yksilön harhaluulosta vapaa, yhtä huolekkaasti varjelee sukua kuin
se välinpitämättömästi antaa yksilöiden tuhoutua: jälkimäiset ovat
sille aina vain välikappaleita, edellinen on sen tarkoitus. Senvuoksi
ilmenee niin räikeä vastakohta siinä, miten saita se on yksilöitä
varustaessaan ja miten tuhlaavainen, kun suku on kysymyksessä.
Tässä suhteessa saadaan näet usein _yhdeltä_ yksilöltä vuosittain
satojatuhansia itiöitä ja enemmän; näin tuotteliaita ovat esim.
puut, kalat, äyriäiset, termiitit y.m. Edellisessä suhteessa taas
on kukin varustettu kyvyillä ja elimillä vain niukasti sen verran,
että se hellittämättömästi ponnistaen saattaa pysyä hengissä;
senvuoksi täytyykin silvotun tai heikontuneen eläimen säännöllisesti
nääntyä nälkään. Ja missä satunnainen säästö käy päinsä, siten
että hätätilassa voidaan tulla toimeen ilman jotakin osaa, siellä
on se, vastoin tavallista järjestystäkin, pidätetty. Senvuoksi
puuttuu esim. monilta toukilta silmät; eläinparat saavat sokeina
tunnustella tietään lehdeltä lehdelle, mikä tuntosarvien puuttuessa
tapahtuu siten, että ne heiluttelevat ilmassa kolmea neljännestä
ruumiistaan, kunnes kohtaavat jonkun esineen, jolloin niiltä usein
jää saavuttamatta ihan vierestä saatava ravinto. Kaiken tämän
vaikuttaa _lex parsimoniae naturae_, luonnon säästäväisyyden laki,
jonka ilmaisuun: _natura nihil facit supervacaneum_, luonto ei tee
mitään tarpeetonta, vielä voidaan lisätä: _et nihil largitur_, eikä
mitään ilmaiseksi. -- Sama luonnon menettelytapa ilmenee siinä, että
kuta paremmin yksilö ikänsä nojalla pystyy suvun jatkamiseen, sitä
voimakkaammin ilmenee hänessä _vis naturae medicatrix_, luonnon
parantava voima. Senvuoksi sen haavat helposti paranevat ja se
huokeasti toipuu taudeista. Tämä kyky heikkenee samassa määrässä kuin
siitoskyky ja vaipuu syvälle sittenkun jälkimäinen on sammunut; sillä
silloin on yksilö luonnon silmissä käynyt arvottomaksi.
Luokaamme vielä silmäys olioiden astejaksoon ynnä sitä noudattavaan
tajunnan asteettaisuuteen, polyypistä ihmiseen asti. Silloin näemme
tosin, miten tämän ihmeellisen pyramidin pitää pysähtymättömässä
väreilyssä yksilöiden kuolema, mutta miten se siitoksen siteen
kautta sukuina säilyy kautta äärettömän ajan. Kun siis yllä esitetyn
mukaan ulkokohtainen suku ilmenee häviämättömänä, näyttää sen
itsekohtainen ilmenemys, joka on vain näiden olioiden itsetietoisuus,
olevan mitä lyhytaikaisin ja tulevan lakkaamatta hävitetyksi,
yhtä usein taas astuakseen käsittämättömällä tavalla tyhjästä
esiin. Todellakin täytyy sen olla kovin lyhytnäköinen, joka antaa
tämän harhan pettää itseään eikä ymmärrä, että joskin täten vain
ulkokohtainen olio esiintyy ajallisesti säilyvänä, niin kuitenkin
itsekohtaisen, s.o. _tahdon_, joka siinä kaikessa elää ja ilmenee,
ja sen mukana tiedoitsevan subjektin, jonka kautta edellinen
itselleen kuvastuu, täytyy niinikään olla häviämätön, koska toki
ulkokohtaisen eli ulkoisen säilyminen saattaa olla vain itsekohtaisen
eli sisäisen olion häviämättömyyden ilmaus. Edellisellä ei nimittäin
voi olla mitään, jota se ei olisi saanut jälkimäiseltä lainaksi,
se ei saata oleellisesti ja alkuperäisesti olla ulkokohtaista,
ilmiötä, ja sitten toisessa sijassa, satunnaisesti, itsekohtaista,
tosiolevaista, itsetajuntaa. Sillä tietenkin edellinen ilmiönä
edellyttää sen, mikä ilmenee, muiden havaittavana olona se edellyttää
itseoloa, ja objektina subjektia, mutta ei päinvastoin. Täytyyhän
olioiden perustan aina piillä siinä mitä ne itsekseen ovat, siis
itsekohtaisuudessa eikä ulkokohtaisuudessa, mitä ne ovat vasta
muille, vieraassa tajunnassa havaittavina. Senmukaisesti huomasimme
ensimäisessä kirjassa, että filosofian oikea lähtökohta oleellisesti
ja välttämättömästi on itsekohtainen, siis idealistinen, kuin myös,
että päinvastainen ulkokohtainen lähtöpiste johtaa materialismiin.
Perusolennoltamme olemme paljon suuremmassa määrässä kuin
tavallisesti ajattelemme samaa kuin maailma: sen sisäinen tahto on
meidän tahtoamme, sen ilmenemys on meidän miellettämme. Ken kerran
saattaisi selvästi tajuta tämän yhdensamaisuuden, hänen silmissään
häviäisi ero ulkomaailman säilymisen ja hänen oman kuolemanjälkeisen
säilymisensä välillä. Kumpikin ilmenisi hänelle samana asiana, jopa
saisi harhaluulo niiden eroavaisuudesta hänet hymyilemään. Sillä näin
ymmärretty olemuksemme häviämättömyys johtuu juuri makrokosmoksen
ja mikrokosmoksen yhdenmukaisuudesta, siitä, että ulkomaailman ja
tajuavan olennon oman pienoismaailman ydin on sama. Tässä sanotun
saattaa selvittää omituisella, mielikuvituksessa suoritettavalla
kokeella, jota saattaa nimittää metafyysilliseksi. Koettakoon lukija
kuvailla mielessään kuolinhetkeään, joka missään tapauksessa ei
tule olemaan etäinen. Silloin ajattelee hän itsensä poistuneeksi ja
maailman säilyneeksi; mutta pian hän omaksi ihmeekseen huomaa, että
hän tällöin kuitenkin on olemassa. Sillä hän on luullut kuvailevansa
maailmaa ilman itseään: mutta tajunnassa on minuus välittömästi
annettuna, ja se vasta välittää maailman olemassaolon, tämän
tajuttavana maailma vasta on olemassa. Ajatus, että tämä kaiken
olevaisen keskus, kaiken todellisuuden ydin, voitaisiin poistaa ja
sen ohessa kuitenkin antaa maailman jatkaa olemassaoloaan: se ajatus
on kyllä _in abstracto_ ajateltavissa, mutta ei realisoitavissa.
Yritys ajatella sekundärinen ilman primäristä, ehdonalainen ilman
ehtoansa, ilmiötä ilman ilmenevää, epäonnistuu joka kerran,
suunnilleen samoin kuin yritys ajatella tasasivuista suorakulmaista
kolmiota, tai materian häviämistä ja syntymistä ja muita senkaltaisia
mahdottomuuksia. Tarkoitetun tunteen sijasta herää meissä tällöin
tietoisuus siitä, että maailma yhtä paljon sisältyy meihin kuin
me maailmaan ja että kaiken todellisuuden lähde kumpuaa omasta
olennostamme. Tulos on oikeastaan tämä: aika, jolloin minua ei enää
ole, on ulkokohtaisesi katsoen kerran tuleva, mutta itsekohtaisesti
katsoen se ei voi koskaan tulla. -- Saattaisi senvuoksi suorastaan
kysyä, missä määrin kukin sydämessään todellisuudessa uskoo
asiaan, jota hän ei oikeastaan ollenkaan saata ajatella, ja eikö
aina kuolemamme meistä ole pohjaltaan maailman satumaisin asia,
kun mainittuun pelkästään älylliseen, mutta kunkin jossakin
määrin jo tekemään kokeeseen liittyy tietoisuus tosiolentomme
häviämättömyydestä.
Se syvä vakaumus, että kuolema ei voi meitä tuhota, joka jokaisen
povessa piilee -- kuten tämän lähestyessä säännöllisesti ilmenevät
omantunnonvaivatkin todistavat -- on läheisesti liittynyt
tietoisuuteemme alkuperäisyydestämme ja iäisyydestämme. Sen vuoksi
saattoikin Spinoza sanoa: _sentimus experimurque nos aesternos esse_
-- me tunnemme ja koemme, että olemme ikuisia. Sillä katoamattomaksi
saattaa järkevä ihminen ajatella itseään vain mikäli hän ajattelee
itsensä aluttomaksi, siis ikuiseksi, oikeastaan ajattomaksi. Joka
taas luulee tyhjästä tulleensa, hänen täytyy ajatella myös tyhjäksi
raukeavansa, sillä ajatus, että iäisyys on kulunut, ennenkuin häntä
oli, mutta sitten alkaa toinen, jonka kuluessa hän ei koskaan
lakkaa olemasta, on mahdoton. Katoamattomuutemme vanhin perusta on
todellakin vanha väite: _Ex nihilo nihil fit, in nihilum nihil potest
reverti_ -- tyhjästä ei mitään synny eikä tyhjäksi voi mikään raueta.
Senvuoksi sanookin varsin sattuvasti _Theophrastus Paracelsus_
(_Werke_, Strassburg 1603, nid. 2, s. 6): "Minussa oleva sielu on
jostakin syntynyt, senvuoksi ei se raukea tyhjään, sillä jostakin se
tulee". Hän esittää tässä oikean perusteen. Mutta sen, joka pitää
ihmisen syntyä hänen ehdottomana alkunaan, täytyy pitää kuolemaa
hänen ehdottomana loppunaan. Sillä molemmilla on sama merkitys; siis
saattaa kukin ainoastaan sikäli ajatella itseään _kuolemattomaksi_,
mikäli hän ajattelee itseään _syntymättömäksi_ samassa merkityksessä.
Samaa kuin syntymä on olemukseltaan ja merkitykseltään kuolema:
sama viiva on siinä kumpaankin suuntaan vedetty. Jos edellinen on
todellista tyhjästä syntymistä, silloin on jälkimäinen todellista
tyhjäksi raukeamista. Mutta todellisuudessa saatamme vain
ajattelemalla tosiolentoamme ijäiseksi, siis ajattomaksi, ajatella
sitä katoamattomaksi. Oletus, että ihminen olisi tyhjästä luotu,
johtaa välttämättömästi siihen, että kuolema on hänen ehdoton
loppunsa. Tässä on siis W. T. täysin johdonmukainen: sillä tyhjästä
luomiseen ei sovellu mikään kuolemattomuusoppi. Uustestamentilliseen
kristillisyyteen kuuluu sellainen, koska sen henki on intialainen ja
senvuoksi sen alkuperäkin intialainen enemmän kuin luullaan, joskin
vain egyptiläisten välityksellä. Mutta siihen juutalaisheimoon, johon
mainittu intialainen viisaus oli luvatussa maassa istutettava, sopii
se yhtä huonosti kuin tahdon vapaus tahdon ajalliseen luomiseen,
taikka niinkuin
humano capiti cervicem pictor equinam
jungere si velit.[7]
On aina paha olla olematta läpikotaisin alkuperäinen ja yhdestä
palasta veistetty. -- Sensijaan opettaa brahmalaisuus ja
buddhalaisuus aivan johdonmukaisesti kuolemanjälkeisen elämän
lisäksi syntymänedellistä (syntymä on rikos, jonka sovittaminen
on elämän tarkoitus). Kuinka selvästi he tällöin ovat tietoisia
tämän johtopäätöksen välttämättömyydestä, sen osoittaa seuraava
kohta _Colebrooken_ Intian filosofian historiassa (_Transact. of
the Asiatic London Society_, nid. I, s. 577): "Vastoin Bhagavadin
järjestelmää, joka on vain osittain kerettiläinen, tekee Vyasa
muiden muassa seuraavan tärkeimmän vastaväitteen: sielu ei olisi
ikuinen, jos se olisi kerran luotu, jos sillä siis olisi alku".
Edelleen sanotaan Uphamin "Buddhalaisuudessa" (s. 110): "Tuonelassa
on kovin osa niillä uskonnottomilla, joita nimitetään _deittyiksi;_
nämä ovat sellaisia, jotka hyljäten Buddhan todistuksen kannattavat
kerettiläistä oppia, että kaikki elävät olennot saavat alkunsa äidin
kohdussa ja loppunsa kuolemassa".
Joka käsittää olemassaolonsa pelkästään satunnaiseksi, sen täytyy
tosin pelätä kadottavansa se kuolemassa. Se taas, joka ylimalkaankin
älyää, että tämä johtuu jostakin alkuperäisestä välttämättömyydestä,
ei usko, että välttämättömyys, joka on aikaansaanut jotain niin
ihmeteltävää, olisi rajoittunut tällaiseen ajan katkelmaan, vaan että
se vaikuttaa aina. Välttämättömäksi taas huomaa olemassaolonsa se
joka punnitsee, että tähän hetkeen saakka, jolloin hän on olemassa,
jo on kulunut ääretön aika, siis ääretön määrä muutoksia, mutta että
hän niistä huolimatta kuitenkin on olemassa: kaikki mahdolliset tilat
ovat siis jo esiintyneet, niiden kykenemättä hänen olemassaoloansa
hävittämään. _Jos hän koskaan olisi saattanut olla olematta, ei
häntä nytkään olisi_. Sillä jo kulunut ääretön aika ynnä se, että
kaikki mahdolliset tapahtumat jo ovat siinä esiintyneet, takaa, että
_mikä on olemassa, on välttämättömästi olemassa_. Siis on jokaisen
käsitettävä itsensä välttämättömäksi olennoksi, s.o. sellaiseksi,
jonka oikeasta ja tyhjentävästä määritelmästä -- jos tämä vain olisi
selvillä -- seuraisi sen olemassaolo.
Tähän ajatuskulkuun sisältyy todellakin ainoa immanentti, s.o.
kokemusseikkojen piirissä pysyttelevä todistus tosiolentomme
häviämättömyydestä. Tämän olemukseen täytyy näet kuulua olemassaolon,
koska mainittu häviämättömyys näyttäytyy riippumattomaksi kaikista
mahdollisista syysarjan mukanaan tuomista tiloista: nämä ovat näet
jo tehneet omansa ja kuitenkin on se järkyttänyt olemassaoloamme
yhtä vähän kuin myrskytuuli valonsädettä, joka loistaa sen läpi. Jos
aika omin voimin saattaisi viedä meidät kohti autuuden tilaa, niin
olisimme jo kauan sitten siinä, sillä ääretön aika on takanamme.
Mutta myös: jos se voisi viedä meidät kohti perikatoamme, olisimme jo
kauan sitten lakanneet olemasta. Siitä, että me nyt olemme olemassa,
seuraa tarkkaan punniten, että meidän täytyy aina olla olemassa.
Sillä me itse olemme se olemus, millä aika on täyttänyt tyhjyytensä;
senvuoksi se täyttääkin _kaiken_ ajan, nykyisyyden, menneisyyden ja
tulevaisuuden samalla tavoin, ja meidän on yhtä mahdoton pudota pois
olemassaolosta kuin avaruudesta.
Tarkkaan katsoen on mahdoton ajatella, että se, mikä kerran
kaikella todellisuuden voimalla on olemassa, koskaan voisi raueta
tyhjyyteen ja sitten olla olematta kautta äärettömän ajan. Tästä on
saanut alkunsa kristittyjen oppi kaiken takaisinpaluusta, hindujen
oppi, että Brahma yhä uudelleen luo maailman, ynnä kreikkalaisten
filosofien samanlaatuiset dogmit. Olemisemme ja olemattomuutemme
suuri salaisuus, jonka selvittämiseksi nämä ja kaikki sensuuntaiset
opit on keksitty, johtuu lopulta siitä, että se mikä ulkokohtaisesti
on ääretön aikasarja, itsekohtaisesti katsoen on piste, jakamaton,
aina läsnä oleva nykyisyys. Mutta kuka sen käsittää? Selvimmin on
_Kant_ sen esittänyt, kuolemattomassa opissaan ajan idealisuudesta ja
tosiolevaisen yksinomaisesta realiteetista. Sillä tästä seuraa, että
olioiden, ihmisten, maailman varsinainen olemus piilee pysyvästi ja
jatkuvasti "pysyvässä nykyisyydessä", kiinteänä ja liikkumattomana,
ja että ilmiöiden ja tapahtumain vaihtelu johtuu pelkästään siitä,
että me käsitämme ne ajan havaintomuodossa.
Sensijaan, että ihmisille sanotaan: "olemassaolonne on syntymässä
alkanut, mutta te olette kuolemattomat", pitäisi heille sanoa:
"te ette ole tyhjyyttä" ja opettaa heidät tämä ymmärtämään Hermes
Trismegistoksen lausumana pidetyn väitteen suuntaan: "sillä mikä
on, se on aina oleva" (_Stob. Ecl._ I, 43, 6). Mutta ellei tässä
onnistuta, vaan ahdistunut sydän virittää vanhan valituslaulunsa:
"Minä näen kaikkien olentojen syntymässä tulevan tyhjästä ja
kotvan kuluttua vaipuvan tämän helmaan takaisin; minunkin
olemassaoloni, joka nyt kuuluu nykyisyyteen, on kohta oleva
kaukaisessa menneisyydessä, ja minä raukean tyhjyyteen!" -- niin
on oikea vastaus: "Etkö siis ole olemassa? Eikö sinulla siis ole
omana kallisarvoinen nykyisyys, jota te ajan lapset kaikki niin
kiihkeästi pyydätte, eikö se todella ole omasi? Tunnetko tiet, jotka
ovat sinut siihen tuoneet, jotta voisit väittää, että kuolema ne
sinulta sulkee? Minuutesi olemassaolo ruumiisi tuhoutumisen jälkeen
on sinulle mahdollisuutena käsittämätön, mutta saattaako se olla
käsittämättömämpi kuin sinulle on nykyinen olemassaolosi ja se miten
sinä siihen saavuit? Miksi epäilisit, etteivät ne salaiset tiet,
jotka ovat olleet sinulle avoinna tähän nykyisyyteen, ole sinulle
avoinna jokaiseen tulevaisuuteenkin?"
Joskin siis tämänlaatuiset tarkastelut ovat omansa herättämään
vakaumuksen, että meissä on jotakin, mitä kuolema ei saata hävittää,
niin edellyttää se kuitenkin korkeampaa näkökantaa, josta katsoen
syntymä ei ole olemassaolomme alku. Mutta tästä seuraa, että mikä
esiintyy kuolemassa häviämättömänä, ei oikeastaan ole yksilö, joka
on siitoksen kautta syntynyt ja isänsä ja äitinsä ominaisuuksien
leimaama, jotenka se esiintyy pelkkänä suvun erikoismuotona, mutta
sellaisena saattaa olla ainoastaan katoavainen. Kun yksilöllä
tämän mukaisesti ei saata olla mitään muistoa olemassaolostaan
ennen syntymää, ei sillä kuoleman jälkeen myöskään voi olla mitään
sellaista nykyisestä. Mutta jokainen katsoo minuutensa kuuluvaksi
tajuntaan. Senvuoksi minuus hänestä näyttää yksilöllisyyteen
sidotulta, jonka keralla kaikki se häviää, mikä hänelle tällaisena
on omituista ja erottaa hänet muista. Senvuoksi hän ei voi erottaa
yksilötöntä säilymistään muiden olentojen jatkuvasta olemassaolosta,
ja hän näkee minuutensa hukkuvan.
Mutta sen, joka näin liittää olemassaolonsa _tajuntansa_
identiteettiin ja senvuoksi vaatii tälle loppumatonta säilymistä
kuoleman jälkeen, tulisi ottaa huomioon, että hän voi sellaisen
saavuttaa ainoastaan sillä hinnalla, että hänellä ennen syntymää
on samanlainen loppumaton menneisyys. Sillä kun hänellä ei ole
mitään muistoa olemassaolostaan ennen syntymää, jolloin hänen
tajuntansa alkaa, täytyy tämän hänelle merkitä olemassaolonsa
alkamista tyhjyydestä. Mutta silloin hän saa ostaa loppumattoman
kuolemanjälkeisen olemassaolon yhtä pitkällä syntymänedellisellä,
joten lasku menee tasan, hänen voittamattansa mitään. Mutta jos taas
se olemassaolo, minkä kuolema jättää koskemattomaksi, on toinen kuin
yksilöllisen tajunnan olo, täytyy sen olla syntymästä samalla lailla
riippumaton kuin kuolemasta, ja näin ollen täytyy olla yhtä oikein
sanoa: "minä tulen aina olemaan", ja "minä olen aina ollut", jolloin
saadaan kaksi äärettömyyttä yhden sijasta.
Oikeastaan piilee kuitenkin sanassa 'minä' mitä suurin
kaksimielisyys, kuten se ilman muuta ymmärtää, joka muistaa toisen
kirjamme sisällön ja siinä esitetyn eron olentomme tahtovan
ja tiedoitsevan puolen välillä. Riippuen siitä, kuinka minä
tämän sanan kulloinkin käsitän, saatan sanoa: "Kuolema on minun
täydellinen loppuni"; tai myös: "Yhtä äärettömän vähäinen osa
maailmaa kuin olen, yhtä vähäinen osa todellista olentoani on
tämä minun personallinen ilmenemykseni". Mutta minuus on tajunnan
pimeä piste, kuten verkkokalvolla näköhermon tulokohta on sokea,
kuten aivot itse ovat aivan tunnottomat, auringon massa on pimeä
ja silmä näkee kaiken, mutta ei itseään. Meidän tietokykymme
on kokonaan ulospäin kääntynyt, mikä johtuu siitä, että se on
pelkästään itsesäilytysvaistoa, siis ravinnonetsimistä ja saaliin
tavoitusta varten syntyneen aivotoiminnan tuote. Sen vuoksi on kukin
itsestään tietoinen ainoastaan yksilönä, jollaisena hän itselleen
ulkoisessa havainnossa esiintyy. Jos hän sitä vastoin saattaisi
tulla tietoiseksi siitä, mitä hän vielä sen lisäksi on, jättäisi
hän mielellään yksilöllisyytensä sikseen, hymyilisi itsepintaiselle
kiintymykselleen sitä kohtaan ja sanoisi: "Mitä huolettaa tämän
yksilöllisyyden menetys minua, jossa piilee lukemattomien
yksilöllisyyksien mahdollisuus?" Hän ymmärtäisi, että joskaan hänellä
ei ole odotettavissa yksilöllisyytensä säilymistä, on hän kuitenkin
aivan yhtä hyvin varustettu kuin jos hänellä sellainen olisi, koska
hänessä piilee täydellinen korvaus siitä.
Senlisäksi saattaisi vielä huomauttaa, että useampien ihmisten
yksilöllisyys on niin kurja ja arvoton, etteivät he todellakaan
mitään menetä siinä, ja että mikä heissä vielä saattaa olla jonkun
arvoista, on heidän olentonsa yleisinhimillinen puoli; mutta
tällepä saattaakin katoamattomuuden luvata. Saattaisipa jokaisesta
yksilöllisyydestä sellaisenaan johtuva jäykkä muuttumattomuus
ja oleellinen rajoitus loppumattomasti jatkuessaan käydä
yksitoikkoisuudellansa vihdoin niin ylen kyllästyttäväksi, että olio
siitä vapautuakseen mieluummin raukeisi tyhjyyteen. Joka vaatii
yksilöllisyydelle kuolemattomuutta, tahtoo oikeastaan loppumattomiin
jatkaa erästä erehdystä. Sillä pohjaltaan on kuitenkin jokainen
yksilöllisyys vain erikoinen erehdys, harha-askel, jotakin, jonka
olemattomuus olisi parempi kuin olemassaolo. Elämän varsinainen
tarkoitus onkin vapahtaa meidät siitä. Tätä todistaa sekin, että
useimmat, jopa oikeastaan kaikki ihmiset ovat niin rakennetut,
etteivät he voisi olla onnellisia, joutuivat he mihin maailmaan
tahansa. Sikäli, näet, kuin jossakin maailmassa ei olisi hätää ja
vaivaa, valtaisi heidät ikävystymys, ja sikäli kuin tämä olisi
estetty, joutuisivat he hädän, piinan ja kärsimyksen valtaan. Jotta
ihminen eläisi autuaassa tilassa, ei siis suinkaan olisi riittävää
sijoittaa häntä "parempaan maailmaan", vaan tarvitaan vielä, että
hänessä tapahtuisi perinpohjainen muutos, että hän siis ei enää
olisi mitä hän on, ja tulisi sellaiseksi, millainen hän ei ole.
Mutta tällöin pitäisi hänen ensinnä lakata olemasta mitä hän on:
tämän vaatimuksen täyttää toistaiseksi kuolema, jonka siveellinen
välttämättömyys tältäkin näkökannalta voidaan osoittaa. Muuttaa koko
olentonsa merkitsee itse asiassa samaa kuin joutua kokonaan toiseen
maailmaan. Tästä lopulta johtuu myös se ulkokohtaisen riippuvaisuus
itsekohtaisesta, minkä ensi kirjamme idealismi osoittaa; täten
piilee tässä transcendentalifilosofian ja etiikan yhtymäkohta. Kun
tämä otetaan huomioon, käy ilmi, että elämän unelmasta herääminen
on mahdollinen vain siten, että samalla koko sen peruskudos hajoaa,
itse sen elin, intellekti eli ymmärrys muotoineen, joka edelleenkin
kutoisi unelman äärettömiin; niin kiinteästi kuuluu jälkimmäinen
edelliseen. Se, joka tämän unelman oikeastaan uneksi, on kuitenkin
toinen kuin ymmärrys, ja se yksin jää jälelle. Sensijaan on huoli
siitä, että kuolemassa on kaikki lopussa, verrattavissa uneksijan
luuloon, että olisi vain unia, ilman uneksijaa.
Mutta kun siis yksilöllinen tajunta on kuolemassa kerran loppunut,
olisiko silloin edes toivottavaa, että se taas heräisi, jatkaakseen
olemassaoloaan loppumattomiin? Eihän sen sisällys suurimmalta
osaltaan, niin, useimmiten ensinkään ole mitään muuta kuin vähäisten,
maallisten, vaivaisten ajatusten ja loppumattomien huolien virta:
annettakoon tämän toki kerran päästä lepoon! -- Ymmärtäväisesti
kirjoittivatkin senvuoksi muinaisajan ihmiset hautakiviinsä:
_securitati perpetuae_ -- alituiseen rauhaan -- tai _bonae quieti_
-- hyvään lepoon. Jos taas, kuten usein tapahtuu, vaadittaisiin
yksilöllisen tajunnan jatkuvaa säilymistä, jotta siihen liitettäisiin
haudantakainen palkinto tai rangaistus, niin merkitsisi tämä
pohjaltaan vain hyveen ja itsekkyyden yhdistämistä. Mutta nämä
kaksi eivät tule koskaan toisiaan syleilemään: ne ovat alusta asti
vastakkaisia toisilleen. Täysin perusteltu on sensijaan se vakaumus,
minkä jalojen tekojen näkeminen herättää, että se rakkauden henki,
joka käskee toista säästämään vihollistaan, toista oman henkensä
uhalla auttamaan lähimäistään, ei koskaan voi haihtua eikä raueta
tyhjyyteen. --
Perusteellisin vastaus kysymykseen yksilön jatkuvasta olemassaolosta
kuoleman jälkeen sisältyy _Kantin_ suureen oppiin _ajan
idealisuudesta_. Juuri tässä kohden se näyttäytyy erinomaisen
hedelmälliseksi. Se näet asettaa täysin teoretisen, mutta hyvin
perustellun älyämyksen opinkappalten sijaan, jotka niinhyvin toisella
kuin toisellakin tiellä johtavat järjettömyyksiin, ja täten se
kerrassaan syrjäyttää kaikkein vaivaloisimman metafyysillisistä
kysymyksistä. Käsitteet sellaiset kuin alkaa, loppua ja jatkua
saavat kaiken merkityksensä ajalta ja pätevät siis pelkästään tällä
edellytyksellä. Mutta aika ei ole mitään ehdottomasti olevaista,
ei ole olioiden tosiolemisen -- _"das Seyn an sich"_ -- laatu,
vaan ainoastaan muoto, johon meidän tietomme omasta ja kaikkien
olioiden olosta ja olemuksesta pukeutuu; juuri senvuoksi se on
kovin epätäydellinen ja rajoittuu pelkkiin ilmiöihin. Ainoastaan
siis näiden piirissä ovat sellaiset käsitteet kuin lakkaaminen ja
jatkuminen käyttökelpoisia, mutta ne eivät sovellu siihen mikä
niissä ilmenee, olioiden tosiolemukseen, joihin sovellettuina
mainitut käsitteet siis kadottavat kaiken merkityksensä. Tämä
ilmeneekin siinä, että näiden aikakäsitteiden pohjalla esitettyyn
kysymykseen on mahdoton vastata ja että väite puoleen taikka toiseen
joutuu yhtä painavien vastaväitteiden alaiseksi. Saattaisi tosin
väittää, että meidän tosiolemuksemme säilyy kuoleman jälkeen, koska
ei pidä paikkaansa, että se tuhoutuisi; mutta yhtä hyvin saattaa
väittää, että se tuhoutuu, koska ei pidä paikkaansa, että se säilyy.
Pohjaltaan on toinen väite yhtä tosi kuin toinenkin. Tässä saattaisi
siis asettaa antinomian tapaisen -- voisi asettaa kaksi yhtä
pätevää järkisyytä vastakkain. Mutta kumpikin sisältäisi pelkästään
kielteisen väitteen: arvostelman subjektilta kiellettäisiin kaksi
kontradiktoorisesti vastakkaista predikaattia. Tämä johtuu kuitenkin
vain siitä, että koko kysymyksenalainen kategoria on subjektiin
soveltumaton. Mutta jos nyt subjektilta ei kielletä molempia
predikaatteja yhdessä, vaan yksi kerrallaan, alkaa näyttää siltä kuin
olisi kulloinkin kielletyn predikaatin kontradiktoorinen predikaatti
senkautta todistettu oikeaksi. Mutta tämä johtuu siitä, että tässä
verrataan toisiinsa inkommensuraabeleja suureita, sikäli kuin kysymys
siirtää meidät näyttämölle, missä aika ei ole voimassa, mutta
kuitenkin haetaan aikamääräyksiä; on senvuoksi yhtä väärin omistaa
nämä subjektille kuin kieltää ne siltä, mikä merkitsee, että kysymys
on transcendentti, lankeaa kokemuksen ulkopuolelle. Tässä mielessä
jää kuolema mysterioksi.