannut kuulustelumatkalta Ruotsin puolelta ja tiesi
kertoa, että siellä oli pidetty poliisitutkinto ja siinä oli päässyt
todistamaan Jönssonkin, joka oli sanonut varmasti tunteneensa Santerin.
Muuan rahtimies lisäksi oli kertonut tunteneensa Santerin ja Taavolan
Kallen Järvirannan taipaleella vähää ennen ryöstöä.
»Se on pitkä vale!» sanoi siihen Santeri.
Mutta näiden kuulemiensa johdosta arveli Jussi omana mielipiteenään,
että Santerin pitäisi olla varuillaan... Ja jos hän, Jussi, nyt olisi
Santerin sijassa, niin matkalle lähtisi...
Santeri ei väittänyt tätä vastaan, vaikkei toisaalta myöntänyt Jussin
puhetta oikeaksikaan.
Siitä illasta alkaen hän kuitenkin aina makasi vaatteet yllään ja
valveilla melkein koko yön. Reki oli myös valmiina pihalla ja oriilla
valjaat selässä...
Hän pelkäsi nyt todenteolla, mutta ei saanut päätetyksi, lähteäkö
karkuun vai eikö...
Niin kului joku päivä.
Mutta eräänä yönä, kun Santeri oli nukahtanut vuoteelleen, hän kuuli
kolkutusta ovelta ja ääniä pihalta.
Kun hän sytytti tulen ja aukaisi oven, näki hän vallesmannin ja
poliisin astuvan sisälle. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kysyi, mitä
olisi asiaa.
Vallesmanni selitti tulleen ilmi niin raskauttavia asianhaaroja, että
hänen nyt oli pakko vangita Santeri, mahdollisen karkaamisen varalta
näin rajamaalla.
»Vai niin», sanoi Santeri kylmällä äänellä, mutta levollisesti. »Tehkää
tehtävänne! Tässä minä olen!»
Eikä hän puhunut sen enempää, kun häntä lähdettiin viemään
vanginkuljettajan luo.