kuolemaa häviönänsä; tämä pelko on kokonaan vieras ratkaisevasti
lahjakkaille hengille. Platon perusti syystä koko filosofian
ideaopin tuntemiseen, -- yleisen havaitsemiseen yksityisessä. Mutta
ylen elävä on tässä kuvatun, välittömästä luonnon tarkastelusta
virinneen vakaumuksen täytynyt olla veda-kirjojen upanishad-runojen
ylevissä, tuskin ihmisiksi kuviteltavissa luojissa, koska se
ilmenee meille lukemattomista heidän lausunnoistaan niin erikoisen
mieleenpainuvasti, että meidän täytyy uskoa tämän heidän henkensä
välittömän valaistuksen johtuneen siitä, että nämä viisaat, ollen
ajankohdan puolesta lähempänä sukumme alkuperää, käsittivät
todellisuuden olemuksen selvemmin ja syvemmin kuin mihin nykyinen jo
heikontunut sukukunta pystyy. Tosin kyllä on heidän käsitystään --
aivan toisessa määrässä kuin on laita meidän Pohjolassamme -- tukenut
Intian eloisa luonto. -- Kuitenkin vie myös sellainen johdonmukainen
mietintä, jota _Kantin_ suuri henki harjoitti, toista tietä samaan
tulokseen, opettaessaan, että ymmärryksemme, jonka puitteissa
nopeasti vaihtuva ilmiömaailma näyttäiksen, ei tajua todellisuuden
oikeata perusolemusta, vaan ainoastaan tämän ilmenemyksen, ja
-- kuten minä tähän lisään -- se johtuu siitä, että ymmärrys
alkuisin vain on tarkoitettu tarjoamaan tahdollemme vaikuttimet, --
palvelemaan tätä sen tavoitellessa vähäisiä tarkoitusperiään.
Kuitenkin jatkakaamme ulkokohtaista ja ennakkoluulotonta
luonnontarkasteluamme edelleenkin. -- Kun minä tapan jonkun
eläimen, koiran, linnun, sammakon, vaikkapa hyönteisen, niin
onhan toki oikeastaan mahdoton ajatella, että tämä olento, tai
oikeastaan se perusvoima, jonka vaikutuksesta tuo niin ihmeteltävä
ilmiö vielä hetkeä aikaisemmin esiintyi täydessä tarmossaan ja
elämänhalussaan, olisi minun häijyn tai kevytmielisen tekoni
kautta rauennut tyhjyyteen. -- Ja taas toisaalta eivät konsaan ne
miljoonat kaikenlaatuiset eläimet, joita joka hetki äärettömän
monimuotoisina, täynnä voimaa ja intoa astuu olemassaoloon, ole
ennen syntymishetkeään saattaneet olla pelkkää tyhjyyttä ja nyt
alottaa olemassaoloansa ehdottomasta alusta. -- Kun minä siis tällä
tavoin näen, mitenkä jokin poistuu näköpiiristäni, minun koskaan
kokemattani, mihin se joutuu, ja mitenkä toinen astuu sijaan, minun
koskaan kokemattani, mistä se tulee; kun vielä molemmilla on sama
hahmo, sama olemus, sama luonne, ja puuttuu pelkästään vain sama
aine, jota ne kuitenkin elämänsäkin aikana jatkuvasti poistavat ja
uusivat; -- niin on todellakin se olettamus, että se mikä häviää
ja se mikä sen sijalle astuu, on yhtä ja samaa olentoa, joka on
ainoastaan pienen muutoksen, olemismuotonsa uudistuksen alaisena,
ja että siis kuolema merkitsee suvulle samaa kuin uni yksilölle, --
tämä olettamus on, sanon, niin käden ulottuvilla, että on mahdoton
olla siihen joutumatta, ellei äly, joka jo varhaisessa nuoruudessa
on erheellisten peruskäsitysten tyrkyttelyn takia mennyt kieroon,
taikauskoisella pelolla jo kaukaa kiiruhda sen tieltä pois.
Vastakkainen olettamus sensijaan, että eläimen synty merkitsisi sen
tulemista tyhjästä ja senmukaisesti kuolema raukeamista ehdottomaan
tyhjyyteen, ja tämä vielä sillä lisäyksellä, että ihmisellä, joka
niinikään on tyhjästä tullut, kuitenkin olisi loppumattomasti
jatkuva olemassaolo, vieläpä tietoisuuskin, kun sensijaan koira,
apina, elefantti kuolemassa häviäisivät tyhjään, -- tällaista
olettamusta vastaan täytyy toki terveen järjen nousta kapinaan ja
selittää se mielettömäksi. -- Jos, kuten alati toistetaan, jonkun
järjestelmän tulosten vertaaminen terveen ihmisjärjen vaatimuksiin
on oleva sen totuuden koetinkivi, niin toivon minä, että ne, jotka
kannattavat tätä Descartesilta Kantin-edellisiin eklektikkoihin
saakka periytynyttä ja vieläkin Europan sivistyneitten suurta osaa
vallitsevaa peruskäsitystä, kerran käyttäisivät mainittua koetinkiveä
tässä kohden.
Läpikotaisin ja kaikkialla on luonnon todellisena vertauskuvana
ympyrä, koska se on toistumisen kaava: toistuminen onkin luonnon
yleisin muoto, joka ilmenee kaikessa, tähtien kulusta aina
elimellisten olentojen syntymään ja kuolemaan saakka, ja vain
senkautta käy ajan ja sen sisällön pysähtymättömässä virrassa jokin
pysyväinen, s.o. luonto, mahdolliseksi.
Kun syksyllä tarkastaa hyönteisten pikkumaailmaa ja silloin
näkee, mitenkä toinen valmistaa itselleen vuoteen, nukkuakseen
pitkää, jähmettävää talviuntaan, toinen kehrää verhon ympärilleen,
talvehtiakseen kotelona ja kerran keväällä herätäkseen nuortuneena
ja täydellisempänä, ja mitenkä vihdoin useimmat, jotka aikovat
kuoleman helmassa levähtää, vain huolella sovittavat munalleen
tarkoituksenmukaisen säilytyspaikan, astuakseen kerran tästä
uudistuneena esiin, -- niin tämä on luonnon suuri kuolemattomuusoppi,
jonka pitäisi meille selittää, ettei unen ja kuoleman välillä ole
mitään jyrkkää eroa ja että toinen yhtä vähän kuin toinenkaan on
uhkavaarana olemassaololle. Se huolellisuus, millä hyönteinen
valmistaa kammion, kuoppasen tai pesän, asettaa sinne munansa ynnä
ruokaa tästä tulevana keväänä kehittyvälle toukalle ja sitten
rauhallisesti kuolee, -- on aivan samanlainen kuin se huolellisuus,
millä ihminen illalla asettaa valmiiksi vaatteensa ja murkinansa
tulevaa aamua varten, eikä sellaista voisi itse asiassa ollenkaan
esiintyä, ellei syksyllä kuoleva hyönteinen varsinaiselta
perusolennoltaan olisi sama kuin keväällä munasta ryömivä -- aivan
niinkuin nukkumaan paneutuva ja vuoteesta nouseva ihminen on sama.
Jos me näiden tutkistelemusten jälkeen nyt palaamme itseemme ja
omaan sukuumme, -- jos luomme katseen eteenpäin, kauas etäiseen
tulevaisuuteen, koetamme kuvailla mieleemme tulevaiset sukupolvet,
miljoonine yksilöineen, outoine tapoineen ja pukuineen, mutta sitten
päästämme väliin kysymyksen: Mistä tulevat nämä kaikki? Missä ovat
he nyt? -- Missä on se maailmojakantavan tyhjyyden runsas kohtu,
joka heidät vielä kätkee, nuo tulevaiset sukupolvet? -- eikö olisi
tähän hymyilevä ja tosi vastaus: Missä ne olisivat muuallakaan kuin
siellä missä todellinen aine on ollut ja on oleva, nykyisyydessä
ja sen sisällössä, siis sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä
oman olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen,
mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi
perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa,
joka keväällä on verhoava puun, vaan valittaen lausuu: "Sehän en ole
minä! Nehän ovat aivan toisia lehtiä!" -- Oi vähämielinen lehti!
Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on
tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? -- Opi toki tuntemaan oma varsinainen
olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämän janoa, opi näkemään se
puun sisäisessä, salaisessa, pakoittavassa voimassa, joka on alati
_sama_ kaikissa lehtien sukupolvissa. Ja nyt, kuten kreikkalainen
runoilija sanoo:
"millainen suku lehtien on, sellainen on miesten".
Nukahtaako kärpänen, joka nyt surisee ympärilläni, illalla uneen ja
surisee huomenna taas; vai kuoleeko se illalla ja keväällä surisee
sen munasta syntynyt toinen kärpänen -- se on itsessään sama asia:
senvuoksi ei tieto, joka esittää ne kahtena kokonaan eri oliona,
olekaan mikään ehdoton, vaan ainoastaan suhteellinen, ilmiön,
eikä tosiolevaisen tuntemusta. Kärpänen lentelee taas aamulla; se
lentelee keväälläkin taas. Mitä eroa sille on talvella ja yöllä? --
_Burdachin_ Fysiologiassa (nid. 1, § 275) luemme: "Aina kello 10
saakka aamulla ei valmisteessa näy mitään Cercaria ephemora'a (eräs
alkueläin), ja kello 12 aikaan koko vesi vilisee niitä. Illalla ne
kuolevat, ja seuraavana aamuna syntyy taas uusia. Tämän havainnon
teki _Nitzsch_ kuutena päivänä peräkkäin."
Niin viipyy kaikki vain silmänräpäyksen ja kiitää kuolemaa kohti.
Kasvi ja hyönteinen kuolevat kesän lopulla, eläin, ihminen, muutaman
vuoden kuluttua: kuolema niittää väsymättömästi. Mutta siitä
huolimatta, niin, aivan kuin ei asia niin olisikaan, on kaikki aina
olemassa paikallaan, aivan kuin kaikki olisikin katoamatonta. Aina
vihannoi ja kukkii kasvi, surisee hyönteinen, pysyy eläin ja ihminen
lakastumattoman nuorena, ja jo tuhannen kertaa nautitut kirsikat
ovat meille joka kesä uudelleen tarjona. Kansatkin säilyvät, kuin
kuolemattomat yksilöt, joskin ne toisinaan muuttavat nimeä, jopa
niiden toimi, puuha ja kärsimys on aina sama. Historia tosin on alati
kertovinaan meille jotakin uutta, sillä se on kaleidoskopin tapainen,
mikä joka käänteellä näyttää uuden ryhmityksen, vaikka me oikeastaan
näemme aina saman silmäimme edessä. Mikä siis vastustamattomammin
tunkee mieleen kuin ajatus, että syntyminen ja häviäminen ei kohdistu
olioiden varsinaiseen olemukseen, vaan tämä jää sen koskemattomaksi,
on siis katoamaton?
Senvuoksi kaikki mikä _tahtoo_ olla olemassa, todellisuudessa on
jatkuvasti ja loppumattomasti olemassa. Senmukaisesti ovat joka
ajankohtana, sääskestä elefanttiin saakka, kaikki eläinsuvut
täysilukuisina maan päällä. Ne ovat jo uudistuneet monia
tuhansia kertoja ja tässä samana pysyneet. Ne eivät tiedä muista
kaltaisistaan, jotka ovat eläneet ennen niitä tai niiden jälkeen
elävät: suku elää alituisesti, ja tuntien, että se on katoamaton ja
he samaa kuin se, ovat yksilöt turvallisella mielin. Elämäntahto
ilmenee itselleen loppumattomana nykyisyytenä, koska tämä on suvun
elämän muoto; siksi suku ei vanhene, vaan pysyy alati nuorena.
Kuolema on sille, mitä uni yksilölle, tai silmälle räpäys, ja silmien
rävähtelemättömyydestä intialaiset tuntevatkin jumalansa, kun nämä
ilmenevät ihmishahmossa. Kuten maailma yön tullessa häviää, mutta
ei silloin kuitenkaan hetkeäkään lakkaa olemasta, yhtä näennäinen
on ihmisen ja eläimen häviö kuolemassa ja yhtä järkähtämättömänä
jatkuu siinä niiden tosiolemus. Ajateltakoon nyt tämä kuoleman ja
syntymän vaihtelu tapahtuvaksi äärettömän nopeana aaltoiluna, silloin
on edessämme tahdon pysyvä objektivatio eli esineistymys, olioiden
säilyvät aatteet kiinteinä kuin sateenkaari putouksen yllä. Tämä on
ajallinen kuolemattomuus. Sen vaikutuksesta ei -- vuosituhansien
kuolemasta ja kuihtumuksesta huolimatta -- vielä mitään ole mennyt
hukkaan, ei ainoakaan aineen atomi, vielä vähemmän mitään siitä
sisäisestä olemuksesta, joka ilmenee itselleen luontona. Senvuoksi
voimme joka hetki turvallisesti huudahtaa: "Huolimatta ajasta,
kuolemasta ja kuihtumuksesta olemme kuitenkin kaikki yhdessä!"
Siihen olentoon nähden kenties olisi tehtävä poikkeus, joka kerran
olisi tästä leikistä lausunut täydestä sydämestä: "Minä en _tahdo_
enää". Mutta tässä ei vielä ole oikea paikka puhua siitä.
Mutta sensijaan on huomio kiinnitettävä siihen, että synnytyksen
tuskat ja kuoleman katkeruus ovat ne molemmat pysyvät edellytykset,
joiden kautta elämäntahto säilyy esineistymyksessään, joiden kautta
siis tosi olemuksemme, ajan virran ja sukupolvien vaihtumisen
koskemattomana, jatkaa olemassaoloaan alituisessa nykyisyydessä
ja nauttii elämäntahdon myöntämyksen hedelmää. Vertauskohdan
tarjoaa tässä se, että me vain sillä edellytyksellä, että yöllä
nukumme, voimme olla valveilla päivän. Sisältääpä jälkimäinen ilmiö
selityksenkin puheenalaisen vaikean kohdan ymmärtämiseen.[5]
Sillä _nykyisyyden_ alusta eli täyte, _pleroma_ eli aines, on
oikeastaan alituisesti sama. Aika tekee meidät kykenemättömiksi
välittömästi käsittämään tätä yhdensamaisuutta, ja aika on vain
älymme muoto ja rajoitus. Se että tämän johdosta esim. tulevaisuutta
ei vielä ole, on harha, joka meille paljastuu, kun se on tullut.
Että oleellinen ymmärryksemme muoto tuo mukanaan sellaisen harhan,
saa selityksensä ja oikeutuksensa siitä että luonto ei suinkaan
ole antanut meille ymmärrystä olioiden olemusta, vaan ainoastaan
vaikuttimien käsittämistä varten, se on siis tarkoitettu palvelemaan
yksilöllistä ja ajallista tahdonilmiötä.[6]
Tehdessämme yhteenvedon tässä esittämistämme tarkasteluista,
ymmärrämme myös mitä vanhat _elealaiset_ tarkoittivat
paradoksaalisella opillaan, ettei ole mitään syntymistä ja
häviämistä, vaan että kaikki on liikkumatta paikallaan ("Parmenides
ja Melissus kielsivät syntymistä ja häviämistä olevan, koska he
uskoivat, ettei liikettä ole". _Stob. Ed_., 1, 21). Samoin saa tässä
valaistusta myös kaunis kohta _Empedokleessa_ (kirjassa _Adversus
Coloten_, c. 12): "Nuo vähämieliset! Sillä syviä ajatuksia ei
ole niillä, jotka toivovat, että mitä ei ennen ollut, voisi olla
olemassa, tai että mitään kuolee ja häviää. Ei toki viisas mies saata
julistaa sellaista, että vain niin kauan kuin ihmiset elävät (sillä
tätä nimittävät he elämäksi), ovat he olemassa, vain niin kauan
sattuu heille ihania tai peljättäviä kohtaloita, mutta että he ennen
syntymää ovat tyhjyyttä ja kuoleman jälkeen niinikään tyhjyyttä."
Samoin ansaitsee tässä mainitsemista eräs merkillinen ja paikallaan
kovin hämmästyttävä kohta _Diderot'n_ kirjassa _Jacques le
fataliste:_ "suunnattoman suuri linna, jonka otsalla luettiin: Minä
en kuulu kenellekään ja minä kuulun koko maailmalle; te olitte
siellä ennenkuin sinne astuitte, te olette siellä vielä kun sieltä
poistutte."
Tosin ihminen siinä merkityksessä, missä hän syntymässään tulee
tyhjyydestä, raukeaa tyhjyyteen kuolemassa. Mutta olisi kovin
mielenkiintoista oppia tuntemaan, mitä tämä tyhjyys oikeastaan
on, koska varsin kohtalainen teräväjärkisyys riittää osoittamaan,
ettei tämä empirinen tyhjyys suinkaan ole ehdoton, s.o. se ei ole
tyhjyyttä kaikissa merkityksissä. Tähän älyämykseen johtaa jo se
kokemushavainto, että vanhempien ominaisuudet tavataan jälkeläisessä,
ne siis ovat säilyneet yli kuoleman. Tästä minä kuitenkin tulen
puhumaan erityisessä luvussa.
Ei ole mitään suurempaa vastakohtaa kuin on ajan hellittämättömän
paon, joka tempaa kaiken sisältönsä mukanaan, ja tosiolevaisuuden
jähmeän liikkumattomuuden välillä, joka kaikkina aikoina
pysyy samana. Ja jos katse tältä näkökannalta lähtien oikein
ulkokohtaisesti kiinnitetään elämän välittömiin tapahtumiin,
selviää katsojalle kirkkaasti pysyväinen nykyisyys ajan rattaan
keskipisteenä. -- Verrattomasti kauemmin elävälle silmälle, joka
yhdellä katseella käsittäisi ihmissuvun elämän kokonaisuudessaan,
ilmenisi syntymän ja kuoleman alituinen vaihtelu jatkuvana
aaltoiluna. Senvuoksi ei hänen mieleensä juolahtaisikaan nähdä siinä
yhä uutta syntymistä tyhjästä tyhjyyteen; vaan kuten nopeasti pyritty
kipuna meistä näyttää pysyvältä kehältä, nopeasti väreilevä jousi
säilyvältä kolmiolta, heilahteleva viulunkieli sukkulalta, niin
näyttäisi hänestä suku olevaiselta ja pysyvältä, kuolema ja syntymä
aaltoilulta.
Tosiolemuksemme häviämättömyydestä kuolemassa on meillä siihen
saakka erheellisiä käsityksiä, kunnes me päätämme tutkia sitä
eläimissä, emmekä itsellemme yksin omista erästä sen erikoista lajia,
kuolemattomuuden pöyhkeällä nimellä. Juuri tämä korskea vaatimus ja
se ahdashenkinen käsitys, josta se johtuu, vaikuttaa että useimmat
ihmiset niin itsepintaisesti kieltäytyvät tunnustamasta sitä
päivänselvää totuutta, että me oleellisesti ja pääasiassa olemme
samaa kuin eläimet; niin, vieläpä että he kauhistuen väistävät
jokaista viittaustakin tähän meidän sukulaisuuteemme niiden kanssa.
Mutta tämä totuuden kieltämys sulkee heiltä enemmän kuin mikään muu
tien olemuksemme häviämättömyyden todelliseen tuntemukseen. Sillä ken
etsii jotakin väärältä tieltä, hän on juuri senvuoksi oikean jättänyt
eikä edellisen päässä koskaan saavuta mitään muuta kuin myöhäisen
pettymyksen.
Reippaasti siis tavoittamaan totuutta -- ei ennakkokuvitteluja
noudattaen, vaan luonnon ohjausta! Ensinnä opittakoon, katsomalla
mitä nuorta eläintä tahansa, tuntemaan suvun koskaan vanhenematon
elämä -- suvun joka oman ikuisen nuoruutensa heijastuksena antaa
kullekin uudelle yksilölle ajallisen nuoruuden ja sallii sen astua
elämään niin uutena, niin reippaana kuin olisi maailma tänään
syntynyt. Kysyköön kukin rehellisesti itseltään, onko tämänkeväinen
pääskynen niin kokonaan toinen kuin ensimäisen luomiskevään, ja onko
todellakin molempien välillä tyhjästäluomisen ihme miljoonia kertoja
uudistunut, jättääkseen tuloksensa yhtä monta kertaa ehdottoman
hävityksen käsiin. Tiedän kyllä, että jos minä jollekulle vakavasti
vakuuttaisin, että pihalla nyt leikkivä kissa on sama kuin se, joka
siellä kolmesataa vuotta sitten samalla tavoin hyppeli ja hiipi,
hän pitäisi minua hulluna; mutta tiedän myös, että on vielä paljon
hullumpaa uskoa, että tämänpäiväinen kissa olisi tykkänään ja
läpikotaisin toinen kuin tuo kolmesataa vuotta sitten elänyt.
Tarvitsee vain vilpittömästi ja vakavasti syventyä jonkun tällaisen
korkeamman luurankoisen tarkasteluun, selvästi tajutakseen, että
tämä tutkimaton olento, sellaisena kuin se nyt siinä on, ei
kokonaisuudessaan saata mitenkään raueta tyhjyyteen -- ja siitä
huolimatta on toiselta puolen sen katoavaisuus ilmeinen. Tämä johtuu
siitä, että eläimessä sen aatteen (suvun) iäisyys on saanut leimansa
yksilön äärellisyydestä. Sillä määrätyssä mielessä on kylläkin
totta, että meillä kussakin yksilössä on eri olento edessämme,
nimittäin siinä mielessä, mikä johtuu syyperusteen väittämästä,
sillä tätä noudattavat myös aika ja paikka, jotka ovat _principium
individuationis_, yksilöistymyksen peruste. Mutta toisessa mielessä
se taas ei ole totta, nimittäin siinä, jonka mukaan todellisia
ovat vain olioiden pysyvät muodot eli aatteet. Tämä ajatus oli
Platonilla niin selvillä, että siitä tuli hänen perusoppinsa, hänen
filosofiansa keskipiste, ja sen käsittämisestä hänen tunnuksensa,
oliko asianomainen ollenkaan kykenevä filosofoimaan.
Kuten pauhaavan putouksen pirstoutuneet pisarat salaman nopeudella
vaihtuvat, sillä aikaa kun niiden muodostama sateenkaari
liikkumattoman levollisena viipyy paikallaan, tämän lakkaamattoman
vaihtelun koskemattomana, niin jää jokainen _aate_, s.o.
jokainen elävien olioiden suku yksilöittensä alituisen vaihtelun
koskemattomaksi. Mutta _aatteessapa_ eli suvussa elämäntahdolla
oikeastaan on juurensa ja siinä se ilmenee; siksi tämä tahto
todellisuudessa välittääkin vain suvun olemassaolosta. Esim.
jalopeurat (_leo_), jotka ovat syntyneet ja kuolevat, ovat kuin
putouksen pisarat; mutta _leonitas_, jalopeurain _aate_ eli hahmo, on
sen yllä olevan järkähtämättömän sateenkaaren kaltainen. Senvuoksi
katsoikin _Platon_ vain aatteet, s.o. suvut, tosioleviksi, yksilöt
sensijaan vain lakkaamatta syntyviksi ja häviäviksi ilmiöiksi.
Siitä, että jokainen eläin- ja ihmisyksilö syvimmässään tajuaa
tämän katoamattomuuden, johtuu että se saattaa niin turvallisena ja
huolettomana vaeltaa keskellä lukemattomia sattumia, jotka voivat sen
joka hetki tuhota, vieläpä suoraan kohti kuolemaa. Hänen silmistään
loistaakin suvun levollisuus, johon tämä perikato ei ulotu. Ihmiselle
eivät epävarmat ja vaihtelevat uskonkappaleet koskaan voisi suoda
tätä levollisuutta. Mutta kuten sanottu, osoittaa silmäys mihinkä
eläimeen tahansa, ettei kuolema ole esteeksi elämän ytimelle,
tahdolle, sen ilmenemyksissä.
Mikä tutkimaton salaisuus piileekään joka eläimessä! Katsokaa
lähintä, katsokaa koiraanne; miten levollisena se seisoo paikallaan!
Monien tuhansien koirien täytyi kuolla, ennenkuin tuli tämän vuoro
elää. Mutta näiden tuhansien perikato ei ole koiran _aatetta_
koskettanut: se ei ole kaikesta tästä kuolemisesta vähintäkään
häiriintynyt. Siksi seisoo koira niin reippaana ja alkuvoimaisena
siinä, kuin olisi tämä päivä sen ensimäinen eikä mikään voisi olla
sen viimeinen, ja sen silmistä loistaa sen häviämätön perusaate,
Arkhaios. Mitä on siis kautta näiden vuosisatojen vaipunut kuolemaan?
-- Ei koira, se on kulumattomana edessämme; vain sen varjo, sen
kuvastus meidän aikaan sidotussa tiedonmuodossamme. Kuinka saattaa
toki kukaan uskoa, että häviäisi se, mikä alati uudelleen on olemassa
ja täyttää kaiken ajan? -- Tosin on asia kokemuksen kannalta kylläkin
selitettävissä: sikäli kuin kuolema tuhosi yksilöitä, loi näet siitos
uusia. Mutta tämä kokemuksen antama selitys on vain näennäinen: se
asettaa toisen arvoituksen toisen sijaan. Asian metafyysillinen
älyämys on, joskaan ei niin helposti saatavissa, kuitenkin ainoa tosi
ja tyydyttävä.
Subjektivisen eli itsekohtaisen menettelyn kautta paljasti _Kant_
sen suuren, joskin kielteisen totuuden, ettei aika saata olla
tosiolevaisen ominaisuus, koska se ennalta valmiina piilee meidän
käsityskyvyssämme. Nytpä on kuolema ajallisen ilmiön ajallinen loppu;
mutta niin pian kun poistamme ajan, ei mitään loppua enää ole,
vaan tämä sana on kadottanut kaiken merkityksensä. Minä puolestani
koetan nyt tässä objektivista eli ulkokohtaista tietä näyttää asian
myönteisen puolen, että näet tosiolevainen jää ajan ja sen, mikä vain
senkautta on mahdollista, syntymän ja kuoleman, koskemattomaksi,
ja ettei ajan ilmiöillä voisi olla edes tätä uupumatta vaihtuvaa,
tyhjyyden partaalla vietettyä olemassaoloa, ellei niiden ydin olisi
iäisyydestä kotoisin. _Iäisyys_ tosin on käsite, joka ei mihinkään
havaintoon perustu; siksi sen sisällys onkin pelkästään kielteinen,
se ilmaisee vain ajatonta olemassaoloa. _Aika_ on kuitenkin vain
iäisyyden kuva, kuten Plotinos sanoo; ja samoin on ajallinen elämämme
pelkkä tosiolemuksemme kuva. Tämä piilee iäisyydessä, koskapa
aika on vain meidän tietomme muoto, ja vain se saattaa meidät
käsittämään oman ja kaikkien muiden olioiden olemuksen katoavaiseksi,
äärelliseksi ja perikadolle ylenannetuksi.
Toisessa kirjassa olen esittänyt, mitenkä tosiolevaisena esiintyvän
tahdon adekvatinen objektiviteetti eli sitä täsmällisesti tulkitseva
esineellisyys kullakin sen asteella on (platoninen) idea eli
aate; samaten kolmannessa kirjassa, että olioiden aatteille on
korrelaattina eli välttämättömästi edellytettävänä vastikkeena puhdas
tiedoitseva subjekti eli itseys; siis voivat ne tulla tajutuiksi vain
poikkeuksellisesti, erikoisen suotuisissa olosuhteissa ja ohimennen.
Yksilölle, siis ajan muodossa ilmenevälle tiedolle, esiintyy aate
sensijaan _suvun_ muodossa, joka on aate ajan hahmoon venyneenä.
Senvuoksi on siis suku tosiolevaisen, s.o. elämäntahdon välittömin
esineistymys. Jokaisen eläimen, ja näin ollen myös ihmisen, sisäisin
olemus piilee siis _suvussa:_ tässä siis, eikä oikeastaan yksilössä,
on mahtavasti viriävällä elämäntahdolla juurensa. Sensijaan on vain
yksilöllä välitöntä tajuntaa; senvuoksi se kuvittelee olevansa toista
kuin suku, ja siksi se pelkää kuolemaa. Elämäntahto ilmenee yksilöön
nähden nälkänä ja kuolemanpelkona; sukuun nähden sukuviettinä ja
intohimoisena huolehtimisena jälkeläisistä.