Lunta tuiskusi seuraavana päivänä niin, että kaikki vaarojen laetkin
peittyivät valkoisen vaipan alle. Joen jäältä peittyivät kaikki jäljet,
eikä sinä päivänä jäällä näkynyt muita ajajia kuin heinien vedättäjiä.
Santeri oli vasta yöllä tullut kotiin, mutta kukaan ei talossa tiennyt,
missä hän oli ollut ja milloin palannut. Aamulla hän oli kuitenkin
pystyssä jo tavalliseen aikaan, toimitti rengin hakemaan heiniä ja
alkoi itse pienentää mättäitä tallitunkioon.
Palomäen talo oli vähän erillään muista kylän taloista, niin että
lähimpään naapuriin oli toisaalle kilometri ja toisaalle päin vähän
vaille. Naapurien ei ollut tapana usein käydä Palomäessä, saattoipa
mennä joskus viikkokin, ettei heistä ketään talossa näkynyt.
Nytkin oli mennyt monta päivää, niin ettei kukaan muu ollut käynyt
kun Iso-Liisa ja Oinas-Matin vaimo, Eeva-Priita, jotka noutivat
täältä karjan antia. Ei ollut koko kylässä ketään, joka olisi tiennyt
tullikavaltajien yöllisestä retkestä.
Sitä Santeri mietiskeli, kun tunkioon mättäitä pienenteli. Hän tunsi
jonkunlaista levottomuutta, ja mieleen tuli yhtä ja toista, mikä pani
arvelemaan. Ahtaalla olisi asia, jos siitä tieto tulisi...
Mutta kuin ne ottaisivat selvän? Hän oli ollut kaikin puolin
varovainen. Ruunansa ja kuormansa hän oli jättänyt Alaniemeen,
sukulaistaloon, jossa hevonen pantiin pikkutalliin erilleen talon
hevosista ja tupakkamatot kätkettiin vainiolle heinälatoon. Sillä
Santeri ei nyt tohtinut ruunaa kotiinsa tuoda — se olisi ilmaissut koko
asian...
Mutta pitkältä hänestä tuntui päivä, ja kun lumituisku iltapuolella
asettui ja ilma taas selkisi, alkoi hän käydä yhä rauhattomammaksi.
Ei ollut kuulunut huhuja eikä sanomia yöllisestä retkestä — ei ollut
ketään vierastakaan käynyt. Mutta kun Iso-Liisa ikäpuolella tuli piimää
hakemaan, kuiskasi Santeri hänelle jotakin korvaan.
Iltahämyssä Iso-Liisa lähti Lampalle hiihtäen ja palasi pimeän tullen.
Santeri oli häntä vartonut tallin nurkalla ja nähdessään Liisan
palaavan viittasi tulemaan talliin.
Liisalla oli paljon uutisia.
Kun hän oli tullut Lampan puotiin, oli siellä ollut Ruotsin puolen
väkeä, joka oli kertonut, kuinka tullimiesten oli käynyt, että oli
varastettu sekä hevonen että kuorma Jafetin pihalta, kun he itse olivat
menneet sisälle. Kuulumattoman rohkea teko se oli, ja ihmeteltiin, kuka
niin rohkea varas oli. Iso-Liisa oli kummastellut toisten mukana ja
selittänyt, ettei ollut Suomen puolella vielä kuultukaan. Patruuna oli
myöskin kuunnellut miesten puheita avoimen konttorin oven luona seisoen.
Ja miehet olivat lisänneet, että tullimiehet olivat nyt kovassa
touhussa, etelään ja pohjoiseen oli telefonoitu ja hevosen ja kuorman
tuntomerkit selitetty, mutta ketään eivät osanneet epäillä...
»Tiesivätkö, kenen oli ollut se hevonen?» tiedusteli Santeri lisää.
»Siitä eivät maininneet, mutta patruuna oli vähän naurahtanut, mennyt
konttoriin ja vetänyt oven kiinni», selitti Liisa.
»Pidähän suusi kiinni, jos jotakin kuulet», sanoi Santeri hänelle ja
pisti Liisan käteen hopearahan.
»Minuun saat luottaa!» vakuutti Liisa, ja he erosivat.
Illalla myöhään tuli Ranta-Jussi Palomäkeen piimähakuun, suksilla
suoraan mökiltään hiihtäen.
Hän oli Santerin neuvon mukaan kulkenut kylällä, muka muissa asioissa,
mutta hänen tehtävänään oli ollut kuunnella, puhuttiinko jo kylällä
ryöstöstä.
Puhuttu oli. Mutta merkillistä oli, etteivät epäluulot olleet sattuneet
heihin. Päinvastoin oli arveltu, että tullimiehillä oli kyllä
vihamiehiä Ruotsin puolella — ne olivat voineet suorittaa tuon rohkean
teon.
Yleensä ei tullikavallusta pidetty minään rikoksena, ja kaikki niin
Suomen kuin Ruotsinkin puolella olivat yhdessä liitossa rajavartijoita
vastaan. Kim heitä vain saatiin nenästä vetää ja sukkelasti pettää,
pidettiin sitä onnistuneena kepposena, jolle naurettiin.
Ja niinpä nytkin. Vaikka Jafetin kestikievarissa tapahtunut rohkea
varkaus oli täälläkin ennenkuulumaton, arvosteltiin sitä vain rohkeaksi
tempuksi ja naurettiin rajavartijani epäonnistumiselle.
Jos joku aavisti jotakin, piti hän tämmöisissä asioissa suunsa kiinni
eikä levitellyt tietoja.
Ranta-Jussin puheet olivat hyviä Santerinkin mielestä, eikä hän
uskonutkaan enää kaikkia päivällisiä kuvittelujaan.
Hyvät ryypyt hän antoi Ranta-Jussille, ja käski pitää korvat auki,
jotta kuulisi, mitä asiasta vielä arveltaisiin.
Yöksi tuli helähtelevä pakkanen, ja vastatuiskunut lumi »ruokki»
kylmää; talven pohja oli nyt taattu, jäät lujia sekä jo'issa että
järvissä, jänkät ja pounikot iljankoina.
Aamulla varhain, jo ennenkuin päiväkään valkeni, näki Palomäen Santeri,
että tavallista tietä, joka toi Lampasta suoraan Suomen puolelle,
oltiin viitoittamassa. Isossa heinähäkissä oli miehillä kuusennäreitä,
joita he pystyttivät jäälle molemmin puolin.
Siitä asti, kun Lamppa perusti kauppansa nykyiseen Kelloniemeen,
hän oli myös joka syksy pitänyt huolen, että tie Suomen puolelle
viitoitettiin. Niinpä nytkin. Ylempänä jokivarrella olivat tiet kylien
ja kauppiasten kohdilta jo viikko sitten kunnossa.
Santeri näki kissansilmällään, että toinen miehistä oli Lampan
Iso-Joonas ja hänen kumppaninsa eräs mökkiläinen. Hänellä oli ollut
kova halu päästä Lampan puheille, mutta ei ollut vielä eilen rohjennut
lähteä. Nyt hän otti tekosyyksi sen, että aikoi mennä puhuttelemaan
tientikkaajia, ja niin hän takkiturkki yllään käveli jäälle.
Siellä oli alkanut tavallinen syysliike. Hevosia kulki pitkin rantaa,
jonne jo oli kovettunut hyvä jälki. Ylempänä ajeli heinänhakuun
menijöitä, tyhjine heinähäkkeineen, ja alempaa, kaupungista asti,
tulivat rahtimiehet, kuormainsa päällä istuen, haisten hokmannilta ja
laulellen.
Joku tuttava, kaupungista palaava, huusi Santeria ryypylle, mutta
Santeri nauroi vain, kiitteli ja huusi: »Se on oikein, pojat...
ryypätkää näin pakkas-aamuna!»
Tientikkaajat olivat jo tulossa suomenpuolisella rannalla, ja kun
Santeri pääsi likemmäksi, käveli Iso-Joonasₓ häntä vastaan, jättäen
toisen miehen jystämään jäähän reikää.
»Patruuna odottaa kuin nousevaa kuuta», kuiskasi Joonas Santerille
hiljaa, ettei toinen mies kuulisi. »Eilen jo aikoi lähettää kutsumaan,
mutta ei uskaltanut, kun tullimiehet ovat siinä pihalla koko päivän
kulkeneet. Tallissakin kävivät...»
Enempää ei Joonas joutunut selittämään, sillä toinen mies oli jo ihan
lähellä. Santeri iski silmää Joonaalle ja läksi kävelemään Lampalle
vastaviitoitettua tietä pitkin.
Hän näki väkeä liikkuvan Lampan pihalla, mutta käveli kuitenkin
rohkeasti.
Mutta heti kujalla hän joutui tullimies Saalkreenia vastaan. Tulta
iskivät Saalkreenin silmät, ja hän loi murhaavan katseen Santeriin.
Mutta Santeri tervehti niinkuin ennenkin.
»Mitäs nyt kuuluu Palomäen isännälle?» kysyi toinen kuitenkin, kun
Santeri jo oli ehtinyt kävellä hänen ohitsensa.
»Mitäpä minulle kuuluu... Teille taitaa kuulua enemmänkin», vastasi
Santeri, mutta ei silmännytkään taaksensa.
Saalkreeni kirosi hampaittensa välitse, mutta Santeri nousi portaita
ylös Lampan puotiin.
Patruuna oli nähnyt Santerin tulevan — oli kaukoputkella katsellut
miesten tientikkausta ja silloin tuntenut Santerin —, ja heti kun tämä
ilmestyi puotiin, seisoi patruuna konttorin ovella ja viittoi tulemaan
sinne.
Santeri meni.
Vähän päästä kuului patruuna nauravan, niin että seinät helisivät, ja
taas vähän päästä hän komensi tuomaan kahvia...
Tilta ymmärsi ja vei isolla kannulla kahvia, joka oli kimaltelevan
konjakkikarahvin vieressä tarjottimella.
* * * * *
Kului pari viikkoa.
Huhuja liikkui sekä Suomen että Ruotsin puolella, että Palomäen
Santeri tai joku hänen kumppaneistaan taisi sittenkin olla se rohkea
varas, joka tullimiehiltä ihan käsistä vei kuorman ja hevosen. Mutta
minkäänlaisia todistuksia ei ollut. Palomäen ruunakin pysyi kateissa.
Koville oli ottanut salakuljetuksen, niin ettei Santeri ollut
uskaltanut näinä kahtena viikkona mitään yrittää.
Iso-Liisa ja Ranta-Jussi tosin kuljettivat pienempää tavaraa pimeän
aikana Lamppaan, kuten hevosen valjaita ja savukkeita laukkuun
sullottuina, mutta muuta ei uskallettu. Ja takaisin tullessaan he
toivat kahvia ja sokeria kyläläisten tarpeeksi, sillä ne olivat
helpompia Ruotsin puolella, eikä Suomen tullimiehistä ollut siihen
aikaan juuri mitään pelkoa.
Mutta Santeri mietti, sillä kovin olisi ollut kiire Lampan tavaroilla
Ruotsin puolelle. Joitakin uusia keinoja täytyi keksiä, sillä ylen
uutterasti vartioivat tullimiehet. Hiihtelivätkin joskus pimeinä
iltoina ihan Palomäen vieritse nähdäkseen, mitä talossa hommattiin.
Mutta kun heidät kerran huomattiin talon navetan takana, eivät he
uskaltaneet Suomen puolelle suksineen tulla.
Näinä kahtena viikkona oli Santeri keksinyt rohkean tuuman. Ja vaikka
se tuntuikin perin epävarmalta, kypsyi suunnitelma hänen päässään, ja
niin hän aikoi yrittää. Se oli uusi ja kerrassaan alkuperäinen keino
pettää rajavartijoita. He eivät varmaankaan arvaisi, niin ajatteli
Santeri, että siinä olisi ansa viritettynä.
Santeri oikein hykerteli käsiään ja naureskeli itsekseen, kun hän
mietiskeli ovelaa keinoansa. Jos se onnistuisi... olisi se vielä sekä
hänelle että patruunalle...
Häntä ei enää huolettanut Jafetin pihalla tapahtunut asia. Hänen
hevosensa ja tupakkakulit olivat tosin vielä piilossa Alaniemen talossa
Vaaralan kylässä, mutta siihen hän oli jo miettinyt selityksen. Kun
Ylikainuun markkinat alkaisivat joulun jälkeen panisi hän jonkun ihan
oudon miehen myymään hänen ruunansa markkinoilla ja pääsisi siten
pälkäästä.
Jollekulle eteläruotsalaiselle kun myy, niin ottakoot sitten
tullimiehet selvän, mistä päin ruuna on tuotu... jos nimittäin
sattuisivat siellä kohtaamaan ja tuntemaan.
Siihen mennessä täytyisi ruunan antaa olla piilossa.
Patruuna kutsutti häntä melkein joka päivä luokseen. Kiire olisi ollut
tavaroilla Ruotsin puolelle, sillä patruuna oli tehnyt kauppoja Lapin
rajalle asti kaikenlaisella tavaralla, enimmin kuitenkin jauhoilla,
voilla ja tupakalla. Hän hätäili ja hoputti ja esitti Santerille, että
tämä koettaisi ylempää jokivarrelta päästä poikki ja oli keksivinään
muitakin keinoja, mutta ne olivat Santerin mielestä kelvottomia,
kömpelöitä, — niin jos tekisi, olisi tullimiesten satimessa hyvinkin
pian...
»No, mutta mitä helvettiä sitten aiot yrittää?» tiuskasi patruuna
Santerille, kun hänen ehdottamansa keinot eivät koskaan kelvanneet.
Santeri iski silloin patruunalle ovelasti silmää nauroi ja virkkoi:
»Malttakaahan... hyvä tulee kohta!»
Patruuna laski siihen pitkän naurun ja komensi tuomaan konjakkia ja
kahvia.
Santeri oli Ranta-Jussin kanssa puhellut uudesta yrityksestään.
Oinas-Matillekaan he eivät vielä olleet asiasta mitään virkkaneet.
Sillä heitä epäilytti itseäänkin, menisivätkö tullimiehet todellakin
semmoiseen ansaan.
Näin Santeri suunnitteli uutta yritystään:
Ranta-Jussin tuli jonakin iltana lähteä Ruotsin puolelle ja mennä
taloon, jossa tullimiehet asuivat. Hänen pitäisi olla surkean näköinen,
mutta samalla esiintyä kostonhimoisena ja kertoa, vesissä silmin, mutta
hammasta purren, että hän oli suuttunut Palomäen Santerille, vanhalle
lurjukselle, ja päättänyt kostaa...
Epäilemättä alkaisivat tullimiehet kuunnella, mitä Jussilla oli
sanomista, kun hän suoraan tulisi ilmiantamaan parasta veljeään. Ja
Jussin pitäisi jatkaa ja kertoa tietävänsä, että sinä ja sinä yönä oli
Santerilla aikomus neljällä hevosella viedä tavaraa Lampalle, mutta
alempaa kotoaan, poikki Käkisaaren, nousta Ruotsin puolen maantiehen
Lehmikankaan männiköstä ja siitä ajaa suoraan Lampalle — suuren
heinäladon luo, joka oli vainion laidassa, likellä taloa. Siihen latoon
purettaisiin kaikki kuormat...
Tullimiehet kuitenkin epäilisivät, eivät ottaisi uskoakseen
Ranta-Jussia... silloin tulisi Jussin esittää, että hän lähtisi
tullimiesten kanssa vahtiin yöksi... menisivät Käkisaareen jonkin
heinäladon kupeelle ja siitä katselisivat niin kauan kunnes kuormat
olisivat menneet ohi... Heidän olisi siten helppo saavuttaa kaikki
Lampan vainioladon luota ja siepata takavarikkoon koko kuormasto. Siinä
sitten näkisivät, oliko Ranta-Jussi puhunut totta....
Siihen he varmasti suostuisivat.
Kun sitten, noin puolen yön aikaan, Santeri ensimmäisenä ajaisi ohi —
Rantalan ladon luo pitäisi Jussin saada tullimiehet vartomaan, — olisi
Jussin, jos tullimiehet eivät malttaisi odottaa toisia kuormia, vaan
lähtisivät Santeria hätyyttämään, puhallettava pilliin, että Santeri
tietäisi nopeammin paeta, ja silloin juostava Suomen puolelle, toisille
kuormantuojille ilmoittamaan, että piti kiireesti mennä takaisin...
Jos taas — niinkuin Santeri oletti — tullimiehet vartoisivat toisia
kuormia, olisi Jussin, kun viimeinen kuorma olisi mennyt ohitse,
kehoitettava tullimiehiä pian lähtemään suoraan Lampalle, ehtiäkseen
paraiksi tekemään takavarikon — ja sitten hänen oli korjattava luunsa
näkyvistä ja juostava Suomen puolelle.
Sillä häntä eivät tullimiehet sen jälkeen hyvin puhuttelisi, kun Lampan
ladon luota löytäisivät pelkkää tyhjää. Sillä tullikavaltajat, kun
olisivat onnellisesti päässeet Rantalan ladon ohi, eivät ajaisikaan
Lampalle päin, vaan suoraan Lehmikankaalle eräälle metsäniitylle,
Kortesuolle, joka oli Lampan oma, ja sinne heinälatoihin kätkettäisiin
tavarat. Sieltä he palaisivat yksi kerrallaan ja vasta Vaaralan kylän
kohdalta ajaisivat Suomen puolelle takaisin... Iso-Joonas saisi sitten
heinähäkissä, vähän kerrallaan, kuljettaa tavarat Lampalle.
Niin oli Santeri miettinyt ja nyt selitteli Jussille kamarissaan.
Jussin mielestä oli homma kerrassaan erinomainen eikä hän epäillytkään,
etteikö saisi tullimiehiä uskomaan.
»Ne pitävät minua vähän löylynlyömänä... minua ne uskovat», sanoi hän.
»Sitä minäkin! Ja sinä osaat olla perhanan sukkela», kehui häntä
Santeri. »Oinas-Matista ei olisi valehtelemaan, ja Iso-Liisa ei saisi
ketään itseään uskomaan.»
He nauroivat molemmat, ja Santeri tarjosi Jussille taas kukkuraryypyt
ja sikaareja.
Ensi viikolla he aikoivat yrittää. Siihen asti ei tehtäisi mitään,
vaikka Lamppa hoputtaisi kuinka paljon hyvänsä. Valmistuksiakin oli
kaikenlaisia. Pitipä vartavasten ajaa jälkikin Rantalan ladon ohi
poikki Käkisaaren, ja lisäksi» oli paljon muuta, mikä koski aiottua
kavallusretkeä. Luotettavia miehiä piti myös saada kaksi lisää ja kaksi
hevostakin. Oinas-Matti ajaisi Palomäen toisella hevosella ja Santeri
itse oriillaan edellä...
Niin he tuumailivat eivätkä aikoneet Oinas-Matillekaan mitään puhua
ennenkuin samana iltana, jona aiottiin yrittää.
* * * * *
Aiottua poikkivientiä varten oli Santeri saanut jo kaikki kuntoon. Hän
oli kylältä hankkinut kaksi hevosmiestä, jotka olivat ennenkin olleet
»yötöissä» ja tiesivät, mitä muksu markkinoilla maksaa. Heidän oli
määrä vasta hyvin myöhään illalla saapua hevosineen Palomäkeen, josta
yön tullen pantaisiin kuormat liikkeelle.
Määrätyn, päivän aamuna Santeri pani Ranta-Jussin tiedustelumatkalle
Lamppaan. Hän ei ollut käynyt Lampalla koko viikkoon, vaikka patruuna
oli kutsunut harva se päivä, eikä ollut selittänyt patruunalle mitään,
kuinka hänellä oli aikomus ruveta »luntreijaamaan».
Mutta nyt sattui jotakin ihan odottamatonta — Santeri ei ollut osannut
sellaista aavistaakaan!
Pihalla odotellessaan Ranta-Jussin tuloa Lampasta hän näki, että Jussi
tulla kähmi selkä köyryssä hiivatin kovaa kyytiä pitkin tikkatietä.
Häntä vähän oudostutti, että Jussi noin pian palasi, sillä olihan
Jussin määrä yhtä ja toista ilmoittaa Isolle-Joonaalle... että tämä
kävisi heinässä Kortesuolla, ynnä muuta...
Santeri meni jo kujalle Jussia vastaan. Kalmankalpea oli Jussi
kasvoiltaan, katkonaisesti hän puhui, silmissä pelon ja kauhistuksen
ilme.
Kummia hänellä oli kerrottavana.
Kun hän oli saapunut Lamppaan, oli siellä kova metakka, patruuna itki
ja kirosi. Tilta oli selittänyt, mitä oli tapahtunut. Oinas-Matti oli
viime yönä omin lupinsa mennyt Alaniemeen Vaaralan kylään, valjastanut
Palomäen ruunan, ottanut tupakkakulit heinäladosta ja lähtenyt ajamaan
poikki. Jafetin kohdalta hän oli noussut maalle ja ajanut Lampalle
päin... Mutta siinä juuri tulivat Jafetin kylän tullimiehet vastaan,
Kruukikin joukossa... neljä miestä oli ollut. He tunsivat kohta hevosen
ja kuorman ja tarrasivat kiinni, leikaten ruomat ja ohjat poikki...
Vastarintaa oli Matti tehnyt, tapellut kuin onneton neljää miestä
vastaan ja lyönyt aisalla Kruukia, että melkein henki lähti...
Kiinni olivat panneet Matin, mutta oli sentään päässyt pakenemaan
Suomen puolelle... Nyt ollaan häntä hakemassa... Suomenkin puolen
viranomaisille on annettu käsky...
»Voi turkanen kuitenkin sitä Mattia!» lopetti Jussi uutisensa, jonka
oli kertonut katkonaisesti ja melkein itkua puserrellen.
Santeri kuunteli näennäisesti tyynenä, mutta silmissä leimusi, ja
näytti siltä kuin hänen punertavat hiuksensa nousisivat niskan takaa
pystyyn.
»Se on patruunan hommaa kaikki... Matti ei olisi uskaltanut
omin lupinsa koskea minun hevoseeni!» sanoi hän, ja hänellä oli
samantapainen katse kuin vimmastuneella elukalla.
Sitten hän kirosi ja katseli vähän epätietoisesti ympärilleen.
He ehtivät tuskin pihaan, kun näkivät Oinas-Matin juoksujalassa ja
takkisillaan tulevan sinne kujasta. Hänen naamansa oli mustelmissa, ja
silmän päällä otsassa nyrkin kokoinen sarvi.
»Jo kävi hullusti... ja taisi kuolla se Kruuki... Vallesmanni ja
poliisi ovat hakemassa... kun pääsisi piiloon!» puhui hän sopertamalla,
pelon vallassa.
Santeri hoksasi pian, että suuri on asia, ja arvasi, että hän itsekin
sotkeutuisi tähän juttuun. Nopeasti hän vei Matin navettaan ja kätki
hänet muurin taakse.
»Patruuna käski!» koki Matti Santerille selittää. »En minä olisi
muuten... ja neljä miestä kun oli... ja ruomat katkaisivat, niin en
päässyt kuormineni...»
Matti jäi navetan muurin taakse kyyröttämään, mutta Santeri meni
pihalle. Hän käski Ranta-Jussin lähteä kotiaan ja olla olevinaan
tietämätön koko asiasta.
Jussi ehti juuri lähteä hiihtämään mökkiänsä kohden, kun Santeri näki
vallesmannin ja poliisin ajavan tiellä. Ohi Palomäen toki ajoivat!
Santeri mietti hetkisen pihalla. Sitten hän painui navettaan ja oli
siellä pitkän aikaa.
Kun hän tuli takaisin, meni hän suoraan tunkiolle mättäitä
pienentämään. Hän oli oikein aavistanut! Vallesmanni ja poliisi ajoivat
palatessaan pihaan.
Oliko Santeri nähnyt Oinas-Mattia?
»Ei ole käynyt pitkään aikaan», vastasi Santeri. »Kuinka niin?»
»Olisi vähän asiaa», selitti vallesmanni ja katsoi tarkasti Santeria,
mutta pieninkään väre Santerin kasvoissa ei ilmaissut, että hän jotakin
tiesi.
Hän oli kuullut, että se hevonen, joka joku aika sitten oli Jafetin
pihalta rajavartijoilta varastettu, oli Santerin. Kuinka sen asian
laita oli?
Saattoi hyvinkin olla hänen entinen ruunansa, — niin oli hänkin kuullut
maailman puhuvan, — mutta hän oli jo ensi kelillä myynyt ruunansa
eräälle pitkäsääriselle kainulaiselle... Ei tiennyt, oliko kainulainen
ehkä myynyt muille...
»Vai niin. Mutta sillä samalla hevosella on Oinas-Matti menneenä yönä
ollut liikkeellä! Kuinka se on selitettävä?»
»No, jopa kuulen! Minun on kyllä mahdoton tietää, onko se valetta vai
totta.»
Santeri naureskeli ja ihmetteli sitä, ettei hän ollut kuullut.
»Eikö vallesmanni joudu talossa käymään?» esitteli hän. »Eihän niin
kiirettä ole...»
Hän liikkui keveästi ja puhui kohteliaalla äänellä.
Vallesmanni kyllä tunsi Santerin, ettei hänen puheisiinsa ollut
luottamista, mutta nyt hän ei ainakaan voinut Santeria mistään syyttää,
kun ei ollut mitään varmuutta.
»Kysyitkö sen kainulaisen nimeä, jolle ruunasi myit?» tiedusti
vallesmanni vielä lähtiessä.
»Kysyin minä nimenkin, mutta nyt en muista... ruotsalainen nimi se
oli», vastasi Santeri arvelematta.
Vallesmanni lähti.
Santeri seisoi kujalla ja katseli heidän menoaan.
»Kiinni olisivat Matin panneet... käsiraudat ja pultit näkyivät olevan
reen sevillä.»
Hän painui sisälle, otti ryypyn ja alkoi miettiä, sormillaan pöytään
naputellen.
Mutta kun ilta pimeni, läksi hän Lampalle, hiihdellen nyt suksilla
alempaa tikkatietä.
Hän oli koko päivän miettinyt ja tehnyt päätöksensä. Ja nyt hän oli
Lampan puheille menossa, miettimisensä tulokset ilmoittaakseen.
Lampan oli syy, että Oinas-Matin oli noin onnettomasti käynyt. Oli
kehoittanut Mattia, varomatonta ja tyhmää, yrittämään, vaikka hän,
Santeri, oli käskenyt odottaa ja luvannut, että kyllä hyvä tulee...
Siten saattoi miehen ansaan, hevosen ja kuorman menettäen... Kuinka
kävisi, jos Matti vielä kiinni saataisiin? Siitä alkaisi juttu ja
lopulta siihen vedettäisiin hänetkin...
Matti piti saada pois sekä tullimiesten että virkakunnan käsistä! Se
olisi heidän kaikkien pelastus! Ja koska patruuna oli syypää siihen,
että Matin niin onnettomasti kävi, niin laittakoon rahat ja hopusti,
jotta Matti pääsee karkaamaan Amerikkaan...
Sieltä eivät näppäisi miestä ensi tilassa. Ja patruunalla oli kyllä
varoja...
Hän oli jo valmiiksi miettinyt Matin karkumatkankin, ettei siitä mitään
jälkipuheita tulisi.
Patruuna käveli edestakaisin konttorinsa lattialla, vähän kalpeampana
entistään, ja kun Santeri astui sisään ja sanoi hyvää iltaa, tuijotti
hän Santeriin aivan kuin ensi kerran näkisi eikä muistanut vastatakaan.
Pelästyksissään näytti patruuna olevan eikä olisi nyt juuri tahtonut
Santeria puhutella.
Kun he pääsivät puheen alkuun, niin patruuna alkoi väitellä vastaan,
ettei muka ollut kehoittanut Mattia »luntreijaamaan». Mutta
Santeri tiesi sanoa, että Iso-Joonas oli sitä varten käynyt Mattia
hakemassakin...
Patruuna koetti vieläkin peitellä asiaa, ettei se tulisi hänen
syykseen, mutta Santeri sanoi jyrkästi:
»Tässä ei auta valheet, sillä Matti on itse minulle selittänyt...»
Mutta kun Santeri sitten sanoi, että niin ja niin oli toimitettava,
jotta Matti pääsisi pakenemaan Amerikkaan, ja patruunan oli siihen
matkarahat annettava, niin silloin Lamppa suuttui, löi nyrkkiä pöytään,
ihan Santerin nokan alla, ja sanoi:
»Semmoiselle lorville minä en anna penniäkään...»
»En minä ole käskenyt suoraan tullimiesten syliin...»
Santeri vain naurahti patruunan kiukulle.
»Ottakoot sitten Matin kiinni!» hän sanoi välinpitämättömästi. »Minuun
se ei kuulu. Mutta uskon kyllä että huonoa jälkeä alkaa teidän
talossanne tulla, jos Matti kiinni joutuu...»
Patruuna tuijotti Santeriin pelästyneenä.
»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän.
»Sitä, mitä sanoin», vastasi Santeri kolkosti ja aikoi lähteä.
Santeri oli osannut arkaan paikkaan. Patruuna tiesi hyvin, että Santeri
voisi häntä paljonkin vahingoittaa, jos tahtoisi... ilmoittaisi
rajavartijoille, missä hän, Lamppa, säilytti luvattomasti maahan
tuotuja tavaroita, voisipa ilmiantaa viinanmyynninkin...
»Elä vielä mene... istu nyt!» kielsi hän Santeria.
Santeri seisahtui ovensuuhun. »Mitäpä siinä on... ottakoot Matin
kiinni... vallesmanni ja poliisi kävivät jo hakemassa...»
Santeri yritti taas lähteä.
»Tulehan tänne, Santeri! Ajatellaan vielä asiaa», sanoi patruuna, ja
hänen äänensä oli muuttunut veljelliseksi.
He menivät konttorin viereiseen huoneeseen ja panivat oven lukkoon.
Kun Santeri puolen yön aikaan hiihteli takaisin kotiinsa, oli hänellä
povitaskussaan matkarahat Oinas-Matin Amerikkaan matkaamista varten.