Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa
kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta
päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja
toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.
Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin
tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas,
että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että
Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet
sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä
saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että
Lamppa oli antanut rahat.
Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa
asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei
sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.
Ja niin jäi Matin katoaminen huhupuheeksi.
Mutta Palomäen Santeri nousi kuin veden alta.
Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä
oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja
mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani
ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri
vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin.
Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin
kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista.
Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.
Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu
kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla
myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta
asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen
ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt
menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa.
Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja
tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen,
eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut,
mille isompi, mille pienempi.
Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt
sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle,
ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.
Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri.
Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia.
Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan
Oinas-Mattia... ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon
väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta
itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.
Mutta se asia oli nyt selvä. Matti oli merten takana, eikä vaimo,
Eeva-Priita, näyttänyt paljoakaan ikävöivän. Työteliäs vaimo kun oli,
hän eläisi uhkeammin yksin kuin juopon miesheittiön kanssa.
Näin patruuna ja Santeri arvelivat.
* * * * *
Eräänä iltana joulun jälkeen päättivät Santeri ja Ranta-Jussi vihdoin
yrittää ja ruveta toteuttamaan ennen mietittyä poikkivientiä. Santeri
oli hommannut kaikki valmiiksi. Hän oli saanut kumppaneikseen kylän
kaksi rohkeinta tullikavaltajaa, ja Oinas-Matin osaa oli aikonut
esittää Iso-Liisa, mieheksi puettuna. Oli sydäntalven pakkas-ilta, kun
Ranta-Jussi läksi hiihtämään Ruotsin puolelle sitä taloa kohden, jossa
tullimiehet asuivat. Hiihtäessään hän vielä kerran muisteli Santerin
neuvoja ja varoituksia ja muita seikkoja, jotka täytyi ottaa lukuun.
Ellei hän puolen yön ajaksi palaisi Palomäkeen, oli se merkkinä, että
tullimiehet olivat lähteneet Jussin kanssa Käkisaareen »luntreijaajia»
vahtimaan. Ja silloin Santerikin saisi lähteä hevosineen ja miehineen...
Ranta-Jussin sydän pamppaili aika lailla, kun hän lähestyi taloa, sillä
hän arvasi, etteivät tullimiehet semmoisten tapausten jälkeen hyvin
puhuttelisi häntäkään, vaikkeivät olleetkaan nähneet häntä liikkeellä
koko talvena. Hän karkaisi kuitenkin luontoaan ja hiihti rohkeasti
pihalle.
Saalkreeni pullahti heti portaille, ja vaikka olikin pimeä, tunsi hän
Jussin.
»Mitä sinä nyt olet täällä nuuskimassa?» sanoi hän karskisti Jussille.
Jussi tekeytyi surkeaksi ja kuiskasi Saalkreenin korvaan:
»Nyt teille sopisi, jos tahtoisitte...»
Ja hän alkoi siinä pihalla selittää Saalkreenille, mitä Palomäen
Santeri ensi yönä aikoi hommata. Hän oli saanut kaikki tietää
Isolta-Liisalta, joka myöskin oli suuttunut Santerille. Ja niin
oli hän nyt päättänyt, että hän kostaa Santerille, lurjukselle ja
hävyttömälle...
»Ja sitäkö varten sinä olet tänne tullut?» kysyi Saalkreeni tuimasti.
Jussi vakuutti niin olevan.
Vai niin», sanoi Saalkreeni. »Tuleppas sisälle, lurjus! Taidat olla
valheen kengillä liikkeellä!»
Jussi totteli ja meni nöyränä Saalkreenin kanssa sisälle. Kruukin
sijaan oli tullut uusi tullimies. Se oli iso ja vankka kuin hevonen, ja
äänikin kuului kuin tynnyristä.
He alkoivat puhella keskenään ruotsia, ja Jussi seisoi ovensuussa kuin
tuomittu. Saalkreeni selitti toisille ja viittasi välistä Jussiin päin.
Häntä alkoi vähän epäilyttää, kuinka tässä oikein kävisi, kun
Saalkreeni samassa astui hänen eteensä ja sanoi tuimasti:
»Sinun pitää lähteä Käkisaareen meidän mukanamme... ja varjelkoon
sinua, jos valehtelet...»
Sitähän Jussi juuri oli toivonutkin, että hänet otettaisiin mukaan.
»Uskallan minä lähteä... epäilemättä tänä yönä tuovat poikki...
Iso-Liisa tiesi ihan varmaan sanoa... ja hommassa oli jo iltahämyssä
Santeri ollut...»
Kun Jussi niin mielellään lupasi lähteä mukaan, alkoi Saalkreenikin
uskoa, että miehellä taisi olla tosi tarkoitus! Ei olisi uskaltanut
muutoin noin valehdella! Ja olihan tapahtunut tämmöistä ennenkin
takavuosina. Kerrankin oli Makon kylästä muuan mies, Köykky-Jaakko,
tullut ilmoittamaan, että Viikluntiin tuodaan seuraavana yönä voita
koko kuorma... Niin oli tuotukin, ja hyvän takavarikon silloin saivat...
Mutta jos tämä nyt olisi totta, mitä Jussi kertoi, että neljä
kuormaa... ja kalliita tavaroita... ja hyvät hevoset siihen...
Hän alkoi puhutella Jussia ystävällisemmin, tarjosipa sikaarejakin.
Fynke ja myöskin iso, uusi tullimies ottivat osaa keskusteluun.
Saalkreeni tahtoi vielä tietää, mistä Jussi oli niin pahasti suuttunut
Palomäen Santerille. Jussi antoi kiitettävän selityksen ja vakuutti
vielä moneen kertaan, että puolen yön aikana tulevat... Tiesi senkin,
että Rantalan heinäladon ohi oli jo tie valmiina...
Ja lopuksi Jussi rukoili itkusilmin, väräjävällä äänellä, etteivät vain
tullimiehet vahingossakaan antaisi häntä ilmi...
»Santeri epäilemättä tappaisi minut... siksi sydämetön hän on ja julma.»
Mutta kunniansa kautta vakuuttivat tullimiehet, etteivät missään
tapauksessa hiiskuisi sanaakaan Jussista.
Ja nyt he kaikki uskoivat Jussin puhuvan täyttä totta ja olivat
hyvillään.
Sitten he kyselivät Jussilta, tiesikö hän mitään Jafetin pihalla
tapahtuneesta varkaudesta — siinä olisi ansa Santerille, sanoivat,
— ja tiedustelivat Oinas-Matistakin. Mutta Jussi ei sanonut niistä
mitään tietävänsä. Hän ja Santeri olivat kaiken syksyä olleet vihoissa
toisilleen eikä hän muuta tiennyt noista jutuista kuin sen, mitä oli
kuullut kylällä puhuttavan.
Ja sikaaria poltellen he juttelivat myöhään iltaan.
* * * * *
Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi
kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä
uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea,
ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet,
että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon,
vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät
kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin
muualle...
»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi.
»Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta
heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»
Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä
vainioladosta.
Jussi puhui siis totta.
Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä
yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.
Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo
sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia.
Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi,
seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä
ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili,
että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle,
köyhälle miehelle... kun nyt niin ison saaliin saisivat... neljä
kuormaa ja kalliita tavaroita... nisujauhojakin kuorman...
Luvattiin antaa, jos nyt vain nähtäisiin poikkituotavan.
»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle
latoa.
Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli
paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän
ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan
heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.
»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa
katsoi kelloansa.
»Pian tulevat, jos tulevat», vakuutti Jussi.
»Niin... jos tulevat... Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni
Jussille.
»Kyllä tulevat... St!... Mikä se oli?»
Kaikki kuuntelivat.
Kuului kuin olisi joku hiihtänyt edempänä.
»Santerilla on vakoojia saaressa», arveli Saalkreeni.
Saattaa hyvinkin olla... Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle»,
arveli Jussikin.
Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi
Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku
ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.
»Nyt tulevat!» kuiskasi Jussi.
Jos onkin vain joku heinännoutaja», epäili Saalkreeni.
Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on...
niin uskon...»
Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun
se pakkasessa liitteissään rääkyi...
Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin
nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi...
Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka
puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma
olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli
tuossa juuri tulossa ladon nurkalle...
Silloin Jussi rykäisi.
»Mitä helvettiä sinä alat rykiä!» noitui hänelle Saalkreeni.
Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta
kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.
Saalkreenilla syhyivät jo kynnet, ja hän puhui hampaittensa välistä.
»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko
valetta?»
»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili
Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.
»Odottakaa hetkinen... kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!»
kehoitteli Jussi.
Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella
hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.
»Nyt ne tulevat!» sanoi Jussi.
Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon
luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet
turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut
Jussikaan tuntevansa.
Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä,
mutta Fynke kielsi, ettei vielä...
Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti
setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.
»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»... selitti
Jussi.
»Kyllä me tämän asian hoidamme!» vakuutti Saalkreeni.
Jussi rukoili vieläkin, etteivät vain hänestä mitään mainitsisi...
Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti
hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat
tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä
suksenlatua noudattamatta.
Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen,
ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä
haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä
olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.
He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin
joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.
Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä
ladolta ja jotakin näkyäkin.
Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt
Jönssoniakaan — isoa tullimiestä...
He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan
olivat jääneet Jönssonin suksista.
Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä
tänne asti.
Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus
metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten
luo.
»Eikö ole kuulunut mitään?» kysyi Saalkreeni hätäisesti.
»Ei mitään ole kuulunut eikä ketään näkynyt liikkeellä!»
»He ovat sitten ajaneet suoraan Lampan pihaan!» päätti Saalkreeni.
Sen pitemmälle he eivät keskustelleet, vaan lähtivät pyrynä hiihtämään
Lampalle.
Mutta kun he pääsivät pihalle, ei siellä liikkunut ketään. Talo oli
aivan pimeänä ja kaikki ovet kiinni. Näytti siltä, että Lampalla
nukuttiin niinkuin rauhallisessa talossa ainakin.
»Mitä tämä merkitsee?» puuskui Saalkreeni. »Onkohan se lurjus ja
heittiö Joonas kotona?»
»Niin... se olisi hyvä tietää», sanoivat toisetkin, mutta kaikkien
hämmästys näytti olevan suuri.
He menivät pirtin puolelle, missä tiesivät Joonaan nukkuvan. Takoivat
oveen ja ikkunoihin ja pyysivät päästä sisälle.
Pitkän ajan perästä kuului sisältä liikettä ja ovien aukomista ja
kolinaa. Joonas ilmestyi alushousuillaan ovelle ja kirosi kysyen, kutka
siellä semmoista meteliä pitivät.
»Me täällä olemme», vastasi Saalkreeni kaikkien puolesta.
»Mitä on asiaa?» liuskasi Joonas kiukkuiselta äänellä.
Niin, mitä heillä olikaan asiaa!
Ei ollutkaan selvillä, mitä sanoisi, kun tapasivat Joonaan yösijalta.
Kun he eivät virkkaneet mitään, paiskasi Joonas oven kiinni ja murahti:
»Painukaa helvettiin ihmisiä herättelemästä...»
He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön.
»Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.
Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin
mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!
Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii
keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat
eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!
Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä
puijannut...
Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen
kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin
alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki
perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke
kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä
kuin toiset.
Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi,
että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin
puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta
tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä
kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon
tavarat ensiksi kätkettäisiin.
Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän
laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan
veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin
Suomen puolella.
Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran,
joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat
kääntäneet...
He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan
vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt
liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat
taipaleen päässä.
Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella
tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut
yhtään jälkeäkään.
Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja
kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.
Kenen syy tämä oli?
Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he
kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä
hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.
Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja
poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.
V
Vasta viikon perästä kertoivat huhut Suomen puolella, kuinka rohkeasti
Palomäen Santeri oli tullimiehiä pettänyt. Ja molemmin puolin
naurettiin tullimiesten tyhmyydelle, sillä sitä eivät huhut olleet
tienneet kertoa, että tullimiehet olivat menneet Ranta-Jussin neuvon
mukaan Käkisaareen.
Santeri, samoin kuin hänen »avustajansakin», kielsivät kaikki. Huihai!
Kuinka kukaan on voinut olla niin rohkea! Ei Santeri ainakaan.
Raivoissaan olivat tullimiehet yötä päivää vaaniskelleet Lampan
ympäristöllä. Heidän ei ollut onnistunut saada vähintäkään vihiä
siitä, mihin Käkisaaren kautta tuodut kuormat oli kätketty. Mutta
he ymmärsivät, että ne lopultakin tuotaisiin Lamppaan, ja koettivat
pitää siitä huolta. Pihalla he seisoskelivat ja penkoivat jokaisen
kulkijan reen, tulipa kulkija Suomen tai Ruotsin puolelta. Mutta tyhjää
penkoivat.
Liike alkoikin taas vilkastua, sillä Ylikainuun markkinat lähestyivät.
Tullimiehillä oli niin kova kiire, ettei ollut rauhaa yöllä eikä
päivällä, ei pyhänä eikä arkena. Sillä Suomenkin puolen hevosmiehet
alkoivat nyt hommata, ja vahtimista oli joka haaralla.
Etelä-Suomesta asti olivat Suomen puolen hevosmiehet käyneet ostamassa
uljaita, kiiltävän lihavia hevosia — pian alkaville markkinoille,
jolloin hevosten hinta oli verrattoman korkea. Mutta tullimaksu Ruotsin
puolelle tuodusta hevosesta oli melkoinen, ja kukin koetti sitä
suorittamatta livahtaa rajan yli.
Heistäkin alkoi nyt tullimiehillä olla kova vaarinpito.
Santeri tiesi sen. Hän ei ollut käynyt Lampalla sitten viime
»luntreijauksen» kuin yhden kerran — silloinkin yöllä. Mutta nyt hän
lähti päivällä, ajoi hevosella ja kappireellä ja oli vielä pannut
ylleen parhaan turkkinsa, niin että näytti aivan kuin herralta.
Muitakin poikkikulkijoita oli, edestakaisin ajoi hevosia, kulkuset
kilisivät ja tiu'ut soivat.
Santeri antoi oriinsa mennä vihaista juoksua Lampan pihaan ja ajoi
tallin seinälle. Mutta ennenkuin hän ehti reestäkään nousta, olivat
tullimiehet hänen ja hevosensa ympärillä. Joukossa oli outoja, mutta
Saalkreenin ja Fynken hän tunsi.
»Mitäs herroille kuuluu?» kysyi Santeri, kun pani hevostaan kiinni.
»Katselemme tätä sinun uljasta orittasi... jos toistenkin näkisimme!»
vastasi Saalkreeni, ja Santeri ymmärsi Saalkreenin viittaavan siihen,
että hänkin ehkä aikoi mennä Kainuun markkinoille hevosta myymään.
»Se on oikein! Katselkaa tarkoin!» kehoitti Santeri ja naurahti.
Saalkreenin silmät iskivät tulta, mutta mitäpä hän Santerille mahtoi!
Mutta lähtiessään hevosensa luota puotiin päin Santeri näki
tullimiesten penkovan hänen kappirekeään.
Samassa hän myös näki Joonaan, joka heinähäkin päällä köllöttäen ajoi
pihaan.
Hän meni konttoriin. Leveästi nauraen patruuna otti vieraansa vastaan.
»Jopa oli hyvä, että tulit... jopa oli hyvä...» hoki hän. »Tulit kuin
kutsuttu... Käy istumaan... pane sikaari palamaan... riisu turkki
yltäsi...»
Erinomaisen hyvällä tuulella nyt patruuna olikin. Kaikki oli onnistunut
niin kovin hyvin.
»Ja ajattele, etteivät ne pöllöt, vaikka tässä pyörivät yöt päivät, ole
kertaakaan hoksanneet mennä rautakrasseillaan sysimään heinähäkkiä»,
puheli hän hyvillään.
Ja kertoi lisäksi, että Joonas oli vähän kerrallaan saanut kuljetetuksi
kaikki tavarat Kortesuon ladosta kotia. Heinähäkkiin oli pohjalle
latonut tavaraa, niinkuin Santeri oli neuvonut, ja heiniä alle, päälle
ja laidoille... Osa tavaroista oli jo saatu viedyksi Ylikainuulle,
mutta lisää tarvitsisi... Markkinat olivat pian tulossa.
Ja senvuoksi olikin hyvä, että Santeri tuli neuvottelemaan, kuinka nyt
alettaisiin menetellä.
Sen Santeri oli tiennytkin ja miettinyt jo valmiiksi.
Ja nyt hän kertoi patruunalle uusimmasta aiheestaan.
Patruuna kuunteli ja lasketteli väliin pitkiä nauruja. Jopa oli viisas
ja kavala mies tuo Santeri! Mistä hemmetistä se aina hoksasikin!
Santeri selitti moneen kertaan, kuinka Joonaan piti menetellä. Hän itse
kyllä huolehtisi, että tavarat saataisiin joen poikki.
»Kyllä, kyllä... _Jäveln anamma... jäveln anamma!_» nauroi ja ihmetteli
patruuna Santerin rohkeutta.
Kauan ei Santeri tällä kertaa viipynyt Lampassa. Ja kun hän lähti, oli
hänellä molemmat povet pullollaan, mitä lie ollutkaan...
Fynke näkyi kävelevän vieläkin pihalla, mutta muita tullimiehiä Santeri
ei havainnut.
Kun hän palasi kotiinsa, oli sinne saapunut vieraita.
Vaaralan kylän Alaniemen sukulaisisäntä oli toinen ja alatorniolainen
hevossaksa Miukin Matti toinen. Kummallakin oli kaksi hevosta, ja
Santeri älysi heti, minne heillä oli matka, kun pihalla kuuli rengiltä,
keitä vieraat olivat. Ylikainuun markkinoille tietenkin.
Emäntä oli jo laittamassa vieraille päivällistä.
Santeri toivotti vieraat tervetulleiksi taloon, ja kun oli maisteltu
muutamia väkeviä punssikuppeja, menivät talliin katsomaan hevosia.
Vieraat olivat päässeet hyvälle puhetuulelle, ja Miukin Matti rähisi
ja kiitteli hevosiaan kuin olisi jo ollut markkinapaikalla. Alaniemen
isäntäkin kiitteli hevosiaan, mutta ei rähissyt niin paljon kuin Matti.
Hyviä, lihavia ja uljaita hevosia ne olivat. Santeri kehui hevosta
minkä kerkisi.
Mutta kun oli syöty ja molemmat vieraat olivat päihtyneet aika lailla,
alkoivat he tuumailla, kuinka päästäisiin rajan yli, ettei tarvitsisi
tullia maksaa.
»Ajakaa menemään vain»! kehoitti Santeri.
»Mitä helvettiä... suoraan tullihurttain suuhunko?» kivahti Miukin
Matti.
»Niinpä tietenkin», nauroi Santeri.
»Elä sinä luule meitä niin tyhmiksi!» jankkasi Alaniemen isäntäkin,
joka ei tiennyt, puhuiko Santeri leikillään vai tosissaan.
Santeri oli myös juovinaan silloin kun vieraatkin ryyppäsivät, mutta ei
kuitenkaan juonut, ei muuta kuin vähän maistoi.
Uutisia oli vierailla paljon kerrottavana. Tullikavallusjuttuja he
kertoivat ja nauroivat, että koko maailmalle oli tullut tunnetuksi,
kuinka riivatun rohkeasti ja vikkelästi Santeri oli Käkisaaressa
pettänyt tullihurttia.
Santeri kielsi kaikki. Ei sanonut olleensa niillä maillakaan.
Ja vieraat tiesivät, että Ylikainuulle tulee paljon hevoskauppiaita.
Tietoja oli muka saapunut, että ostajia oli tulossa edempänä Ruotsista
asti ja että hevosten hinnat olivat nousseet.
»Vai semmoista kuuluu», arveli Santeri.
Illempänä he maistelivat yhä enemmän. Sillä molemmat vieraat, sekä
Alaniemen isäntä että Miukin Matti, olivat persoja viinalle, varsinkin
kun saivat juoda ilmaiseksi. Ja miksei olisi juotu, kun oltiin hyvässä
talossa, jossa isäntä tarjosi, ja hevoset olivat lämpimässä tallissa.
Silloin he alkoivat esitellä Santerille, eikö hän hommaisi heidän
hevosiaan poikki rajan... Nyt varsinkin, kun Santerilla ei itsellään
ollut myymähevosia eikä aikomusta tänä talvena markkinoillekaan lähteä.
»Huomenna saadaan asiasta puhella», lupaili Santeri.
Illalla myöhään molemmat vieraat nukkuivat. Miukin Matti ei päässyt
sänkyynkään, vaikka oli tehty vuode, vaan nukkui ovensuuhun turkkinsa
päälle. Alaniemen isäntä retkotti sängyssä, vaatteet yllään.
— Kauniita markkinamiehiä! — tuumi Santeri nauraen, kun katseli
väsyneitä vieraitaan.
Mutta Santeri tiesi entisestä kokemuksesta, etteivät nämä vieraat
pitäneet kiirettä talosta lähteäkseen, kun hevoset olivat tallissa
ja heillä itsellään hyvä olo. Kainuun markkinatkaan eivät vielä
hoputtaneet. Tässähän ne voisivat makailla ja syödä monta päivää,
varsinkin kun tiesivät hänellä olevan viinan viljaa... Kalliiksi niitä
tuli ruokkia... neljää hevosta ja kahta miestä. Pois ne piti toimittaa!
Sitäpaitsi hänellä oli omia hommia joka yöksi markkinoihin asti! Tässä
ei joutaisi muuta tekemään kuin jaarittelemaan kaiket päivät!
Hän jätti vieraansa nukkumaan ja meni talliin.
Ranta-Jussi hommaili siellä niinkuin isäntä oli käskenyt. Vieraitten
hevoset seisoivat vierekkäin, ja talon hevoset olivat toisella seinällä.
Ranta-Jussi oli tehnyt, niinkuin isäntä oli käskenyt. Jokaiselta
hevoselta hän oli leikannut hännät lyhyiksi.
Se oli Santerin omaa keksintöä, ja sillä konstilla hän oli takavuosina
tullimiehiä pettänyt. Sillä ruotsalaisten tapana oli pitää hevosten
hännät noin lyhyinä. Tullimiehet olivatkin tähän asti uskoneet, kun
lyhythäntäisen hevosen näkivät, että se oli Ruotsin puolen hevosia.
»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Ei muuta kuin pannaan toiset valjaisiin,
toiset kiinni reslain perään!»
Kaikki helisevät tiu'ut ja kulkuset Santeri leikkasi remmeistä irti, ja
pian he olivat valmiit lähtemään.
Santeri oli sillä aikaa, kun hänen vieraansa ryypiskelivät, ehtinyt
hommata paljon. Iso-Liisakin oli liikkeellä. Hänet oli Santeri
toimittanut Lamppaan katsomaan, näkyikö tullimiehiä missään.
Liisaa nyt vain odotettiin, muuten oltiin valmiit lähtemään. Santerin
tarkoitus oli ajaa hevosilla Kainuuseen menevää tietä ensimmäiseen
kylään, joka ei ollut kaukana, ja jättää ne sinne erääseen tuttuun
taloon, johon hän oli ennenkin salaa vienyt hevosia. Vieraat saisivat
huomenna mennä hiihtäen perässä ja ottaa sieltä hevosensa ja jatkaa
matkaansa Kainuuseen.
Sillä Santeri tiesi, ettei vieraista muuten pääsisi erilleen, eikä
heistä ollut »luntreijaajiksi», siksi tolvanoita ja juoppoja he olivat.
Hänen piti tässä olla apuna.
Jopa Liisa hiihtää kaahotti takaisin Lampalta, eikä ollut yhtään
tullimiehiä näkynyt liikkeellä. Ison-Joonaan hän oli herättänyt
ja kertonut, mitä oli tekeillä. Joonaskin oli vakuuttanut, että
tullihurtat olivat nyt nukkumassa, kun oli täytynyt niin monta yötä
rehkiä ja valvoa. Hän oli luvannut olla hereillään...
»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Otappa tuosta vahvistukseksi ryyppy!»
Ja hän tarjosi Liisalle pulloa.
»Tule sitten huomenillalla!» kuiskasi hän Liisalle.
Yöllä oli pakkanen. Santeri istuutui etumaiseen reslaan, jonka
valjaissa oli Miukin Matin toinen hevonen, juoksijatamma, ja toinen,
vankka ruuna, oli köytetty marhaminnasta reslan perään. Ranta-Jussi
ajoi Alaniemen isännän hevosia, jotka olivat lihavan kiiltäviä ja
kookkaita ruunia molemmat.
Virkut hevoset porhalsivat pyrynä jäälle ja sitten kiivasta vauhtia
poikki joen pitkin viitoitettua tietä Lampalle.
Joonas seisoi portailla ja huusi, kun Santeri ajoi ohitse:
»Antakaa mennä vain! Selvä on tie!»
Ja vielä Jussillekin, joka tuli vähän jälempänä, hän huusi:
»Anna mennä perässä!»
Hän seisoi portailla niin kauan kuin kuuli kavioiden kopsetta, ja meni
sitten sisälle, arvaten, että Santeri ja Jussi olivat jo Kainuuseen
menevällä tiellä ja ettei siellä ollut pelkoa tullimiehistä.
Aamupuolella yötä Santeri ja Ranta-Jussi palasivat suksilla, jotka
lähtiessä olivat ottaneet mukaansa.
* * * * *
Aamulla varhain olivat talon vieraatkin taas pystyssä.
Santeri vielä kiusoitteli vähän kumpaakin, ennenkuin sanoi, mitä oli
yöllä hommaillut sillä aikaa kun toimet nukkuivat.
Molemmat vieraat pelästyivät ensin pahasti, näkivät pilttuut tyhjinä
tallissa ja surkuttelivat, että taas piti juoda itsensä niin
sikahumalaan...
Mutta pian he nyt tointuivat kohmelostaan. Ja niin tuli kiire
kummallekin, että aamuhämyssä jo lähtivät kävellen Ruotsin puolelle
ja alkoivat yhtä kyytiä painua Kainuuseen päin siihen taloon, johon
Santeri oli yöllä vienyt heidän hevosensa.
Santeri katseli heidän menoaan ja arveli kujalla itsekseen:
— Hyvin näppärästipä näistä vieraista päästiinkin!
Ja hän naurahti keksinnölleen.
Koko päivän hän sitten oli kovassa puuhassa. Kun emäntä hänelle jotakin
sanoi, ärähti hän heti kärsimättömästi. Hän ei sietänyt enää vaimoaan,
jonka tapana oli lakkaamatta itkeskellä ja haikealla äänellä varoitella
miestään, ennustaen kaikenlaista. Tänään emäntä olikin ollut tavallista
itkuisempi, arvatenkin vierasten vuoksi ja siitä, että talossa
oli viljemmälti liikuteltu viinoja. Nyt hän muistutti Santerille
Oinas-Mattiakin — sitä ei ollut ennen tehnyt. Mutta kiivaan ja tylyn
vastauksen hän sai Santerilta.
Iltapimeässä ilmaantui taas Ranta-Jussikin Palomäkeen. Jussi pysytteli
useimmiten ulkosalla, tallissa ja navetan puolella, sillä emäntä
ei kärsinyt häntä, kun tiesi Jussinkin aina vähän väliä olevan
salakuljetushommissa.
Mutta Santeri näkyi nyt olevan omassa huoneessaan, ja Jussi hiipi sinne.
Mitä lie ollut papereita ja laskuja tarkastamassa, mutta syvissä
mietteissä hän oli. Jussin tultua hän kokosi kaikki yhteen pinkkaan ja
pisti pöytälaatikkoon.
Ja nyt hän alkoi selittää Jussille, mitä oli miettinyt ja miten nyt
alettaisiin vetää tullimiehiä nenästä.
Käkisaaren kautta, Rantalan ladon ohi, piti ajaa. Sitä tietä eivät
tullimiehet nyt, kun markkinain aika lähestyi, joutaneet öisin
vartioimaan. Sitten noustaisiin maihin Lehmikankaalle, josta
Kortesuolle kääntyvää tietä pitkin ajettaisiin Lampan ladoille asti.
Kuormat purettaisiin sinne. Joonas saisi heinähäkissä toimittaa osan
kotiin, mutta suurempi osa olisikin vietävä markkinoille.
Mutta jottei syntyisi mitään suurempaa rähinää tai liikettä, oli
Santeri päättänyt olla ottamatta ketään vierasta poikki viemään...
yksin vain oriilla ajaisi... Siitä olisi sitäpaitsi se hyöty, ettei
tarvitsisi apureille maksaa palkkaa, sillä ne olivat vaativia
semmoisissa hommissa... Vain Jussin kanssa kahden ja Iso-Liisa
kolmantena. Jussin tulisi oleskella Rantalan ladossa Käkisaaressa.
Siellä hänen oli pidettävä silmät auki, ja kun alkaisi kuulua, että
Santeri jo oli tulossa, silloin piti kaksi kertaa helistää suurta,
rautapeltistä lehmänkelloa. Se olisi merkkinä, että sopi tulla...
»Mutta jopa sinä hoksaat!» ihmetteli Jussi, kun kuuli Santerin tuumat.
Iso-Liisa olisi miehenvaatteissa Ruotsin puolella, hiihtäen
Lehmikankaan, maantien ja Kortesuon tienhaaran väliä edestakaisin. Jos
tullimiehet silloin sattuisivat sinne päin, jolloin kello soi (sillä
Iso-Liisa kuulisi kyllä kellonsoiton Lehmikankaalle yhtä hyvin kuin
Santerikin suomenpuoliselle rannalle), tulisi Liisan hiihtää vastaan,
jotta Santeri tietäisi kääntyä takaisin.
»Hyvin on mietitty!» vakuutti Jussi. »Kovin hyvin!»
Kaikki oli jo valmiin?. Liisakin oli jo mennyt paikoilleen Ruotsin
puolelle. Nyt saisi Jussi lähteä.
He menivät ulos, ja Santeri antoi tallista Jussille rautapeltisen
lehmänkellon, joka kesäisin kuului kaukaisista kiveliöistä asti. Jussi
köytti kellon vyölleen, kun ensin oli täyttänyt sen heinillä, ettei se
kalisisi, ja niin hän lähti hiihtämään Käkisaarta kohden.
Santeri aikoi lähteä tuntia myöhemmin.
Joen jäällä oli keli melkoisen hyvä, vaikka olikin pakkanen. Jussin
sukset luistivat aika vauhtia, eikä hän juuri vaivannut mieltään
raskailla ajatuksilla. Mutta olipa hänellekin sen jälkeen, kun
Oinas-Matin oli täytynyt paeta Amerikkaan ja hän oli kuullut, kuinka
raskas rangaistus tullikavalluksesta oli, monesti johtunut mieleen,
että voisihan hänen sattua käymään huonosti. Ja huolena oli ollut
sekin, että hän kävi Santerin neuvosta tullimiehille valehtelemassa.
Kummaa oli, että Santeri niin rohkeasti uskalsi, vaikka oli kuullut,
kuinka oli monen muun käynyt... Ja Lamppa toinen hyvä! Kyllä kai Lamppa
jo tiesi, että linnaa saisi Viikluntin patruunakin...
Mutta Santeri oli niin viisas ja varovainen, ettei ihan ensi hädässä
joutuisi tullimiesten käsiin. Hitto vie, jos tullimiehet tietäisivät,
kuinka heitä oli puijattu monena talvena!
Hyvä oli Santeri ollut häntäkin kohtaan.
Reilusti maksoi palkan, ja ryypyt olivat valmiina... Nytkin pisti
pullon poveen, ettei kylmä hätyyttäisi... Rentoa ja mukavaa oli ollut
hänenkin, Jussin, elämä näinä vuosina. Ei ollut tosin iso perhekään,
yksi ainoa poika, alulla toistakymmentä, akka jo aikaa kuollut. Mutta
sittenkin oli ennen pitänyt halonhakkuulla henkeänsä elättää, eikä
liiennyt koskaan kahviin tai viinaan talven aikana yhtään penniä. Mutta
nyt liikeni. Kahvipannu oli aina lämpimänä ja silavaa leivän höysteenä
joka päivä...
Semmoisissa mietteissä Jussi hiihteli, ja saaren nenään päästyään hän
kuunteli siinä ja jatkoi sitten hiihtämistään, kunnes joutui Rantalan
ladolle.
Hän kätki suksensa ja sauvansa ladon alle ja kiipesi sisään. Siellä
hiljaa istuessa kuului ääniä sekä Ruotsin että Suomen puolelta.
Selvästi kuului nytkin, että joku ajoi Suomen puolen maantietä kovaa
kyytiä, kulkusen helistessä, niin että vaarat lauloivat, ja Ruotsin
puolelta kuului postiljooni torveensa puhaltelevan kylää lähestyessään.
Jussi irroitti lehmänkellon vyöltään ja kuunteli tarkkaan, kömpi
taas ladosta ulos ja vaani kinoksen nokassa sen edessä. Ei kuulunut
hiihtämistä mistään päin... Iso-Liisakin luultavasti oleskeli lähempänä
maantietä ja Lehmikangasta...
Mutta tunnin kuluttua Jussi kuuli reenjalasten ratinaa ja ruomain
kitinää Suomen puolelta päin... Hän arvasi, että Santeri oli jo
tulossa, ja siksi hän helisti kahdesti kelloa, niin että itsekin
säpsähti.
Ei viipynyt kuin vähän aikaa, kun jo hevonen kuului lähestyvän nopeaa
juoksua lahdelle päin, ja kohta sitten Santeri vilahti ohitse oriillaan
kuin lentävällä linnulla ja nähdessään Jussin ladon luona hihkaisi...
ei muuta joutanut.
Vain silmänräpäyksen ajan hevonen oli näkyvissä. Sitten se katosi
saarelle ja uudestaan jäälle Lehmikangasta kohden. Jussi kuuli vain,
että oriilla oli tulinen vauhti, että reki hyppeli perässä, vaikka
paino oli raskas.
Jussi kiipesi takaisin latoon, ja nyt hän kaivoi povestaan esille
pullon ja otti ryypyn.
Mutta pitkää aikaa hänen ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kuuli hevosen
tulevan takaisin Ruotsin puolelta. Tavattoman nopeasti oli Santeri
ehtinyt käydä Kortesuolla! Mutta ihmekös, kun ajaa niin vimmatusti ja
Joonas on siellä vastaanottamassa!
Ladon luona Santeri pysähdytti hevosensa ja virkkoi Jussille nopeasti:
»Pidä silmät ja korvat auki! Minä käyn vielä toisen kerran!»
Ja samassa hän tempasi ohjista, niin että ori karkasi hurjaan juoksuun.
Jussi jäi vartioimaan. Nyt hän käveli ympäri latoa ja nousi joskus
kinoksen nokkaan kuuntelemaan. Pakkanen oli kova, ja tähdet valaisivat
yötä. Ei mistään päin näkynyt tulia, eikä korva enää eroittanut
matkamiestenkään ääniä tieltä. Kylmä ei lainkaan ahdistanut Jussia.
Hänellä olikin jalassa hyvät lapinkengät ja yllä monta villapaitaa ja
puseroa; turkki tosin oli lyhyt ja sen villa kulunut.
Jo kuului Santeri tulevan toista kertaa ja vimmattua vauhtia nytkin.
Jussi helisti kelloaan, kuten ennenkin.
Santerilla oli nyt korkea kuorma, korkeampi kuin ensi kerralla, niin
että hän näytti itse istuvan kuin katon harjalla. Ja ori porhalsi niin,
että vain vilahdukselta ehtivät nähdä.
»Hei!» huusi Santeri ladon kohdalla.
»Hei!» vastasi Jussi ladon edestä.
Ja niin kuorma katosi taas näkyvistä kuin Sirkan Mikko vallesmannia
piiloon.
Kumma, että Santeri pysyikään noin korkean kuorman päällä, kun ori
lennätti tuommoista vauhtia! ihmetteli Jussi.
Mutta nyt hän kiipesi taas latoon ja otti kaksi ryyppyä, molemmat
pitkänlaisia. Hän koetti arvata, mikä aika yöstä jo oli kulumassa,
tarkasteli taivaan tähtiä ja päätteli, että aamupuoli yötä jo oli.
Tuskin Santeri enää kolinatta kertaa ehtisi, jos uskaltaisikin Ja
voivathan tullimiehet aamupuolella olla liikkeellä...
Niin hän mietiskeli ja siinä toivossa, ettei Santeri enää kolmatta
kertaa yrittäisi, hän joi pullonsa tyhjäksi ja hyräili huvikseen.
Santeri ei viipynyt tälläkään kertaa kauan. Mutta nyt hän tuntui ajavan
pikkuhölkkää, ja kun hän tuli lähemmäksi, huomasi Jussi, että reessä
istui kaksi henkeä.
Ladon kohdalla Santeri pysähdytti ja käski Jussin suksineen tulla
rekeen.
Iso-Liisa istui mahdottoman pitkävillainen naapukka päässä ja turkki
yllään Santerin vieressä reslan perässä.
»Istu sinä kuskipukille!» käski Santeri Jussia.
Jussi pisti suksensa reslaan ja hyppäsi seville.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Jussi.
»Ollreit», vastasi Santeri ja tarjosi pullosta ensin Jussille, sitten
Liisalle. »Ja tulevana yönä taas!» sanoi hän sitten molemmille.
»Niinpä tietenkin», vastasi siihen Jussi. Hän alkoi jo humaltua.
Pikku hölkkää he sitten ajoivat Suomen puolelle ja saapuivat perille
juuri kun taloissa sytytettiin ensimmäiset aamutulet.
* * * * *
Koko viikon, joka yö, jatkoivat Santeri, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa
samaa hommaa. Onni oli suosinut heitä ihan tavattomasti. Tullimiehet
eivät olleet kertaakaan tavanneet heitä eivätkä mitään hoksanneet,
vaikka eräänä yönä oli ollut paha vaara: Jussi oli maistellut liikaa
ja rämpytellyt kelloaan niin, että Ruotsin puolellakin oli arveltu
saaressa olevan poroja, koska kello noin kalisee... Muita eläimiä
siellä ei voinutkaan olla pakkas-iltana.
Ja niin he saivat kuljettaa poikki kaikki Lampan tavarat, jotka olivat
Palomäessä. Tosin ei niitä ollut saatu Lampalle kotiin, vaan melkein
kaikki olivat vielä Kortesuolla heinälatoihin kätkettyinä.
Santeri oli osannut valita otollisen ajan tullikavallukseen. Hän tiesi,
että tullimiehet nyt Kainuun markkinain aikana vartioivat markkinoille
meneviä, ja senvuoksi hän rohkenikin liikkua. Ja hullusti olikin
käynyt monen markkinamiehen. Outoja ja tyhmiä kun olivat, eivät he
osanneet välttää eivätkä ajaa semmoisia teitä, joilla ei olisi ollut
tullihurttia. Ylempänä jokivarrella oli otettu kiinni kaksi hyvää
hevosta ja Makon kylän kohdalla yksi. Saalkreeni ja Fynke olivat
eräältä iiläiseltä ottaneet hevosen takavarikkoon Lampan kartanolla,
kun tyhmä mies oli siinä kaupannut hevosiaan ja tullimiehet sattuivat
kuulemaan.
Mutta monta pääsi menemään tullia maksamatta, ja kun kerran oltiin
Kainuussa, niin siellä kyllä tultiin miehissä toimeen. Suomalaiset
myyjät hankkivat jonkun taatun ruotsalaisen kauppaamaan hevosiaan
ikäänkuin omiansa. Ja hyvin kaupat kävivät.
Santeri oli saanut tietää, että myös Miukin Matti ja Alaniemen isäntä
jo olivat myyneet hevosensa, eikä heilläkään ollut tullimiehistä tullut
haittaa.
Hurinaa ja ajamista oli koko markkinain aika Tornionjoen varrellakin,
ja ihmisiä oli paljon liikkeellä.
Lampassa oli tulinen kiire. Mutta aina joka päivä oli siinä pihalla ja
ympäristöllä joku tullimiehistäkin vaanimassa.
Ja lisäksi olivat epäluulot nyt kohdistuneet heinähäkkiin. Joka
kerta, kun Joonas tuli heiniä noutamasta, sysivät tullimiehet
rautakrassilla heinähäkkiin poikki ja pitkin, mutta onneksi ei niillä
kerroilla sattunut mitään olemaan, kun Joonas ei silloin palannutkaan
Kortesuolta, vaan vainioladolta.
Mutta erään kerran, — silloin Santeri oli jo kavaltanut kaikki
tavarat Kortesuon latoihin ja markkinakiire oli parhaillaan, — Joonas
uskalsi mennä Kortesuolle, ja kun oli tarve ja patruuna hätäili,
pani hän häkkiinsä kaksi ruisjauhosäkkiä ja ajoi sitten kartanoon.
Tullimiehiäkään ei ollut silloin näkynyt koko päivänä, mutta sattuivat
juuri tulemaan toisesta kujasta, kun Joonas toisesta ajoi kuormineen
pihaan.
Fynke meni heti sysimään häkkiä...
Patruuna katseli konttorin ikkunasta, hätäili, kirosi ja silmäsi
ympärilleen, ikäänkuin apua hakien.
Jopa tuli Jönssonkin tunnustelemaan, Saalkreeni ei ollut mukana.
Joonas yritti ajaa tallin eteen, mutta tullimiehet komensivat purkamaan
kuorman.
Silloin patruuna riensi portaille ja huusi, että heidän piti antaa
rengin olla rauhassa.
Mutta tullimiehet purkivat heinät maahan ja niin ilmestyi kaksi sadan
kilon jauhosäkkiä häkin pohjalta.
Tämä oli tapahtunut pari tuntia ennen kuin Santeri saapui Lampalle. Nyt
oli patruuna juuri kertomassa Santerille, kuinka ohraisesti oli käynyt
ja mitä oli viety, vaikkei rakkareilla ollut mitään todistusta, että
jauhot oli tuotu Suomen puolelta.
Santeri kuunteli ääneti loppuun asti ja kysyi sitten:
»Omistitteko säkit ja sanoitte, että ne ovat teidän?»
»Joonas oli sanonut, ettei hän tiedä, kenen ne säkit ovat, mutta
minulta ei ole kysyttykään.»
»Sepä oli hyvä... Vahinko ei ole suuren suuri eikä teitä voi
sakottaakaan, kun ette ole tunnustanut jauhoja omiksenne.»
»Höhöhöhö... Joonas saa vastata koko asiasta», sanoi patruuna päästäen
rehevän naurun.
Samassa tulivat tullimiehet konttoriin.
Patruuna kirosi ruotsiksi, mutta Santeri istui vakavana paikallaan.
Ensi kertaa pitkästä ajasta tullimiehet nyt kävivät Lampan konttorissa.
He tahtoivat tietää, olivatko äsken takavarikkoon otetut jauhot
patruunan.
»Minun ne eivät ole, minä en tiedä koko asiasta... Iso-Joonas niistä
vastaa», kivahti patruuna.
»Mutta ne on tullitta tuotu yli rajan», sanoi Saalkreeni, joka johti
puhetta.
»Jaa, minä en tiedä mitään, eikä minulla ole niiden kanssa mitään
tekemistä...»
»Siitä tulee kysymys!» sanoi Saalkreeni.
Patruuna käveli tuimana edestakaisin ja silmäili rumasti tullimiehiin.
»Mistä te tiedätte, että ne jauhosäkit on Suomesta tuotu?» kysyi hän.
»Me arvaamme!» vastasi Saalkreeni.
Silloin patruuna suuttui ja karjaisi: »Ulos minun huoneestani... ja
hyvin pian!»
Tullimiehet lähtivät, mutta ehtivät lisätä, että vielä tavattaisiin.
Patruuna ja Santeri jäivät kahden kesken miettimään asiaa. Monta tuntia
he istuivat ja puhelivat.
* * * * *
Santeri oli patruunalle sanonut, että nyt piti koettaa saada
tullimiesten huomio kääntymään toisaalle, sillä he voivat alkaa
vainuta, että tavaraa oli tuotu enempikin. Joonaan piti käydä heinässä,
mutta Käkisaaressa, jossa Lampalla myöskin oli niitty. Sillä selvää
oli, että he nyt alkaisivat jotakin arvella, eikä ollut yrittämistäkään
ensi päivinä uudestaan käydä Kortesuolla. Ja Joonaan tuli kulkea
tikkatietä, jotta ilmeisesti näkyi tulevan Suomen puolelta.
Joonas oli liikkeellä joka päivä; väliin oli kuormana halkoja,
koska patruunalla oli Suomenkin puolella maatila, ja väliin taas
heinähäkkejä. Santeri hommasi kaikki, ja jotta asia saisi suuremman
merkityksen, hiihteli Santeri aina vähää ennen Lampalle, muka
vartioimaan, ennenkun Joonas tuli joen poikki.
Joka kuorman tullimiehet penkoivat, mutta turhaan.
He eivät silti lakanneet vakoilemasta loitompaa. Kaikki lähitienoon
heinäladot ja riihet he tarkastivat. Sillä heille oli selvinnyt, että
jossakin Santerilla kaiketi oli varasto, josta Joonas oli jauhosäkit
kuljettanut.
Mutta sitä he eivät löytäneet, kun eivät arvanneet hiihtää Kortesuolle.
Ja vaikka he yrittivät parastaan, onnistui Santerin sittenkin
Rämä-Heikin avustamana viedä useita kuormia Kortesuon ladoista
Ylikainuuseen. Sillä aikaa kun tullimiehet penkoivat Lampan pihalla
Joonaksen kuormia, kiirehti Santeri suksilla Kortesuolle. Sinne oli
sitä ennen Rämä-Heikki mennyt hevosella. Mutta pienissä erissä täytyi
yrittää, sillä tullimiehet tutkivat kuormia Ruotsinkin puolella.
Kerran olivat Jafetin kylän tullimiehet olleet Kortesuon tienhaarassa,
kun Rämä-Heikki Lehmikankaan kautta yritti Kortesuolle, mutta ehti
onneksi kääntää hevosen Lampalle päin. Tullimiehet tunsivat Palomäen
oriin ja Rämä-Heikin ja arvasivat, ettei Heikki ollut huvin vuoksi
liikkeellä.