käy sensijaan laatuun väittää, että ihminen tosin ilmiönä on
katoavainen, hänen tosiolemuksensa kuitenkaan sitä olematta, joskaan
ei voida sanoa tämän jatkavan olemassaoloaan, koska tällöin on
täytynyt eliminoida aika-käsitteet. Täten johtuisimme käsitykseen
häviämättömyydestä, joka ei kuitenkaan olisi mitään jatkumista.
Mutta vaikkakin tämän, abstraktion tietä saavutetun käsitteen
voi _in abstracto_ ajatella, ei siihen kuitenkaan liity mitään
havaintokuvaa, se ei siis oikeastaan saata tulla selväksi. Kuitenkin
on tässä pidettävä kiinni siitä, että me emme _Kantin_ tavoin väitä
mahdottomaksi tietää mitään tosiolevaisesta, vaan olemme selvillä
siitä, että tämä on haettava tahdosta.
Emme tosin ole koskaan väittäneet omaavamme ehdotonta ja tyhjentävää
tietoa tosiolevaisesta, vaan päinvastoin täysin älynneet, että on
mahdoton omistaa ehdotonta tietoa tosiolevaisesta. Sillä niin pian
kuin tiedän, on minulla _mielle;_ mutta juuri siksi että tämä on
minun mielteeni, ei se saata olla identinen tiedetyn kanssa, vaan
tekemällä tämän itseolosta olon toisen tajuttavana tulkitsee se sen
aivan uudessa muodossa; sitä on siis aina pidettävä tosiolevaisen
_ilmiönä_. Tiedoitsevalla tajunnalla, olkoon se minkälaatuinen
tahansa, voi senvuoksi esiintyä ainoastaan ilmiöitä. Tämä ei kokonaan
muutu siinäkään tapauksessa, että tiedetty on omaa olentoani, sillä
sikäli kuin tämä lankeaa _tiedoitsevan_ tajuntani piiriin, on se
vain olemukseni heijastusta, siitä itsestään poikkeavaa, siis jo
jossakin määrin ilmiötä; sikäli kuin minä taas välittömästi olen tätä
omaa olemustani, en minä ole tiedoitseva. Sillä toisessa kirjassa on
riittävästi todistettu, että tieto on vain toisasteinen olentomme
ominaisuus, joka johtuu sen eläimellisestä luonnosta. Tarkkaan ottaen
tunnemme siis tahtommekin ainoastaan ilmiönä eikä sellaisena kuin
se ehdottomasti, itsessään lienee. Mutta juuri tässä mainitussa
toisessa kirjassa, samoinkuin myös kirjoituksessa luonnossa
ilmenevästä tahdosta, on laajasti esitetty ja osoitettu, että jos
me tunkeutuaksemme olioiden sisäiseen olemukseen jätämme sikseen
sen, mikä on annettu vain välillisesti ja ulkoapäin, ja kiinnitämme
huomion siihen ainoaan ilmiöön, jonka olemuksesta meillä on välitön
sisäinen tajunta, niin me aivan ehdottomasti havaitsemme viimeiseksi
todellisuuden ytimeksi tahdon. Tässä me siis sikäli tunnemme olion
itsessään, kuin se ei enää ilmene paikallisuuden, vaan ainoastaan
ajan muodossa, siis kuitenkin vain välittömimmässä ilmenemyksessään
ja sillä rajoituksella, että tämä meidän tietomme siitä ei vielä
ole vallan tyhjentävä ja aivan vastaava. Täkäli me siis säilytämme
käsityksen, että tahto on tosiolevainen.
Sensijaan on lakkaamisen käsite sovitettavissa ihmiseen ajallisena
ilmiönä, ja kokemustieto esittää peittelemättä kuoleman tämän
ajallisen elämän lopuksi. Ihmisen loppu on yhtä todellinen kuin sen
alku oli, ja samassa merkityksessä kuin meitä ei ennen syntymää
ollut, ei meitä kuoleman jälkeen tule olemaan. Kuitenkaan ei kuolema
voi poistaa sen enempää kuin mitä syntymä on antanut; siis ei sitä,
minkä kautta syntymä ensinnä kävi mahdolliseksi. Tässä merkityksessä
on _natus_ ja _denatus_ -- syntynyt ja syntymätön -- kaunis
lausetapa. Mutta nyt esittää kaikki kokemustieto pelkkiä ilmiöitä;
ainoastaan nämä ovat senvuoksi syntymisen ja häviämisen ajallisten
tapahtumain alaisia, mutta ei niissä ilmenevä tosiolevaisuus.
Tämän piirissä ei ole aivotoiminnan aikaansaamaa syntymisen ja
häviämisen vastakohtaa ollenkaan -- se on täällä kadottanut kaiken
merkityksensä. Tosiolevaiseen ei siis ensinkään koske ajallisen
ilmiön ajallinen loppu, vaan sen olemassaolo on aina sitä laatua,
että alun, lopun ja jatkumisen käsitteet ovat siihen soveltumattomat.
Mutta tämä tosiolevainen on -- mikäli voimme sitä itsellemme
selvittää -- jokaisessa ilmenevässä olennossa hänen tahtonsa: siis
myöskin ihmisessä. Tajunta puolestaan on tiedoitsemista; kuten
riittävästi on osoitettu, kuuluu taasen tämä aivotyönä, siis eliön
toimintana, pelkkään ilmiöön ja loppuu senvuoksi tämän mukana. Tahto
yksin, jonka teos tai pikemmin kuvastus ruumis oli, on häviämätön.
Jyrkkä eron teko tahdon ja tiedon välillä ynnä edellisen etusija
-- mikä on minun filosofiani perusoppi -- on senvuoksi ainoa avain
ristiriitaan, joka niin monella tavoin näyttäiksen ja esiintyy
jokaisessa, jopa vallan alkeellisessakin tajunnassa yhä uudestaan,
-- että nimittäin kuolema on meidän loppumme, ja kuitenkin meidän
täytyy olla ikuisia ja häviämättömiä, -- siis _Spinozan_ lauseeseen
_sentimus experimurque nos aeternos esse_.
Kaikki filosofit ovat erehtyneet siinä, että he näkevät ihmisen
metafyysillisen, häviämättömän, ikuisen olentopuolen hänen
_intellektissään_ eli ymmärryksessään; se piilee yksinomaan
_tahdossa_, joka tykkänään eroaa edellisestä ja yksin on
alkuperäinen. Intellekti on, kuten toisessa kirjassa on mitä
perusteellisimmin osoitettu, toisasteinen ilmiö, ja sen edellytyksenä
ovat aivot; senvuoksi se alkaa ja loppuu samalla kuin nämä. Tahto
yksinään on ilman edellytyksiä, koko ilmiön ydin; sen vuoksi se
on vapaa tämän muodoista, joihin myös aika kuuluu, siis samalla
häviämätön. Senmukaan siis kuolemassa tosin häviää tajunta, mutta ei
se, mikä tajunnan tuotti ja sitä ylläpiti; elämä sammuu, mutta ei
sen keralla elämän perusvoima, joka edellisessä ilmeni. Senvuoksi
puhuu siis jokaiselle varma tunne, että hänessä on jotakin ehdottoman
katoamatonta ja hävittämätöntä. Sekin, että meillä on kaukaisimmalta
ajalta, ensi lapsuudesta, tuoreita ja eloisia muistoja, todistaa,
että kaikki meissä ei liiku ajan kera yhä eteenpäin, jotakin säilyy
vanhenematta ja muuttumatta. Mutta mitä tämä katoamaton olisi, sitä
ei osattu itselle selvittää. Tajunta se ei ole yhtä vähän kuin
ruumiskaan, josta tajunta ilmeisesti on riippuvainen. Pikemmin se on
se, mistä tajunta ynnä ruumis riippuu. Mutta sepä juuri, langetessaan
tajunnan piiriin, esittäytyy _tahtona_. Tosin emme saa siitä sen
läheisempää tietoa kuin tämä sen välittömin ilmenemys on, koska emme
voi päästä tajunnan ulkopuolelle. Senvuoksi on mahdoton vastata
kysymykseen, mitä mainittu olevainen mahtanee olla, mikäli se _ei_
lankea tajunnan piiriin, s.o. mitä se on ehdottomasti itsekseen.
Ilmiössä ja havainnonmuotojen, ajan ja paikan, yksilöistymyksen
perustan, kautta näyttää siltä, että ihmisyksilö häviää,
mutta ihmissuku sensijaan alituisesti säilyy ja elää. Mutta
tosiolevaisuudessa, joka on näistä muodoista vapaa, häviää myös koko
ero yksilön ja suvun välillä, ja molemmat ovat välittömästi yhtä.
Koko elämäntahto on yksilössä kuten se on suvussa, ja senvuoksi on
suvun jatkuminen pelkästään kuva yksilön hävittämättömyydestä.
Kun siis tämä äärettömän tärkeä älyämys, ettei kuolema voi meidän
tosiolemustamme hävittää, kokonaan perustuu eron tekoon ilmiön ja
tosiolevaisen välillä, tahdon nyt mitä kirkkaimmin valaista juuri
tätä eroa, selvittämällä sitä kuoleman vastakohdan, siis elollisten
olentojen syntymän, s.o. _siitoksen_ avulla. Sillä tämä tapahtuma
-- yhtä salaperäinen kuin kuolema -- tuo välittömimmällä tavalla
havaittavaksemme ilmiön ja tosiolevaisen vastakohdan, maailman
mielteenä ja maailman tahtona, ynnä kumpaakin vallitsevain lakien
täydellisen erilaatuisuuden.
Siitostoimi näyttäytyy nimittäin kaksinaisessa muodossa: ensinnäkin
itsetajunnassa, jonka ainoa esine, kuten usein olen osoittanut,
on tahto kaikkine virikkeineen; ja toiseksi muihin olioihin
kohdistuvassa tietoisuudessamme, s.o. mielteen maailmassa, eli
olioiden kokemuksellisessa todellisuudessa. Nyt esiintyy mainittu
toimitus tahtopuolelta, siis sisäisesti, itsekohtaisesti,
itsetajunnan kannalta katsoen välittömimpänä ja täydellisimpänä
tahdon tyydytyksenä, s.o. hekumana. Miellepuolelta sensijaan,
siis ulkokohtaisesti katsoen, muihin oliohin kohdistuvassa
tietoisuudessamme, on juuri tämä toimitus mitä taitehikkaimman
kudoksen alku, sanomattoman monimutkaisen animaalisen eliön perustus,
joka senjälkeen tarvitsee enää vain kehitystä, astuakseen meidän
hämmästyneiden silmäimme nähtäväksi. Tämä eliö, jonka äärettömän
monimutkaisuuden ja täydellisyyden vain se tuntee, joka on anatomiaa
tutkinut, ei miellepuolelta katsoen ole muuten ymmärrettävissä
eikä ajateltavissa kuin järjestelmänä, joka on suunniteltu mitä
johdonmukaisimmalla sommittelukyvyllä ja suoritettu ylenpalttisen
taidokkaasti ja tarkoin, mitä syvällisimmän harkinnan vaivaloisimpana
teoksena. Mutta tahtopuolelta, itsetajunnan kautta, me tunnemme sen
toimituksen tuottamaksi, joka on kaiken harkinnan suora vastakohta,
sokean väkivaltaisen viettymyksen, ylenpalttisen hekumallisen tunteen
aikaansaamaksi. Tämä vastakohta vastaa tarkalleen ylläesitettyä
ääretöntä vastakkaisuutta luonnon välinpitämättömyyden ja sen
teoksien äärettömän taidokkuuden välillä -- että se synnyttää
luomuksensa niin täydellisen helposti ja antaa ne rajattoman
huolettomasti tuholle alttiiksi, ja että näillä teoksilla on niin
arvaamattoman taidokas ja harkittu rakenne, josta päättäen niitä
olisi äärettömän vaikea valmistaa ja niiden säilymistä senvuoksi
pitäisi kaikella mahdollisella huolella valvoa. Sensijaan me näemme
päinvastaista.
Kun me siis tällä kylläkin epätavallisella tutkistelulla olemme mitä
räikeimmin asettaneet rinnakkain maailman molemmat erilaatuiset
puolet ja käsittäneet ne ikäänkuin _samaan_ kouraan -- niin
täytyy meidän nyt kiinnittää niihin huomiomme, vakuuttautuaksemme
ilmiön eli miellemaailman lakien täydellisestä pätemättömyydestä
tahdon eli tosiolevaisen maailmassa. Silloin on meille käyvä
käsitettävämmäksi, että sillä välin kun miellepuolella -- siis --
ilmiömaailmassa näyttäiksen milloin tyhjästä syntymistä, milloin
syntyneen täydellistä tuhoutumista, toiselta puolen katsoen eli
itsessään esiintyy olevaista, johon syntymisen ja häviämisen
käsitteitä ei voi järjellisesti ensinkään sovittaa. Sillä me olemme
juur'ikään, laskeutuessamme siihen peruskohtaan saakka, missä ilmiö
ja tosioleva itsetajunnan välityksellä kohtaavat toisensa, ikäänkuin
kouraantuntuvasti käsittäneet, ettei niitä ensinkään saata toisiinsa
verrata, ja toisen koko olon laatu, ynnä kaikki tämän olon peruslait,
on toisessa mitätön ja vähemmän kuin mitätön. -- Minä uskon, että
tätä viimeistä tutkistelemustani vain harvat ovat oikein ymmärtäneet,
ja että se kaikkien mielestä, jotka eivät ole sitä ymmärtäneet,
tuntuu vastenmieliseltä, jopa kenties loukkaavalta. Tällainen syy ei
kuitenkaan koskaan johda minua jättämään pois mitään, mikä on omansa
valaisemaan perusaatostani. --
Tämän luvun alussa olen selvitellyt, että suuri kiintymys elämään,
tai pikemmin kuoleman pelko, ei suinkaan johdu tiedosta, missä
tapauksessa se olisi elämän arvon havaitsemisen tulos, vaan että
tällä kuolemanpelolla on juurensa välittömästi _tahdossa,_ jonka
alkuperäisestä olemuksesta se puhkeaa esiin -- olemuksesta, joka on
tietoa vailla ja senvuoksi sokea. Niinkuin meidät houkuttaa elämään
hekuman aivan petollinen pyyde, niin pidättää meidät siinä aivan
yhtä petollinen kuoleman pelko. Molemmat puhkeavat esiin tahdosta,
joka on itsessään tiedoton. Jos ihminen päinvastoin olisi pelkästään
_tiedoitseva_ olento, täytyisi kuoleman olla hänelle ei ainoastaan
yhdentekevä, vaan suorastaan tervetullut. Nyt opettaa meitä
tähänastinen tarkastelumme, että kuolema kohtaa vain _tiedoitsevaa_
tajuntaa, kun sensijaan tahto, sikäli kuin se on tosiolevainen, joka
on jokaisen yksilöllisen ilmiön perustuksena, on vapaa kaikesta,
mikä johtuu aikamääräyksistä, siis myös katoamaton. Sen pyrkimys
olemassaoloon ja ilmenemiseen, mistä maailma johtuu, täyttyy
alituisesti, sillä maailma saattelee sitä kuin ruumista varjonsa,
koska se on vain tahdon näkyväiseksi tullut olemus.
Se että tahto meissä kuitenkin pelkää kuolemaa, johtuu siitä, että
tällöin tieto esittää sille sen olemuksen vain yksilöllisessä
ilmiössä, mistä tahto joutuu harhaluulon valtaan, että se tämän
ilmiön mukana tuhoutuu, suunnilleen niinkuin kuvani näyttää
tuhoutuvan kuvastimen mukana, kun tämä pirstautuu. Kun tällainen
tuhoutuminen on vastoin tahdon alkuperäistä olemusta, joka on sokeata
pyydettä olemassaoloon, täyttää se sen kammolla. Tästä seuraa nyt,
että se meissä, mikä yksin pystyy kuolemaa pelkäämään ja sitä myös
yksin pelkää, tahto, jää kuoleman koskemattomaksi. Se taas, mitä
kuolema kohtaa ja mikä todella häviää, ei luonteensa mukaisesti
pysty tuntemaan mitään pelkoa eikä ylimalkaan mitään tahtomista
tai mielenliikutusta, jonka vuoksi sille oleminen ja olemattomuus
ovat yhdentekeviä. Tämä olentomme puoli on tiedon subjekti,
intellekti, joka on olemassa vain suhteessaan miellemaailmaan, s.o.
ulkokohtaiseen todellisuuteen, minkä vastike eli korrelaatti se on
ja minkä oleminen pohjaltaan on samaa kuin sen oma. Joskaan siis
yksilöllinen tajunta ei säily kuoleman yli, säilyy kuitenkin se
mikä yksinään sitä vastaan tarraa: tahto. Tästä saa selityksensä se
ristiriita, että filosofit aina ovat tiedon näkökannalta oivallisin
perustein todistaneet, ettei kuolema ole mikään onnettomuus; ja
kuitenkin kuolemanpelko silti jää ennalleen, koska se ei ole
lähtöisin tiedosta, vaan yksinään tahdosta. Siitä juuri, että vain
tahto, mutta ei ymmärrys, on hävittämätön, johtuu sekin, että kaikki
uskonnot ja filosofiat myöntävät vain tahdon eli sydämen hyveille
palkinnon iäisyydessä, mutta ei ymmärryksen eli pään hyveille.
Ylläolevan valaisuksi vielä seuraava.
Tahto, jota meidän tosiolemuksemme on, on yksinkertainen luonnoltaan:
se tahtoo vain eikä tiedä. Tiedon subjekti sensijaan on toisasteinen,
tahdon esineistymyksestä eli objektivatiosta johtuva ilmiö; se
on tuntohermoston kokoova kohta, ikäänkuin polttopiste, jossa
kaikkien aivo-osien toiminnansäteet yhtyvät. Sen täytyy senvuoksi
aivojen mukana tuhoutua. Itsetajunnassa se, yksin tietävänä,
suhtautuu katsojana tahtoon ja tuntee tämän -- vaikka itse on siitä
vesonut -- kuitenkin itsestään eroavaksi, vieraaksi; senvuoksi se
tunteekin tahdon vain empirisesti, ajallisesti, katkonaisesti,
perättäisissä virikkeissään ja toimituksissaan; se saa myös tiedon
tahdon päätöksistä vasta _a posteriori_, jälkeenpäin ja usein
vallan välillisesti. Tästä saa selityksensä, että oma olentomme
on meille, juuri ymmärryksellemme, arvoitus, ja että yksilö pitää
itseään vastasyntyneenä ja katoavaisena, vaikka sen tosiolemus on
ajaton, siis ikuinen. Kuten nyt _tahto ei tiedä_, on päinvastoin
ymmärrys eli tiedon subjekti yksin _tiedoitseva_, koskaan tahtomatta.
Tämä on ruumiillisestikin siten osoitettavissa, että kuten on jo
toisessa kirjassa mainittu, _Bichat'n_ mukaan eri mielenliikutukset
välittömästi järkyttävät kaikkia eliön osia, lukuunottamatta
aivoja, jotka korkeintaan välillisesti, s.o. edellisten häiriöiden
vaikutuksesta, joutuvat niille alttiiksi (_De la vie et de la mort_,
art. 6, § 2). Mutta tästä seuraa, että tiedon subjektilla itsessään
ja sellaisenaan ei ole osanottoa tai harrastusta mitään kohtaan,
vaan sille on jokaisen olion, jopa sen itsensäkin, oleminen ja
olemattomuus yhdentekevä.
Miksi pitäisi tällaisen välinpitämättömän olennon olla kuolematon?
Sen oleminen päättyy tahdon ajallisen ilmiön, s.o. yksilön
mukana, kuten se on tämän mukana syntynytkin. Se on lyhty, joka
sammutetaan, kun se on tehnyt tehtävänsä. Ymmärrys, kuten sen piiriin
sisältyvä havaintomaailma, on pelkkää ilmiötä; mutta kummankaan
katoavaisuus ei liikuta sitä, minkä ilmiötä ne ovat. Intellekti on
keskushermoston toiminto; mutta samoinkuin muukin ruumis on tämä
_tahdon_ esineistymys. Siksi perustuu ymmärrys eliön ruumiilliseen
elämään; mutta tämä itse perustuu tahtoon. Elimellistä ruumista
saattaa siis määrätyssä merkityksessä pitää tahdon ja intellektin
välijäsenenä, vaikka se oikeastaan on vain intellektin havainnossa
paikallisena esiintyvä tahto itse. Kuolema ja syntymä merkitsevät
tajunnan alituista uudistumista itsessään loputtomassa ja aluttomassa
tahdossa, joka yksin on ikäänkuin olemassaolon substanssi. Mutta
jokainen sellainen uudistuminen tuo mukanaan uuden elämäntahdon
kieltämisen mahdollisuuden. Tajunta on tiedon subjektin, voi sanoa
myös: aivojen elämää, ja kuolema sen loppu. Senvuoksi on tajunta
äärellinen, alati uusi, alati alusta alkava. _Tahto_ yksin säilyy,
mutta se yksin säilymisestä välittääkin, sillä se on elämäntahtoa.
Tiedoitseva subjekti sensijaan ei välitä mistään. Mutta minuudessa
yhtyvät molemmat. -- Jokaisessa eläinoliossa on tahto kamppaillut
itselleen intellektin; tämän valossa se tavoittaa tarkoituksiaan.
Ohimennen sanoen saattaa kuolemanpelko osittain johtua siitäkin, että
yksilöllinen tahto niin vastahakoisesti eroaa luonnon sille suomasta
intellektistä, jota vailla se tietää olevansa avuton ja sokea.
Ylläolevaan soveltuu vihdoin myös jokapäiväinen siveellinen kokemus,
joka opettaa meille, että tahto yksin on todellinen, kun sensijaan
sen esineet, jotka edellyttävät tiedon, ovat vain ilmiöitä, vain
vaahtoa ja usvaa, sen viinin kaltaista, jota Mefistofeles Auerbachin
kapakassa maistaa: "Minusta tuntuu kuitenkin, kuin olisin juonut
viiniä".
Kuolemankauhu johtuu suureksi osaksi siitä harhanäöstä, että nyt
minä häviän, mutta maailma säilyy. Pikemminkin on vastakohta tosi:
maailma häviää, mutta minuuden sisäisin ydin, tämän subjektin
kannattaja ja tuottaja, jonka mielteenä näin maailma oli olemassa,
säilyy. Aivojen keralla tuhoutuu intellekti ja tämän keralla ulkoinen
maailma, joka on pelkkä intellektin mielle. Se että toisissa
aivoissa, kuten ennenkin, elää ja leijuu samanlainen maailma, on
häviävään intellektiin nähden yhdentekevää. -- Ellei siis varsinainen
todellisuus piilisi _tahdossa_ ja vain _siveellinen_ olemassaolo
ulottuisi kuoleman yli, niin ei intellektin ja siihen sisältyvän
maailman sammuessa olioiden olemus ylimalkaan olisi mitään muuta kuin
loppumaton saatto lyhyitä ja himmeitä, keskenään irrallisia unelmia,
sillä tiedoton luonto jatkaa olemistaan vain tiedoitsevan ajallisena
mielteenä. Maailmanhenki, joka tarkoituksettomasti uneksii useimmiten
hyvin himmeitä ja raskaita unelmia, olisi silloin kaikki kaikessa.
Kun siis yksilö tuntee kuolemanpelkoa, on meillä oikeastaan se
eriskummainen, jopa naurettava näytelmä nähtävänämme, että maailmojen
luojan valtias, joka täyttää kaikkeuden olemuksellaan ja joka
yksin kaikelle olevaiselle suo sen olemassaolon, empii ja pelkää
tuhoutuvansa, vaipuvansa ikuisen tyhjyyden kuiluun, -- kun sensijaan
todellisuudessa kaikki on häntä täynnä eikä ole mitään paikkaa, missä
häntä ei olisi, kun oleminen ei kannattele häntä, vaan hän olemista.
Ja kuitenkin tämä valtias arkailee kuolemanpelkoa kärsivässä
yksilössä, sillä hän on sen yksilöistymyksen perustan aiheuttaman
harhan alainen, että hänen olemisensa rajoittuu tähän nyt kuolevaan
olentoon: tämä harha kuuluu siihen raskaaseen uneen, jonka lumoihin
hän elämäntahtona on joutunut. Mutta kuolevalle saattaisi sanoa:
"Sinä lakkaat olemasta jotakin, joksi sinun ei olisi pitänyt koskaan
tulla".
Niin kauan kun mitään tämän tahdon kieltämystä ei ole esiintynyt,
on se, mitä kuolemassa meistä jälelle jää, aivan toisen olemisen
itu ja ydin, jossa uusi yksilö paljastuu itsellensä, niin raikkaana
ja tuoreena, että se hämmästyneenä mietiskelee omaa olemistaan.
Siitäpä se jalojen nuorukaisten taipumus haaveisiin ja unelmoimiseen
aikana, jolloin tämä tuores taju juuri on täysin kehkeytynyt. Mitä
on yksilölle uni, sitä on kuolema tahdolle tosiolemuksenamme. Se ei
jaksaisi kautta äärettömyyden jatkaa samaa puuhaa ja kärsimystä,
ilman tosi voittoa, jos sillä muisti ja yksilöllisyys säilyisi. Se
heittää ne yltään -- tämä on Lethe, unhon virta -- ja astuu kuolon
unen virkistämänä ja uudella intellektillä varustettuna uutena
olentona jälleen esiin: "uusille rantamille houkuttelee uusi päivä!"
Itseään myöntävänä elämäntahtona piilee ihmisen olemisen juuri
suvussa. Täten on siis kuolema toisen yksilöllisyyden menetys
ja toisen vastaanotto, siis yksilöllisyyden muutos oman tahdon
yksinomaisen johdon alaisena. Sillä tässä yksinään piilee se ikuinen
voima, joka saattoi tuottaa yksilön olemassaolon minuuksineen, mutta
ei kuitenkaan luonteensa mukaisesti voi säilyttää häntä siinä. Sillä
kuolema on se epäys, minkä jokaisen olion olemus (_essentia_) saa
vaatiessaan olemassaoloa (_existentia_), sen vastakohdan ilmeneminen,
mikä jokaisessa yksilöllisessä olemassaolossa asustaa: "sillä kaikki,
mikä syntyy, ansaitsee joutua perikatoon". Kuitenkin on samalle
voimalle, siis tahdolle, tarjona lukematon määrä juuri tällaisia
olemisia minuuksineen, jotka taas puolestaan ovat yhtä mitättömiä
ja katoavaisia. Kun nyt jokaisella minuudella on oma erikoinen
tajuntansa, ei tähän katsoen ole mitään eroa niiden äärettömän
suuren lukumäärän ja yhden ainoan välillä. Tältä kannalta katsoen ei
minusta näytä satunnaiselta, että _aioon_, iäisyys kreikankielellä,
yhtaikaa merkitsee yksityistä elämänikää ja ääretöntä aikaa; tästä
saattaa näet, joskin epäselvästi, huomata, että molemmat itsessään
ja pohjaltaan ovat samaa. Täten ei oikeastaan ole mitään eroa sillä,
olisinko olemassa vain oman elinikäni vaiko äärettömän ajan.
Tosin emme voi muodostaa itsellemme täyttä käsitystä kaikesta
tästä ilman aikakäsitteitä; kuitenkin pitäisi jättää nämä syrjään
silloin kun on kysymyksessä tosiolevaisuus. Mutta ymmärryksemme
muuttumattomiin rajoituksiin kuuluu, ettei se koskaan saata
täysin vapautua tästä kaikkien mielteittensä ensimäisestä ja
alkuperäisimmästä muodosta voidakseen sitten työskennellä sitä ilman.
Täten me tässä tosin johdumme eräänlaiseen metempsykoosiin, oppiin
sielunvaelluksesta, kuitenkin tehden sen merkitsevän eron, ettei
tämä koske koko psyykeä, nimittäin ei tiedoitsevaa olentoa, vaan
tahtoa yksinään. Tällä tavoin monet sielunvaellusoppiin liittyvät
mahdottomuudet poistuvat. Edelleen on meille selvillä, että ajan
havaintomuotoa käytetään tässä vain mukautumisena ymmärryksemme
rajoitukseen, jota ei voi välttää. Jos me nyt vielä otamme avuksi
sen eräässä seuraavassa luvussa selviteltävän tosiseikan, että
luonne, s.o. tahto, periytyy isältä, ymmärrys sensijaan äidiltä,
niin soveltuu varsin hyvin käsitykseemme, että ihmisen itsessään
yksilöllinen tahto kuolemassa erkanee ymmärryksestä, jonka se
siitoksessa äidiltä sai, ja että se tällöin muuttuneen luonteensa
mukaisesti, noudattaen maailman, tämän kanssa sopusoinnussa olevaa,
läpeensä välttämätöntä kulkua, uudessa siitoksessa saa uuden
ymmärryksen, jonka kera se muodostaa uuden olennon, millä ei ole
mitään muistoa aikaisemmasta olemisestaan. Sillä ymmärrys, jolla
yksin on muistin kyky, on kuoleva osa eli muoto, tahto taas ikuinen
osa eli substanssi; täten soveltuu kysymyksenalaisen opin nimeksi
_palingenesia_ eli uudestisyntymys paremmin kuin _metempsykosis._
Nämä alituiset uudestisyntymiset muodostavat siis itsessään
häviämättömän tahdon elämänunelmien saaton, kunnes näin yhä uudessa
muodossa saatu runsas ja monenlainen tieto sen opettaa ja parantaa,
niin että se hylkää oman itsensä.