niinsanoaksemme esoteerinen oppi, sellaisena kuin olemme oppineet
sen tuntemaan uusimpien tutkimusten nojalla, se kun ei opeta
sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliseen perustaan pohjautuvaa
uudestisyntymistä, jota se hyvin syvällisesti kehittää ja esittää.
(Tämän voi nähdä suuresti lukemisen ja huomion arvoisesta Hardyn
esityksestä kirjassa _Manual of Buddhism_, siv. 394-396, joihin on
verrattava saman kirjan sivut 429, 440 ja 445. Sitä varmistavat
seuraavat teokset: Taylor, _Prabodh Chandro Daya_, Lontoo 1812,
s. 35, samoin Sangermanon _Burmese empire_, s. 6; samoinkuin myös
_Asiat. Researches_, nid. 6, s. 179, ja nid. 9, siv. 256.) _Köppenin_
kirjoittama varsin käyttökelpoinen buddhalaisuuden käsikirja sisältää
myös oikean esityksen tästä kohdasta. Buddhalaisten suurelle
enemmistölle on tämä oppi kuitenkin liian korkea; senvuoksi heille
saarnataan sielunvaellusta edellisen helppotajuisena korvikkeena.
Muuten ei ole jätettävä huomioonottamatta, että suorastaan
kokemussyytkin puhuvat tämänlaatuisen uudestisyntymisen puolesta.
Sillä on tosiasiallisesti olemassa joku yhteys uusien olentojen
syntymän ja entisten kuoleman välillä; tämä käy näet ilmi siitä
ihmissuvun suuresta hedelmällisyydestä, joka ilmenee hävittävien
kulkutautien seurauksena. Kun musta surma 14. vuosisadalla oli
hävittänyt vanhan maailman suurimmaksi osaksi sukupuuttoon, kävi
ihmissuvun hedelmällisyys aivan tavattomaksi ja kaksoissynnytykset
olivat varsin yleisiä; kovin eriskummainen oli tällöin se seikka,
ettei kellään tähän aikaan syntyneellä lapsella ollut täyttä määrää
hampaita; ponnisteleva luonto siis kitsaili yksityiskohdissa. Tämän
kertoo _F. Schnurrer_ kirjassa _Chronik der Seuchen_, 1825. Myös
_Casper_ (_"Über die wahrscheinliche Lebensdauer des Menschen"_,
1835) toteaa sen periaatteen, että väestön keskuudessa esiintyvien
synnytysten lukumäärällä on mitä ratkaisevin vaikutus sen
yksilöiden elämänikään ja kuolevaisuuteen, niin että syntyväisyys
ja kuolevaisuus aina käyvät rinnan, aina ja kaikkialla lisääntyvät
ja vähenevät samassa suhteessa, minkä hän taatusti näyttää toteen
esimerkeillä monista maista ja niiden eri maakunnista. Ja kuitenkaan
ei mitenkään voi olla olemassa _ruumiillista_ syy-yhteyttä minun
aikaisen kuolemani ja vieraan aviovuoteen hedelmällisyyden välillä
tai päinvastoin. Tässä siis esiintyy kieltämättä ja hämmästyttävällä
tavalla metafyysillinen fyysillisen olevaisen välittömänä
selitysperusteena. -- Kukin vastasyntynyt olio tosin astuu reippaana
ja iloisena uuteen elämään ja nauttii sitä kuin lahjaa; mutta ei ole
eikä saata olla mitään lahjaksi saatua. Sen uuden elämän on maksanut
iällään ja kuolemallaan joku entinen olio, jonka tuhoutuessa säilyi
se häviämätön ydin, mistä tämä uusi on syntynyt; he ovat _yksi_
olento. Kuitenkin ratkaisisi suuren arvoituksen se, joka osaisi
niiden välisen sillan näyttää.
Tässä ilmaistu suuri totuus ei olekaan koskaan ollut täysin
tuntematon, joskaan sitä ei ole voitu käsittää tarkalleen oikealla
tavallaan, tämän kun tekee mahdolliseksi vain oppi tahdon etusijasta
ja metafyysillisestä olennosta, ja ymmärryksen toisasteisesta,
pelkästään elimellisestä luonteesta. Me huomaamme näet, että
sielunvaelluksen oppi polveutuu ikiammoisista, jaloimmista
ihmissuvun aikakausista ja on aina ollut maan päällä levinneenä
ihmissuvun suuren enemmistön uskona, jopa oikeastaan kaikkien
uskontojen oppina, juutalaista ja kahta tästä polveutuvaa uskontoa
lukuunottamatta. Kaikkein ylevimpänä se on kuitenkin esiintynyt ja
eniten totuutta lähestynyt, kuten jo mainittiin, buddhalaisuudessa.
Kun näet kristityt lohduttautuvat jälleennäkemisellä toisessa
maailmassa, mistä ihmiset löytävät toisensa ihan ennallaan, on
muiden uskontojen mukaan jälleennäkeminen jo käynnissä, vaikkakin
_incognito_, nimettömästi. Syntymäin kiertokulun ja metempsykosin
tai palingenesian vaikutuksesta tulevat näet henkilöt, jotka nyt
ovat kanssamme läheisessä yhteydessä tai kosketuksessa, tulevassakin
syntymässä rinnan meidän kanssamme syntymään, ja heillä tulee olemaan
samat tai analogiset suhteet ja mielialat meitä kohtaan kuin nyt,
olkoot ne sitten ystävällistä tai vihamielistä lajia. (Kts. esim.
Spence Hardy, _Manual of Buddhism_, s. 162.) Jälleentuntemus tosin
rajoittuu tällöin hämärään aavistukseen, muistoon, jota ei voi
selvänä mieleen palauttaa ja joka viittaa äärettömään etäisyyteen;
-- lukuunottamatta kuitenkin Buddhaa itseään, jolla on etuoikeus
tuntea selvästi omansa ja muiden aikaisemmat syntymät, kuten tämä
on _Jatakas_-kirjoissa kuvattu. Ja todellakin, ken armoitettuina
hetkinä aivan ulkokohtaisesti kiinnittää katseensa ihmispuuhaan,
hänen mielensä valtaa se intuitiivinen vakaumus, ettei ainoastaan
sama olevaisuus (Platonin) ideain tavoin aina pysy ja säily, vaan
että nykyinen sukupolvi varsinaiselta ytimeltään, suorastaan
olemukseltaan, on sama kuin sen edellä kulloinkin käynyt. Kysymys
on vain siitä, missä tämä ydin piilee; vastaus, jonka minun oppini
siihen antaa, on tunnettu. Mainitun intuitiivisen vakaumuksen saattaa
ajatella syntyneen siten, että moninaistamisvälineiden, -- ajan ja
paikan -- toiminnassa tapahtuu hetkellinen keskeytyminen.
Mitä sielunvaellusopin yleisyyteen tulee, sanoo siitä Obry
oivallisessa kirjassaan _"Du Nirvana Indien"_ s. 13 aivan oikein:
"Tämä vanha usko on kiertänyt maailman ympäri ja oli vanhimpina
aikoina niin levinnyt, että eräs englantilainen oppinut lausui sen
olevan vailla isää, vailla äitiä ja vailla sukupuuta" (Ths. Burnet,
Beausobren kirjassa _Histoire du Manicheisme_, II, s. 391). Jo
vedat kuten kaikki Intian pyhät kirjat opettavat sielunvaellusta,
ja se on kuten tunnettu brahmalaisuuden ja buddhalaisuuden ydin,
ja vallitsee täten yhä vielä koko ei-islamilaista Aasiaa, siis
enemmän kuin puolta koko ihmiskunnasta, mitä lujimpana rakennuksena,
jolla on uskomattoman suuri käytännöllinen vaikutus. Samoin
uskoivat siihen egyptiläiset (Herod., II, 123), joilta Orpheus,
Pythagoras ja Platon ottivat sen innostuneesti vastaan. Että sitä
opetettiin myös kreikkalaisten mysterioissa, käy kieltämättömästi
ilmi Platonin "Lakien" yhdeksännestä kirjasta (s. 36 ja 42,
_ed. Bip._). Nemesius (_De nat. hom_., .c. 2) sanoo suorastaan:
"Kaikki kreikkalaiset, jotka väittivät sielun kuolemattomaksi,
arvelivat yksimielisesti sen siirtyvän toisesta ruumiista
toiseen". Edda-runotkin, varsinkin Völuspassa, opettavat sielun
vaellusta. Niinikään on se druidien uskonnon perustus (_Caes. de
bello Gall_., VI. -- A. Pictet, _Le mystère des Bardes de l'ile
de Bretagne_, 1856). Jopa eräs Hindustanin muhamettilainen lahko,
Bohrah nimeltään, josta Colebrooke laveasti kertoo (_Asiat. res_.
nid. 7, s. 336), uskoo sielunvaelluksen ja pidättyy sen mukaisesti
kaikesta liharuuasta. Myös amerikalaisten ja neekerikansojen, vieläpä
australialaisten keskuudessa näkyy jälkiä siitä, kuten käy ilmi
eräästä englantilaisesta _Times_-lehdessä annetusta kuvauksesta 29
päivältä tammik. 1841, missä kerrotaan kahden australialaisen villin
teloituksesta murhapolton ja miestapon vuoksi: "Nuorempi heistä astui
kohti kuolemaansa paatunein ja päättäväisin ilmein, mikä, kuten
kävi ilmi, tarkoitti kostoa, sillä hänen ainoasta käsitettävästä
lausunnostaan ilmeni, että hän tulisi palaamaan maan päälle 'viisaana
miehenä', ja tämä antoi hänelle päättäväisyyttä." _Ungewitterin_
kirjassa _"Der Welttheil Australie"_ (1853) kerrotaan myös, että
Uuden Hollannin papualaiset pitivät valko-ihoisia omina maailmaan
palanneina sukulaisinaan.
Kaikesta tästä käy ilmi, mitenkä sielunvaelluksen usko esiintyy
ihmisen luonnollisena vakaumuksena niin pian kun hän jonkunverran
harkitsee asioita ennakkoluulottomasti. Täten se todellakin olisi
sentapainen ihmisjärjen luonteen mukainen, sen omien muotojen
luoma oppi, kuin Kant erheellisesti väittää kolmen järjenaatteensa
olevan; ja missä sitä ei olisi tavattavissa, olisivat positiiviset,
toisenlaatuiset uskonopit sen vasta myöhemmin tunkeneet tieltään.
Myös olen huomannut, että se heti käy selväksi jokaiselle, joka siitä
ensi kerran kuulee. Katsokoon lukija vain esim., kuinka vakavasti
Lessing sitä suosittelee _"Erziehung des Menschengeschlechts"_
nimisen kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä. Myös lausuu
Lichtenberg itsekuvauksessaan: "En voi päästä siitä ajatuksesta,
että olin kuollut, ennenkuin synnyin". Jopa kokemuksen kannalla
ylenmäärin pysyttelevä _Hume_ lausuu skeptillisessä tutkielmassaan
kuolemattomuudesta, s. 23: "Sielunvaellusoppi on senvuoksi ainoa
tämänlaatuinen järjestelmä, jolle filosofia saattaa kallistaa
korvansa".[8] Mutta tätä, kautta koko ihmissuvun levinnyttä uskoa,
joka on yhtä selvä viisaille kuin rahvaalle, vastustaa juutalaisuus
ynnä molemmat tästä kehkeyneet uskonnot, nämä kun opettavat ihmisen
tyhjästä luoduksi, mihinkä oppiin hänen sitten on liitettävä usko
rajattomasta kuolemanjälkeisestä säilymisestään.
Näiden uskontojen on tosin tulella ja miekalla onnistunut tunkea
pois Europasta ja osasta Aasiaa mainittu ihmiskunnan lohdullinen
periusko; mutta kuinka kauaksi? Mitenkä vaivaloisesti tämä kuitenkin
on tapahtunut, sen osoittaa vanhin kirkkohistoria: useimmat
kerettiläiset, esim. simonistit, basilidianit, valentinianit,
markonitit, gnostilaiset ja manikealaiset olivat juuri tämän
periuskon kannattajia. Juutalaiset itsekin ovat siihen osaksi
eksyneet, kuten Tertullianus ja Justinus (dialogeissaan) kertovat.
Talmudissa kerrotaan, että Abelin sielu vaelsi Sethin ja sitten
Moseksen ruumiiseen. Jopa käy raamatunkohta Matt. 16, 13-15
järjellisesti käsitettäväksi vain sillä edellytyksellä, että
otaksutaan siinä tarkoitettavan sielunvaellusoppia. Lukas tosin,
jonka evankeliumissa se myös todetaan (9, 18-20), lisää juutalaisia
varten sen edellytyksen, että niin vanha profeetta voisi vielä aivan
entisenään nousta haudastaan, mikä kuitenkin olisi kouraantuntuva
järjettömyys, he kun tietävät, että hän jo on maannut haudassaan 600
tai 700 vuotta, siis on jo ammoin muuttunut tomuksi. Kristinuskossa
on muuten sielunvaelluksen ja siinä tapahtuvan, aikaisemmassa
elämässä tehtyjen syntien sovituksen sijaan tullut oppi perisynnistä,
s.o. toisen yksilön tekemien syntien sovituksesta. Molemmat näet
identifioivat, vieläpä siveellisessä tarkoituksessa, nykyisen ja
aikaisemmin olleen ihmisen: sielunvaellus tekee sen välittömästi,
perisynti välillisesti.
Kuolema on suuri kuritus, jonka elämäntahto -- tarkemmin: tähän
oleellisesti kuuluva itsekkyys -- saa luonnon kädestä; ja se
voidaan käsittää rangaistuksena olemisestamme. Kuolema lausuu: sinä
olet toiminnan tuote, jonka ei olisi pitänyt tapahtua, ja siksi
sinun pitää kuolla, tehdäksesi sen tyhjäksi. Kuolema on sen solmun
tuskallinen purkaminen, minkä siitos hekumalla solmi, olemuksemme
suuren perus-erheen pakollinen, väkivaltainen poistaminen, suuren
harhan paljastus. Me olemme pohjaltamme jotakin, minkä ei pitäisi
olla olemassa. Itsekkyys on oikeastaan siinä, että ihminen katsoo
kaiken todellisuuden rajoittuvan omaan henkilöönsä, arvellen
olevansa vain tässä eikä muissa. Kuolema opettaa hänelle parempaa,
hävittäessään tämän yksilön, niin että ihmisen olemus, mikä on
hänen tahtonsa, vastaisuudessa elää vain muissa yksilöissä,
mutta hänen ymmärryksensä, joka kuului pelkästään ilmiöön, s.o.
miellemaailmaan, ollen vain ulkomaailman muoto, jatkaa olemistaan
vain mielleolevaisuudessa, olioiden _ulkokohtaisessa_ olemisessa,
siis niinikään vain tähänastisen ulkomaailman olemisessa. Hänen
koko minuutensa elää siis tästä lähtien vain siinä, mitä hän tähän
saakka oli pitänyt 'ei-minänä', sillä ulkoisen ja sisäisen ero
raukeaa. Palauttakaamme mieliimme tässä, että parempi ihminen on
se, joka itsensä ja muiden välillä tekee vähimmän eron, ei pidä
heitä ehdottomasti 'ei-minänä', kun sensijaan tämä ero huonoille
ihmisille on suuri, jopa ehdoton, minkä seikan olen esittänyt
palkintokirjoituksessani siveellisyyden perustasta. Sen mukaan siis,
minkälaiseksi tämä ero tehdään, on kuolema suuremmassa tai vähemmässä
määrässä ihmisen häviö. -- Mutta jos taas lähdemme siitä, että minun
ulkopuolellani ja minun sisäpuolellani olevan ero, ollen paikallinen,
perustuu pelkkään ilmiöön eikä tosiolevaiseen, -- ei siis ole
mikään ehdottoman todellinen, -- niin näemme oman yksilöllisyytemme
menetyksessä vain ilmiön menetyksen, siis pelkästään näennäisen
menetyksen. Kuinka todelliselta tämä ero kokemustajunnassa
näyttääkin, metafyysillisessä katsannossa ei kuitenkaan ole
varsinaista eroa seuraavien väittämien välillä: "minä häviän, mutta
maailma säilyy", ja "maailma häviää, mutta minä säilyn".
Mutta ennen kaikkea on kuolema se suuri tilaisuus, jolloin minuus
saattaa lakata olemasta; hyvä sille, ken sitä käyttää. Elämänaikana
on ihmisen tahto vapautta vailla; hänen muuttumattoman luonteensa
pohjalla tapahtuu hänen toimintansa, vaikuttimien ketjua seuraten,
niinkuin sen täytyy tapahtua. Jokaisella on nyt muistissaan paljon
tekoja, joihin hän ei itse ole tyytyväinen. Jos hän nyt jatkuvasti
eläisi, toimisi hän muuttumattoman luonteensa mukaisesti yhä
edelleenkin samalla tavoin. Siksi täytyy hänen lakata olemasta
sitä mitä hän on, jotta hänen olentonsa itu voisi kehittyä uudeksi
ja toiseksi. Siksi kuolema kirvoittaa nämä kahleet, tahto on taas
vapaa, sillä olemisessa _(esse)_ eikä toimimisessa (_operari_)
piilee vapaus. "Sydämen solmu aukeaa, kaikki sen epäilykset
häipyvät ja sen puuha taukoo", on eräs vedojen kuuluisa lauselma,
jota kaikki vedentikot usein toistavat. Kuoleman hetkellä me
vapaudumme siitä yksipuolisesta yksilöllisyydestä, mikä ei muodosta
olemuksemme sisäisintä ydintä, vaan on ajateltava jonkunlaiseksi sen
harhautumaksi; alkuperäinen tosi vapaus astuu jälleen voimaan tällä
hetkellä, jota sikäli voidaan pitää _restitutio ad integrumina_,
kaiken ennalleen palautuksena. Tästä näyttää johtuvan se rauha ja
lepo, joka näkyy useimpien kuolleitten kasvoilla. Rauhallinen ja
leppoisa on säännöllisesti jokaisen hyvän ihmisen kuolema, mutta
haluttu ja iloinen kuolema on elämänkieltäjän etuoikeus, sen, joka
elämäntahdosta luopuu ja kieltää sen. Sillä vain hän tahtoo _todella_
eikä vain _näennäisesti_ kuolla, siis ei hän tarvitse eikä kaipaa
yksilöllisyytensä säilymistä. Siitä olemisesta, minkä me tunnemme,
hän mielellään luopuu; mikä hänelle sen sijalle annetaan, ei meidän
silmissämme ole _mitään_, koska meidän olemisemme ei suhteessaan
siihen ole mitään. Buddhalaisten usko nimittää sitä _Nirvanaksi_,
s.o. sammumiseksi.[9]
Viiteselitykset:
[1] _Die Welt als Wille und Vorstellung_-teoksen toinen nidos,
jonka 41. luvun seuraava kirjoitelma muodostaa, jakaantuu neljään
"kirjaan". Mainittu luku on tämän "kirjan" alussa.
[2] Sananmukaisesti käännettynä 'tahto elämään' (_der Wille zum
Leben_). Lukijaa pyydetään pitämään tämä merkitys mielessään.
[3] _In gladiatoriis pugnis timidos et supplices, et, ut vivere
liceat, obsecrantes etiam odisse solemus; fortes et animosos, et se
acriter ipsos morti offerentes servare cupimus_. Cic. pro Milone, c.
34. (Gladiatoritaisteluissa on meillä tapana vihata arkoja ja niitä,
jotka rukoilevat henkensä puolesta; rohkeita ja uljaita sensijaan
ja niitä, jotka pelottomasti itse käyvät kuolemaa kohti, haluamme
auttaa.)
[4] Oppi, että aika on pelkästään olennostamme johtuva havainnonmuoto
(kuten paikallisuuskin) ilman vastinetta tosiolevaisuudessa.
[5] Uni katkaisee _animaaliset_ toiminnot, kuolema _orgaaniset_.
[6] On vain _yksi nykyisyys_ ja se on aina olemassa, sillä se on
tosiolevaisuuden yksinomainen muoto. Meidän tulee päästä siihen, että
älyämme, ettei _menneisyys_ ole _itsessään_ nykyisyydestä eroava,
vaan ainoastaan meidän käsityksessämme, joka pukeutuu _ajan_ muotoon,
ja että vain tämän vaikutuksesta nykyisyys näyttää menneisyydestä
eroavalta. Tätä älyämystä edistää se, jos kuvittelee kaikki
ihmiselämän tapahtumat ja kohtaukset, huonot ja hyvät, onnelliset
ja onnettomat, ilahduttavat ja hirvittävät, kuten ne aikojen
kuluessa ja eri paikoissa perättäin esiintyvät mitä kirjavimmassa
monimuotoisuudessa ja vaihtelussa, _yhdellä kertaa yhtaikaisesti_
oleviksi, pysähtyneessä nykyisyydessä, -- silloin selviää, mitä
elämäntahdon objektivatio oikeastaan sisältää. -- Sekin, että
laatukuvat herättävät mielihyväämme, perustuu pääasiassa siihen, että
ne kiteyttävät elämän vaihtuvia kohtauksia. -- Ylläesitetyn totuuden
aavistus on luonut metempsykosin dogmin, opin sielunvaelluksesta.
[7] Jos maalari tahtoisi yhdistää hevoskaulaan ihmispään. Suom.
[8] Tämä kuolemanjälkeinen tutkielma on painettu kirjassa _Essays
on suicide and the immortality of the soul, by the laie David
Hume, Basil 1799, sold by James Decker_. Tämän baselilaisen
jälkipainoksen kautta ovat näet molemmat mainitut Englannin
suurimman ajattelijan ja kirjailijan teokset pelastuneet häviöstä,
sittenkun ne isänmaassaan vallitsevan typerän ja ylen halveksittavan
tekohurskauden vaikutuksesta, mahtavan ja röyhkeän pappisvallan
toimesta oli hävitetty, Englannin pysyväksi häpeäksi. Ne ovat aivan
intohimottomia, kylmän järkeviä tutkimuksia molemmista mainituista
aiheista.
[9] _Nirvana-sanan_ johto esitetään eri lailla. _Colebrooken_ mukaan
(_Transact. of the Royal Asiat. Soc._, nid. I, s. 566) johtuu se
sanasta _wa_, 'puhaltaa' kuten tuuli, ja sen eteen on asetettu
kieltosana _nir_; se merkitsee siis tyyntä, mutta adjektiivina
"sammunut". -- Myös Abry, _Du Nirvana Indien_, lausuu s. 3: Nirvanam
merkitsee sanskritissa kirjaimellisesti sammumista, sellaista kuin
tulen. -- _Asiatic Journalin_ mukaan, nid. 24, s. 735, kuuluu se
oikeastaan _Neravana_, sanoista _nera_, ilman, ja _vana_, elämä,
joten se merkitsisi 'tuhoutuminen'. -- Spence Hardy, _Eastern
Monachism_, s. 295, johtaa Nirvanan sanasta _wana_, synnillinen
toivomus, ja kieltosanasta _nir_. -- J.J. Schmidt sanoo Itämongolian
historian käännöksessä, että sanskritin sana Nirvana käännetään
mongolinkielelle lauseella joka merkitsee: "vaivasta päässyt",
"vaivasta vapautunut". -- Saman oppineen Pietarin Akatemiassa
pitämissä luennoissa on _Nirvana Sansaran_ vastakohta, mikä on
alituisten uudestisyntymysten, himon ja pyyteen, aistiharhan ja
muuttuvien muotojen, syntymisen, vanhenemisen, sairastamisen ja
kuolemisen maailma. -- Birman kielessä väännetään sana Nirvana,
analogisesti muiden sanskritisanojen kanssa, _Niebaniksi_ ja
merkitsee "täydellinen häviäminen". Kts. Sangermanon _Description of
the Burmese empire, transl. by Tandy, Rome_ 1833, § 27. Tämän kirjan
ensi painoksessa vuodelta 1819 kirjoitin minäkin _Nieban_.
End of Project Gutenberg's Kuolema ja kuolematon, by Arthur Schopenhauer