KUOLEMA JA KUOLEMATON
(Über den Tod und sein Verhältnis zur
Unzerstörbarkeit unsers Wesens an sich)
Kirj.
ARTHUR SCHOPENHAUER
Suomentanut ja johdannolla varustanut Eino Kaila
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.
Esipuhe.
Pessimismin suuri filosofi, _Arthur Schopenhauer_ -- hän, joka
Hegelin teesiä "Kaikki todellinen on järjellistä" vastaan asetti
antiteesinsä: "Maailma on jotakin, jonka ei pitäisi olla olemassa"
-- esitellään tällä pikku käännöksellä ensi kertaa suomeksi. Tämä
tutkielma kuuluu jälkeenpäin toisessa painoksessa ilmestyneenä
erillisenä lisäyksenä filosofin suureen _Die Welt als Wille und
Vorstellung_-teokseen (toisen nidoksen 41. luku, varsinaiselta
nimeltään "Kuolema ja tosiolemuksemme häviämättömyys") ja edustaa
hyvin tekijänsä omituista maailmankatsomusta.
Siitä käy ilmi hänen tekemänsä jyrkkä ero niiden metafyysillisten
maailmantekijäin välillä, joita hän nimittää "tahdoksi" ja
"intellektiksi" eli "ymmärrykseksi" ja jotka hänen kielenkäytössään
merkitsevät varsin toista kuin mitä ne jokapäiväisessä kokemuksessa
tarkoittavat. "Tahto" on yksi ja sama kaikissa elävissä ja
elottomissa olennoissa, ajaton, koska se ei kuulu ilmiömaailmaan eikä
senvuoksi ole "ymmärryksen" havaintomuotojen, ajan ja paikallisuuden
alainen; sen vuoksi myös "tahto" meidänkin tosiolemuksenamme
jää kuoleman koskemattomaksi. Tätä tarkoittaa "tosiolemuksemme
häviämättömyys". "Ymmärrys" sensijaan on vain väline, jonka
"tahto" elollisissa olennoissa on itselleen luonut vaikuttimiansa
palvelemaan; samoinkuin nykyään Bergson, opettaa siis Schopenhauer,
että "ymmärryksellä" on puhtaasti käytöllinen tarkoitusperä --
senvuoksi "ymmärrys" ja sen mukana tajunta, muisti j.n.e. häviää
kuolemassa.
Mutta mikä tekee Schopenhauerin kohta satavuotiaan
filosofian nykyaikaiselle lukijalle nautittavaksi, eivät ole nämä
metafyysilliset spekulatiot, joiden uskomattomaan haurauteen
loogilliselta kannalta katsoen kohta viittaamme, vaan nerokas
persoonallisuus Arthur Schopenhauer, se aivan omalaatuinen
sointisävy, mikä hänen elämäntunnollaan oli ja jota hän
filosofiassaan taiteellisella nerokkuudella tulkitsi.
Useimmat metafyysilliset filosofit -- Platon ja Spinoza ovat siitä
kenties paraimmat esimerkit -- ovat itse asiassa enemmän runoilijoita
kuin ajattelijoita, heidän maailmoja syleilevät "järjestelmänsä"
enemmän runollisen mielikuvituksen kuin tieteilevän tutkimuksen
tuotteita, heidän varsinainen voimansa enemmän elämyskylläisessä
taiteellisessa "näkemyksessä" kuin loogillisten perusteiden varaan
nojautuvassa ajattelussa. Säännöllisesti tämänsuuntaiset filosofit
viimekädessä vetoavatkin jonkinlaiseen -- toisinaan suorastaan
ylijärjellisenä esitettyyn -- "intellektualiseen havaintoon" tai
minkäniminen tuo korkein tietokyky kulloinkin lienee, jonka kautta
filosofin sisäiselle silmälle paljastuu maailman tosiolemus. Näin
Schopenhauerkin. On ihmisiä -- väittää hän -- muutamia kullakin
vuosisadalla, joissa "ymmärrys" vapautuu "tahdon" orjuudesta, kohoaa
maailman intohimottomaan tarkasteluun, muuttuu itseunhoisessa,
puhtaassa kontemplatiossa "heleäksi maailmansilmäksi", joka
kirkkaasti näkee ilmiömaailman haihtuvien muotojen ikuiset perikuvat.
Nämä ihmiset ovat neroja -- mutta oikeastaan Schopenhauer tunnustaa
vain taiteellisen nerokkuuden.
Senmukaisesti on hänen omakin elämännäkemyksensä konkretinen,
tunnekylläinen fantasiaelämys, juuri sen lajin elämyksiä, joista
kaiketi suuret runoelmat kaikkien taiteiden alalla kumpuavat.
Sellaisissa elämyksissä on ihmisen koko henkinen tarmo liikkeessä;
määrättyjen merkityksellisten elämänkuvien lumoihin joutunut
mielikuvitus työskentelee voimakkaasti; se on kuin ahjo, jonka
paljetta puhaltaa ja hehkua ylläpitää näiden elämänkuvien
tunneviri; jälkimäinen myös hallitsee mielikuvituksen työskentelyä,
antamalla sen tuotteille taiteellisen, s.o. tunne-elämämme
sopusointuvaatimuksia tyydyttävän eheyden.
Ylläolevaa valaisee silmäys joihinkin Schopenhauerin komeimmista
sivuista; mitenkä hänen "näkemyksessään" itse oleminen on
onnettomuutta, kaikki pysyvä tyydytys mahdoton, vain tuska
positivista, mutta nautinto negativista, ainoastaan kärsimyksen
lakkaamista -- kaikki johtuen siitä, että maailman ja elämän
olemuksena on "sokea", järjetön "tahto", pyyde, joka on loppumaton ja
määrätön kuin sen ulkoinen ilmaus, ääretön aika ja paikallisuus --
sitä kuvaa Schopenhauer ihmiselämään nähden seuraavaan tapaan:
Tiedottomuuden yöstä herää tahto elämään yksilönä, herää äärettömään
maailmaan, lukemattomien muiden yksilöiden joukkoon, jotka kaikki
pyrkivät, kärsivät, harhailevat, ja kuin läpi ahdistavan unelman
kiiruhtaa se takaisin entiseen tiedottomuuteen. -- Mutta siihen
saakka ovat sen toiveet rajattomat, sen vaatimukset pohjattomat,
ja jokainen toiveen tyydytys synnyttää uuden. Mikään maailmassa
mahdollinen tyydytys ei riittäisi sen kaipausta sammuttamaan,
antamaan äärellistä määrää sen himolle ja täyttämään sen sydämen
pohjatonta kuilua. Ja minkälaisia tyydytyksiä saa ihminen osakseen?
Että hän hellittämättömästi ponnistaen, taistellen päivittäistä hätää
vastaan saa ylläpidetyksi tämän vaivaisen olemassaolon itsensä.
Elämä ei olemuksensa mukaisesti saata olla mitään muuta kuin petosta
sekä suuressa että pienessä. Lupauksiaan se ei täytä; korkeintaan
osoittaakseen, kuinka vähän toivottu oli toivomisen arvoista.
Etäisyyden loihtuvoima näyttää meille paratiiseja, jotka häviävät
harhanäkyjen lailla, kun niitä tavoitamme. Onni piilee senvuoksi
aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on
verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli
aurinkoisen lakeuden; sen edessä ja takana on kaikki kirkasta; se
yksin luo alati varjon...
On todellakin uskomatonta, kuinka mitättömänä ja merkityksettömänä,
ulkokohtaisesti katsoen, ja kuinka tympeänä ja hengettömänä,
itsekohtaisen tunnon kannalta katsoen, useimpien ihmisten elämä
virtaa kehdosta hautaan. Se on valjua kaihoamista ja kiusaantumista,
kuin unenomaista hoipertelua kautta neljän ikäkauden kuolemaa kohti,
lattean jokapäiväisten ajatusten saattamana. He ovat kuin kellot,
jotka vedetään vireeseen ja käyvät, tietämättä miksi; ja joka kerta
kun ihminen siittyy ja syntyy, on ihmiselämän kello uudelleen vedetty
vireeseen, nakuttaakseen uudelleen, mitättömin muunteluin, jo
lukemattomia kertoja toistetut tahdit. Jokainen ihmisolento on vain
uusi äärettömän luonnonhengen lyhyt unelma, haihtuva piirto lisää,
jonka se leikiten vetäisee äärettömään lehteensä, avaruuteen ja
aikaan. Se viivähtää vain tuokion, sitten se pyyhitään pois, antamaan
toisille sijaa.
Ja kuitenkin -- siinä ilmenee elämän arveluttava puoli -- täyttää
jokaisen näistä haihtuvista olemassaoloista koko elämäntahto kaikessa
kiihkossaan, ja se on maksettava monilla syvillä tuskilla ja lopuksi
kauan pelätyllä ja vihdoin tulevalla katkeralla kuolemalla. Ja
näin kokonaisuutena katsoen on kunkin yksilön elämä murhenäytelmä,
mutta sellaisena kuin se jokapäiväisessä mitättömyydessään ja
vaivassaan koetaan, on se surkeata komediaa. Kuin tahtoisi sallimus
olemassaolomme tuskaan lisätä vielä ivansa, sisältää elämämme täten
murhenäytelmän ylevän surun, eikä meillä kuitenkaan ole traagillisten
henkilöiden arvoa, vaan elämän-leveässä yksityiskohtaisuudessa
pysymme aina naurettavina pilanäytelmän henkilöinä.
Tämänsuuntainen on se elämäntunto, jota Schopenhauer yhä uusin
värikkäin muunteluin tulkitsee juhlallisen komeissa lauseissaan. Koko
hänen ihmisensä on siinä mukana. Elämän ahdistava näytelmä on syvästi
vanginnut hänen mielensä. Olemisen synkkä arvoitus askarruttaa
kaikkia hänen nerokkaan personallisuutensa kykyjä. Mutta se sisäinen
käymisprosessi, minkä kautta hänen syvällinen elämäntuntonsa
kiteytyy valtaiseksi ajatusrakennukseksi, on niiden sielullisten
lakien mukainen, jotka vallitsevat _runoelmien_, taidetuotteiden
kehkeymistä. Määräävää tunnesävyä vastaan ei saa rikkoa,
mielenliikutuksen pitää päästä kuvatussa tapahtumassa purkautumaan,
nousemaan huippukohtaansa, riehumaan ja raukeamaan. Niinkuin siis
Schopenhauer tunsi omassa onnettomassa rinnassaan määrättömien
pyyteiden temmeltävän, niin uskoi hän ympärillään tajuavansa
äärettömän maailmantahdon, joka taistelee sokeata traagillista
taistelua kautta luomakunnan, kunnes se vihdoin saa vapahduksen
korkeimmalle kehittyneissä ihmisissä -- pyhimyksissä ja askeeteissa,
jotka tajuten, että kaikissa olennoissa ilmenee sama periolemus kuin
heissä itsessään, kieltävät itsekkään minänsä ja elämäntahtonsa ja
niin pääsevät ikuiseen rauhaan.
Kauneinta täten tarjotussa Schopenhauer-katkelmassa on kenties se
panteistinen mieliala, minkä avulla hän koettaa luoda sovittavaa
valaistusta kuoleman katkeruuteen. Mitä merkitsee yksilön häviö, kun
kokonaisuus säilyy, joka kuitenkin on ainoa todellinen?
Kuinka välinpitämätön Schopenhauer kehittäessään filosofiaansa, jonka
on tyydyttäminen koko hänen olemustaan, on logiikan vaatimuksia
kohtaan, siitä antaa seuraavakin tutkielma monta hyvää näytettä.
Niinpä Schopenhauer moneen kertaan tehostaa kuilua, joka on
tosiolevaisuuden ja ilmiömaailman välillä; täten esim. se, että
tajuamme olemukseltaan yhtenäisen elämän yksilöinä, on pelkkä ilmiö,
ilman vastiketta tosiolemuksessa, puhdas ymmärryksemme synnyttämä
harha. Mutta -- tulee tämän johdosta kysyneeksi -- jos mainittu
kuilu on näin suuri, kuinka meillä silloin voi olla oikeutta
väittää tosiolevaiseksi tahtoa, joka kuitenkin ensikädessä kuuluu
ilmiömaailmaan? Tähän Schopenhauer vastaa, että me tunnemmekin
"tahdon" ainoastaan -- tosin välittömimmässä -- ilmenemyksessään ja
että meidän tietomme siitä ei olekaan "täysin tyhjentävä eikä täysin
vastaavainen(!)". Tällainen vastaus on tietenkin pelkkää kiertelyä
ja omansa osoittamaan, kuinka mielivaltaisesti Schopenhauer piteli
käsitteitään, ja kuinka hauraiksi logiikan telkeet, jotka sulkevat
meiltä pääsyn ilmiömaailman taakse, kävivät hänen "metafyysillisen
tarpeensa" edessä.
* * * * *
Arthur Schopenhauer syntyi Danzigissa 22 p:nä helmikuuta 1788. Hän
polveutui vanhasta varakkaasta kauppiassuvusta ja sai senmukaisen
kasvatuksen. Jo poikana sai hän oleskella ulkomailla, Ranskassa ja
Englannissa, minkä maiden kieliä hän oppi täydellisesti hallitsemaan.
Näin tuli Schopenhauerista "maailmanmies" jo nuoruudessaan. Hän
sai aikaisin elämänkokemusta; se esti hänestä koskaan tulemasta
tomuttunutta "kamarifilosofia", joka katselee elämän kuumaa
kamppausta valjujen abstraktioittensa takaa.
Vuonna 1809 tuli Schopenhauer ylioppilaaksi Göttingenin yliopistoon.
Ensi nidos hänen pääteostaan _Die Welt als Wille und Vorstellung_
ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin, mutta kesti kolmekymmentä vuotta,
ennenkuin hän ensinkään alkoi tulla tunnetuksi. "Kateederifilosofit",
joilla ei ollut mitään ystävällisiä tunteita Schopenhaueria
kohtaan niiden terävien pistosten jälkeen, mitä olivat häneltä
saaneet, vaikenivat hänestä visusti. Peritty varallisuus teki
Schopenhauerin toimeentulon huolettomaksi; hän eleli Frankfurt am
Mainissa kirjallisia töitään jatkaen. V. 1851 ilmestyi _Parerga und
Paralipomena_, jolla oli suuri menestys. Senjälkeen alkoi hänestä
pian tulla kuuluisuus. Vuosisadan jälkipuoliskolla hän oli jonkun
aikaa suorastaan muotifilosofina, kuten senjälkeen Nietzsche ja
meidän päivinämme Bergson.
Schopenhauer kuoli viisaan kuoleman 21 p:nä syyskuuta 1860.
Filosofianhistoriallisesti katsoen on Schopenhauer Kantin työn
jatkaja ja kehittäjä. Hän säilytti useimmat Kantin tietokritiikin
opeista, mutta oikaisi niitä väittämällä m.m., että tosiolevaisuus
ei ole tuntematon, vaan "tahtoa", ja että kategorioja on vain yksi,
nimittäin kausaliteetti.
_Suomentaja_.
KUOLEMA JA KUOLEMATON
Kuolema on filosofian varsinainen innoittava haltio eli _musagetes_,
minkä vuoksi Sokrates onkin filosofian määritellyt "kuoleman
tutkimukseksi". Tuskinpa ollenkaan filosofoitaisiinkaan, ellei
kuolemaa olisi. Siksi on aivan paikallaan, että erikoinen kuoleman
tutkistelu saa sijansa tässä, viimeisen, vakavimman ja tärkeimmän
kirjamme[1] alussa.
Eläin viettää päivänsä vailla varsinaista kuoleman tuntemusta: siksi
nauttii eläinyksilö välittömästi koko suvun katoamattomuutta, se
kun saattaa tajuta oman olemassaolonsa ainoastaan loppumattomaksi.
Ihmisessä sensijaan järjen mukana välttämättä esiintyi kuoleman
peloittava varmuus. Mutta kuten luonto läpikotaisin tarjoaa
jokaista pahaa vastaan parannuskeinon tai ainakin korvauksen, niin
auttaa samainen harkinta, joka toi tiedon kuolemasta, luomaan
_metafyysillisiä_ käsityksiä, jotka sitä vastaan lohduttavat ja joita
eläin yhtä vähän kaipaa kuin pystyy itselleen luomaan. Etupäässä tätä
tarkoitusta varten ovat kaikki uskonnot ja filosofiset järjestelmät
muodostetut, ne ovat siis harkitsevan järjen omin neuvoin tuottamaa
vastamyrkkyä kuoleman varmuutta vastaan. Kuitenkin ne aivan eri
määrässä saavuttavat tämän tarkoituksen, ja todellakin tekee toinen
uskonto tai filosofia paljon suuremmassa määrässä kuin toinen ihmisen
kykeneväksi tyynesti katsomaan kuolemaa silmiin.
Brahmalaisuus ja buddhalaisuus, jotka opettavat ihmistä pitämään
itseään Brahmana, perusolentona itsenään, vaikuttavat siinä suhteessa
paljon enemmän kuin sellaiset opit, jotka antavat hänen syntyä
tyhjästä ja alottaa toiselta olennolta saamansa olemassaolon todella
vasta syntymässä. Sen mukaisesti tapaammekin Intiassa luottavaisuutta
ja kuoleman halveksumista, josta Europassa ei ole mitään käsitystä.
On itse teossa arveluttava asia tässä tärkeässä kohdassa aikaisen
opetuksen kautta tyrkyttää ihmiselle heikkoja ja hauraita käsityksiä
ja tehdä hänet täten iäkseen kykenemättömäksi omaksumaan oikeampia ja
kestävämpiä. Opettaa hänelle esim., että hän äskettäin on tyhjästä
syntynyt -- siis iäisyyden läpeensä ollut tyhjyyttä -- ja kuitenkin
tulevaisuudessa on oleva katoamaton, on saman vertaista kuin opettaa
hänelle, että vaikka hän läpikotaisin on toisen tekemä, hän kuitenkin
on tekemisestään ja tekemättä jättämisestään vastuussa kaiken
iäisyyden.
Kun näet sitten, hänen henkensä kypsyessä ja harkinnan esiintyessä,
hänelle paljastuu tällaisten oppien kestämättömyys, ei hänellä ole
mitään parempaa niiden sijalle pantavana, -- niin, hän ei enää
pysty sellaista käsittämäänkään ja menettää täten sen lohdutuksen,
minkä luonto hänelle oli määrännyt kuoleman varmuuden korvaukseksi.
Tällaisen kehityksen seurauksena näemme juuri nykyään, mitenkä (1844)
Englannin turmeltuneiden tehdastyöläisten joukosta sosialistit
ja Saksan turmeltuneiden ylioppilaiden joukosta nuorhegeliläiset
vajoavat puhtaasti aineelliselle käsityskannalle, joka johtaa
tulokseen: _edite, bibite, post mortem nulla voluptas_ -- syökää,
juokaa, kuoleman jälkeen ei mitään nautintoa ole.
Kaiken jälkeen, mitä kuolemasta on opetettu, ei kuitenkaan ole
kiellettävissä, että ainakin Europassa ihmisten, vieläpä monasti
saman yksilön mielipide varsin usein yhä uudelleen horjuu sen
käsityksen, joka pitää kuolemaa ehdottomana häviönämme, ja sen
olettamuksen välillä, että me ikäänkuin kynsinemme ja karvoinemme
olisimme kuolemattomia. Molemmat ovat yhtä väärät; mutta meidän
ei niin suuresti ole tarvis löytää oikea keskitie, kuin omaksua
se korkeampi näkökanta, jolta katsoen moiset käsitykset itsestään
raukeavat.
Tahdon näissä tutkistelemuksissa ensinnä lähteä aivan empirisestä,
kokemuksen kannasta. -- Tällöin meillä on lähinnä edessämme se
kieltämätön tosiseikka, että ihminen luontaisen tuntonsa mukaisesti
ei ainoastaan omasta kohdastaan pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään
muuta, vaan myöskin kiihkeästi murehtii omaistensa kuolemaa, eikä
ilmeisesti tee tätä itsekkäästi, itse kärsimänsä menetyksen vuoksi,
vaan säälistä sen suuren onnettomuuden johdosta, mikä toisia
on kohdannut; siksi soimataankin ihmistä, joka ei sellaisessa
tapauksessa itke eikä murehdi, kovasydämiseksi ja tunnottomaksi.
Tämän kanssa rinnakkainen on tosiseikka, että kostonhimo karkeimmissa
asteissaan tavoittaa vastustajan kuolemaa, suurimpana pahana mitä voi
tapahtua. -- Arvelut vaihtuvat ajan ja paikan mukaan; mutta luonnon
ääni pysyy aina ja kaikkialla samana, sitä on siis ennen kaikkea
tarkattava. Se näkyy nyt tässä selvästi ilmaisevan, että kuolema on
suuri onnettomuus. Luonnon kielessä merkitsee "kuolema" häviötä. Ja
että kuolema on vakava asia, käy ilmi jo siitä, että elämä, kuten
jokainen tietää, ei ole mitään leikkiä. Emme kai ansaitse mitään
parempaa kuin nämä molemmat.
Itse teossa on kuolemanpelko tiedosta kokonaan riippumaton: sillä
eläin tuntee sitä, vaikka se ei tiedä kuolemasta mitään. Kukin
olio tuo sen syntyessään mukanaan maailmaan. Tämä _a priori_,
ennen kokemusta esiintyvä kuolemanpelko ei olekaan mitään muuta
kuin elämäntahdon[2] nurjapuoli -- tahdon, joka juuri on meidän
olemuksemme. Senvuoksi on jokaisella eläimellä synnynnäinen huoli
elämänsä ylläpidosta ja pelko sen häviöstä: tämä siis, eikä pelkkä
tuskan karttaminen, ilmenee siinä arassa huolekkuudessa, millä eläin
koettaa asettaa itsensä ja vielä enemmän sikiönsä turvaan jokaiselta,
joka saattaisi käydä sillä vaaralliseksi. Miksi eläin pakenee,
vapisee ja koettaa piiloutua? Koska se on pelkkää elämäntahtoa,
mutta sellaisena se on kuolemalle alttiiksi annettu ja se tahtoisi
voittaa aikaa. Niin menettelee luontaisesti myös ihminen. Suurin
onnettomuus, pahin, millä missään voidaan uhata, on kuolema, suurin
pelko kuolemanpelko. Mikään ei niin vastustamattomasti tempaa meitä
vilkkaimpaan myötätuntoon kuin toisen hengenvaara, mikään ei ole
kauhistuttavampaa kuin teloitus.
Mutta täten ilmenevä ääretön kiintyminen elämään ei saata olla
peräisin tiedosta ja harkinnasta: näiden valossa se päinvastoin
näyttää typerältä, koska elämän ulkokohtainen arvo on epätietoinen,
ja ainakin jää epäiltäväksi, onko olemista pidettävä olemattomuutta
parempana -- niin, jopa täytyy olemattomuuden päästä voitonpuolelle,
jos kokemus ja harkinta pääsevät vaikuttamaan. Jos hautojen ovia
kolkutettaisiin ja kuolleilta kysyttäisiin, tahtovatko nousta elämään
taas, pudistelisivat he päätään. Sensuuntainen on myös _Sokrateen_
käsitys Platonin puolustuspuheessa, eikä iloinen ja rakastettava
_Voltairekaan_ voi olla sanomatta: "_on aime la vie; mais le
néant ne laisse pas d'avoir du bon_" -- elämää rakastetaan; mutta
olemattomuus ei ole vailla etujaan. Ja toisessa paikassa: "_je ne
sais pas ce que c'est que la vie éternelle, mais celle-ci est une
mauvaise plaisanterie_" -- en tiedä mitä ikuinen elämä on, mutta tämä
on huonoa pilaa. Sitäpaitsihan täytyy elämän joka tapauksessa pian
loppua; niin että ne muutamat vuodet, jotka meidän vielä pitää olla
olemassa, tykkänään häviävät sen äärettömän ajan rinnalla, jolloin
ihmistä ei enää ole.
Senvuoksi näyttää harkinnan valossa suorastaan naurettavalta olla
tästä ajan katkelmasta niin huolissaan, niin suuresti vapista, kun
oma tai vieras elämä joutuu vaaraan, ja sepittää murhenäytelmiä,
joiden peloittavuus johtuu vain meidän kuolemanpelostamme. Mainittu
valtava kiintyminen elämään on näin ollen järjetön ja sokea: se
on vain siten selitettävissä, että meidän koko tosiolemuksemme jo
itse on elämäntahtoa, jolle olemisen senvuoksi täytyy olla korkein
hyvä, niin katkeroitunut, lyhyt ja epävarma kuin tämä lieneekin; ja
siten, että mainittu tahto itsessään ja alkuaan on tiedoton ja sokea.
Kaukana siitä että tieto olisi tämän elämäänkiintymyksen alkuperä,
se suorastaan vaikuttaa tähän ehkäisevästi, paljastaessaan elämän
arvottomuuden ja täten vastustaessaan kuolemanpelkoa. -- Kun tämä
tieto milloin voittaa ja ihminen siis rohkeana ja rauhallisena käy
kohti kuolemaa, kunnioitetaan tätä suurena ja jalona tekona: me
juhlimme siis silloin tiedon voittoa sokeasta elämäntahdosta, joka
kuitenkin on oman olentomme ydin. Samaten halveksimme sitä, jossa
tieto tässä taistelussa joutuu tappiolle, joka senvuoksi ehdottomasti
kiintyy elämään, joka lähestyvää kuolemaa vastaan ponnistaa viimeiset
voimansa ja epätoivoisena ottaa sen vastaan;[3] ja kuitenkin ilmenee
hänessä vain itseytemme ja luonnon alkuperäinen olemus. Kuinka voisi
-- saattaa tässä ohimennen kysyä -- rajaton rakkaus elämään ja
pyrkimys säilyttää sitä kaikin tavoin, niin kauan kuin mahdollista,
näyttää alhaiselta ja halveksittavalta, ja kuinka niinikään jokaisen
uskonnon kannattajat voisivat pitää sitä tälle arvottomana, jos
se olisi kiitollisuudella tunnustettava suopeiden jumalien lahja?
Ja kuinka saattaisi edelleen sen ylenkatsominen näyttää suurelta
ja jalolta? -- Meitä taas vahvistavat nämä tutkistelemukset
käsityksessämme: 1) että elämäntahto on ihmisen sisin olemus; 2)
että se on itsessään tiedoitsematon, sokea; 3) että tieto on sille
alkuperäisesti vieras, myöhemmin ilmennyt olomuoto; 4) että tieto
taistelee sen kanssa ja meidän arvostelumme antaa hyväksymisensä
tiedon voitolle tahdosta.
Jos se, mikä meistä saattaa kuoleman näyttämään niin hirveältä, olisi
_olemattomuuden_ ajatus, niin täytyisi meidän samalla väristyksellä
ajatella sitä aikaa, jolloin meitä ei vielä ollut. Sillä on
kumoamattoman varmaa, ettei olemattomuus kuoleman jälkeen saata olla
toisenlaista kuin olemattomuus ennen syntymää, ei siis myöskään
valitettavampaa. Kokonainen iäisyys on kulunut, jolloin meitä
_ei vielä_ ollut; mutta se ei mitenkään huoleta meitä. Sensijaan
on meistä kovaa, jopa sietämätöntä, että tätä päiväperhon elämän
hetkellistä välikohtausta seuraisi toinen äärettömyys, jolloin meitä
_ei enää_ olisi. Olisiko nyt tämä olemassaolon jano kenties senkautta
syntynyt, että me nyt olemme saaneet elämää maistaa ja havainneet
sen niin ylen armaaksi? Varmastikaan ei, kuten jo ylempänä lyhyesti
selvitettiin; paljon pikemmin olisi tehty kokemus saattanut herättää
äärettömän kaipauksen olemattomuuden kadotettua paratiisia kohtaan.
Myöskin täydentää sielun kuolemattomuuden toivoa aina "paremman
maailman" toivo, -- merkki siitä, ettei nykyinen ole suurenarvoinen.
Kaikesta tästä huolimatta on kysymystä kuolemanjälkeisestä tilastamme
varmasti käsitelty kymmenentuhatta kertaa enemmän, kirjoissa ja
suullisesti, kuin kysymystä syntymän-edellisestä tilastamme.
Teoretisesti katsoen on toinen kuitenkin yhtä läheinen ja oikeutettu
kysymys kuin toinenkin; ja joka olisi toiseen vastannut, olisi
kai pian toisestakin selvillä. Meillä on runollisia huudahduksia
siitä, kuinka loukkaavaa olisi ajatella, että ihmisen henki, joka
sulkee piiriinsä maailman ja jossa asuu niin paljon ylen oivallisia
ajatuksia, vaipuisi hautaan ruumiin mukana; mutta siitä, että tämä
henki olisi antanut kokonaisen äärettömyyden kulua, ennenkuin se
näine ominaisuuksineen syntyi, ja että maailma aivan niin kauan
on saanut tulla toimeen ilman sitä, ei puhuta mitään. Kuitenkaan
ei tahdon lahjomatta jääneelle tiedolle mikään kysymys esiinny
luonnollisempana kuin tämä: ääretön aika on kulunut ennen minun
syntymääni; mitä olin minä kaiken sen ajan?
Metafyysilliseltä kannalta kenties saattaisi vastata: "Minä
olin aina minä: nimittäin kaikki, jotka tuon ajan kuluessa
täten itsestään lausuivat, olivat juuri minä." Mutta tämän me
toistaiseksi, nykyiseltä aivan empiriseltä näkökannaltamme jätämme
huomioonottamatta ja otaksumme, ettei minua olisi ollenkaan ollut.
Mutta silloin minä voin äärettömään kuolemanjälkeiseen aikaan
nähden, jolloin minua ei enää ole, lohduttautua sillä äärettömällä
ajalla, jolloin minua vielä ei ollut, ja joka on varsin tuttu ja
todellakin hyvin mukava tila. Sillä iäisyys _a parte post_, tuleva
iäisyys ilman minua, saattaa olla yhtä vähän peljättävä kuin
iäisyys _a parte ante_, mennyt iäisyys ilman minua, koska nämä
kaksi eivät missään muussa eroa toisistaan kuin että välillä on
päiväperhosmainen elämänunelma. Myöskin voidaan kaikki todistukset
kuolemanjälkeisen elämän puolesta yhtä hyvin kääntää _in partem
ante_, jolloin ne todistavat syntymänedellisen elämän hyväksi; hindut
ja buddhalaiset johdonmukaisesti otaksuvatkin tämän. _Kantin_ oppi
"ajan ideaalisuudesta"[4] yksinään ratkaisee kaikki nämä arvoitukset,
mutta siitä ei vielä ole kysymys. Mutta senverran selviää jo
sanotusta, että on yhtä järjetöntä surra aikaa, jolloin minua ei
enää ole, kuin olisi surra sitä, jolloin minua ei vielä ollut: sillä
on yhdentekevää, onko aika, joka ei täytä olemassaoloamme, siihen
aikaan, joka sen täyttää, tulevaisuuden vaiko menneisyyden suhteessa.
Mutta aivan riippumattakin näistä ajan tarkasteluista on itsestään
järjetöntä pitää olemattomuutta pahana, koska kaikki paha samoinkuin
kaikki hyväkin edellyttää olemassaoloa, vieläpä tajuntaakin, ja
tämä taas elämän mukana lakkaa kuten myös unessa ja tiedottomuuden
tilassa. Senvuoksi on meille tajunnan puutos, johon ei mitään pahaa
sisälly, varsin tuttu ja turvallinen, ja sen tulo on joka tapauksessa
silmänräpäyksen asia. Tältä näkökannalta katseli _Epikuros_ kuolemaa
ja lausui senvuoksi aivan oikein: "Kuolema ei meitä liikuta",
selittäen että kun me olemme olemassa, silloin ei kuolemaa ole,
ja kun kuolema on, silloin ei ole meitä (Diog. Laert., X, 27).
Ilmeisesti ei ole mikään onnettomuus että ihminen on kadottanut
sellaista, mitä ei voi kaivata: siis saa tuleva olemattomuutemme
liikuttaa meitä yhtä vähän kuin mennyt olemattomuutemme.
Tiedon kannalta ei siis ilmene ollenkaan mitään syytä peljätä
kuolemaa; mutta tajunta on tietämistä, siksi ei kuolema sille ole
mitään pahaa. Myöskään ei tämä minuutemme _tietävä_ osa kuolemaa
pelkää; vaan yksinomaan sokeasta _tahdosta_ johtuu se _fuga
mortis_, kuoleman kammo, joka kaiken elävän täyttää. Mutta tähän
tahtoon se, kuten jo ylempänä mainittiin, oleellisesti kuuluu,
koska se on elämäntahtoa, jonka koko olemus on kiihkoa elämään ja
olemassaoloon ja johon tieto ei kuulu alkuperäisesti, vaan vasta sen
ilmetessä eläinyksilöissä. Kun tämä tahto nyt tiedon välityksellä
havaitsee kuoleman ilmiömuotonsa loppuna, jonka muodon kanssa se
on identifioinut itsensä ja johon se siis luulee rajoittuvansa,
ponnistaa sen koko olemus kaikin voimin vastaan. Onko sillä nyt
kuolemalta mitään todella peljättävänä, tulemme tuonnempana tutkimaan
ja tällöin pitämään muistissamme tässä osoitetun kuolemanpelon
varsinaisen lähteen, jonka asianmukainen jako olentomme tahtovaan ja
tietävään osaan selvittää.
Tämänmukaista on myös, että kuolemaa ei niin peljättäväksi tee se
että se on elämän loppu, koska elämä ei kenenkään mielestä voi olla
erikoisesti surkuttelun arvoinen, vaan se että se on elimistön
häviö: oikeastaan, koska elimistö on ruumiina ilmenevä tahto itse.
Mainitun häviön me tunnemme itse asiassa vain sairauden tai vanhuuden
raihnauksissa: sensijaan kuolema itse on _minuudelle_ olemassa vain
sinä äkillisenä silmänräpäyksenä, jolloin tajunta häviää, aivojen
toiminnan seisahtumisena. Tästä seuraava seisahduksen leviäminen
kaikkiin muihin elimistön osiin on oikeastaan jo kuolemanjälkeinen
tapaus. Kuolema siis itsekohtaisessa suhteessa koskee vain tajuntaa.
Mitä nyt tämän katoaminen on, voi jokainen suunnilleen arvostella
uneenvaipumisen perusteella; mutta vielä paremmin tuntee sen se joka
on kokenut todellisen tainnostilan, jommoisessa ylimeno ei tapahdu
niin vähitellen eikä unien välityksellä, vaan ensinnä, vielä täyden
tajun vallitessa, näkökyky häviää ja sitten välittömästi esiintyy
syvin tiedottomuus: tunto tästä, mikäli sitä on, on kaikkea muuta
kuin vastenmielinen, ja epäilemättä on, kuten uni on kuoleman veli,
tainnostila sen kaksoisveli.
Väkivaltainenkaan kuolema ei saata olla tuskallinen, koska
vaikeitakaan haavoittumisia säännöllisesti ei ensinkään tunneta,
vaan ne vasta hetkeä myöhemmin huomataan, usein vasta ulkonaisten
merkkiensä johdosta; jos ne ovat nopeasti kuolettavia, häviää
tajunta, ennenkuin ne huomataan; jos ne surmaavat myöhemmin, on laita
kuin muissakin taudeissa. Nekin jotka ovat menettäneet tajuntansa
vedessä tai hä'ässä tai hirttäytyessä, ilmoittavat, kuten tunnettu,
sen tapahtuvan kivutta. Ja varsinkin oikea luonnonmukainen kuolema,
jonka ikä aiheuttaa, _euthanasia_, on huomaamattomalla tavalla
tapahtuvaa vähittäistä häviämistä ja haihtumista todellisuudesta.
Toinen toisensa jälkeen sammuvat vanhuudessa intohimot ja pyyteet,
samalla kun herkkätuntoisuus niiden esineitä kohtaan lakkaa;
mielenliikutukset eivät enää saa aihetta viritäkseen, sillä
kuvausvoima käy yhä heikommaksi, sen kuvat himmeämmiksi, vaikutelmat
eivät enää painu mieleen, ne menevät jäljettömästi ohi, päivät
vierivät yhä nopeammin, menettävät merkityksensä, kaikki kalpenee.
Korkeaikäinen vanhus hoipertelee ympärillämme tai lepää jossakin
sopessa entisen olentonsa pelkkänä varjona, haamuna. Mitä on tässä
kuolemalla enää hävitettävää? Eräänä päivänä hän uinahtaa viimeisen
kerran, ja hänen unelmansa ovat -- -- -- Niitäpä jo Hamlet kysyi
kuuluisassa yksinpuhelussaan. Minä uskon: me uneksimme niitä juuri
nyt.
Tässä on vielä huomautettava, että elämänprosessin ylläpito --
vaikka sillä on metafyysillinen perusta -- ei tapahdu vastuksitta,
siis ei myöskään ponnistuksitta. Tähän uupuu elimistö joka ilta,
ja senpä vuoksi se lakkauttaa aivotoiminnan ja heikentää muutamia
eritystoimia, sekä hengityksen, valtimon ja lämmönkehityksen.
Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että elämänprosessin täydellisen
lakkaamisen täytyy sitä liikkeelle panevalle voimalle merkitä
ihmeellistä helpotusta: kenties tämä osaltaan vaikuttaa että
useimpien kuolleiden kasvoilla on suloisen tyytyväisyyden leima.
Ylipäätään mahtanee kuoleman hetki olla samankaltainen kuin
herääminen raskaasta painajais-unesta.
Toistaiseksi olemme havainneet, että niin suuresti kuin kuolemaa
peljätäänkin, se ei kuitenkaan saata olla mitään varsinaisesti pahaa.
Mutta useinpa se ilmenee suorastaan jonakin hyvänä, toivottuna,
ystävänä. Jokaiselle, jonka olemassaoloa tai pyrintöjä ovat
kohdanneet voittamattomat esteet, -- joka kärsii parantumatonta
tautia tai lohdutonta murhetta, -- on viimeisenä, hänelle enimmäkseen
itsestään aukeavana turvantienä palaaminen luonnon helmaan, josta
hän kuten kaikki muukin lyhyeksi ajaksi oli sukeltanut esiin,
suopeampien olemisen edellytysten toivon viettelemänä kuin hänen
osakseen oli tullut, ja jonne hänelle sama tie aina jää avoimeksi.
Tämä paluu on elävän _cessio bonorum_, omaisuuden luovuttaminen
takaajalle. Kuitenkin sille tielle tässäkin tapauksessa astutaan
vasta ruumiillisen tai henkisen taistelun jälkeen: niin suuresti
empii jokainen palata sinne, mistä niin helposti ja auliisti astui
olemassaoloon, jolla on tarjottavana niin paljon kärsimystä ja niin
vähän iloja. -- Hindulaiset ovat antaneet kuolemanjumala Yamalle
kahdet kasvot: toiset kovin peljättävät ja kauheat, toiset kovin
ystävälliset ja hyvänsuovat. Tämän selittää osaksi jo yllä esitetty
tarkastelu.
Kokemuksen kannalta, jolla yhä edelleen pysymme, tarjoutuu myös
itsestään seuraava näkökohta, jota senvuoksi kannattaa lähemmin
selvittää ja oikeisiin rajoihinsa osoittaa.
Silmäys ruumiiseen näyttää minulle, että tuntokyky, ärtyväisyys,
verenkierto, mieleenpalautus j.n.e. tässä ovat lakanneet. Tästä minä
varmuudella päätän, että se mikä ne tähän saakka pani toimimaan,
vaikkakin se aina pysyi minulle tuntemattomana, ei niitä enää
pane toimimaan, on siis poistunut niistä. -- Mutta jos minä tähän
lisäisin, että tämän on täytynyt olla juuri sitä, minkä minä olen
tuntenut vain tajuntana, siis älynä (sieluna), niin ei tällainen
johtopäätös olisi vain epäoikeutettu, vaan myös ilmeisesti väärä.
Sillä milloinkaan ei tajunta ole minulle esiintynyt elimellisen
elämän syynä, vaan tuotteena ja tuloksena, koska se tämän mukana
nousee ja laskee, nimittäin eri elinkausina, terveydessä ja
sairaudessa, unessa, tainnostilassa, heräämisessä j.n.e., siis aina
esiintyi elimellisen elämän seurauksena eikä syynä, aina näyttäytyi
jonakin, joka syntyy ja häviää ja taas syntyy, niin kauan kuin
edellytykset tähän ovat vielä olemassa, mutta muuten ei. Olenpa
saattanut tehdä senkin huomion, että tajunnan täydellisen hajoamisen,
mielipuolisuuden, ei ensinkään tarvitse kerallansa heikentää ja
masentaa muita voimia, taikka suorastaan uhata elämää, se päinvastoin
niitä, varsinkin ärtyväisyyttä eli lihasvoimaa, suuresti lisää, ja
elämää pikemmin pitentää kuin lyhentää, ellei muita kilpailevia syitä
ole myötävaikuttamassa.
Edelleen tunsin yksilöllisyyden kaiken elimellisen elämän -- ja
siis myös, jos tämä on itsetajuista, tajunnan ominaisuudeksi.
Mitään aihetta ei ole päätellä, että tämä ominaisuus kuuluisi
mainitulle kuolemassa poistuneelle, elämää jakavalle, minulle täysin
tuntemattomalle perusainekselle; sitä vähemmän, kun näen, että
kaikkialla luonnossa jokainen yksityinen ilmiö on jonkun yleisen,
tuhansissa samanlaisissa ilmiöissä toimivan voiman tuote. Mutta
yhtä vähän on aihetta toisaalta päätellä, että koska elimellinen
elämä tässä on lakannut, senvuoksi myös mainittu, sitä tähän saakka
vaikuttava voima olisi rauennut tyhjiin; -- yhtä vähän kuin on syytä
rukin pysähtymisestä päätellä kehrääjän kuolleen. Kun heiluri,
tavatessaan painopisteensä, vihdoin pääsee lepoon, ja siten sen
näennäinen yksilöelämä on lakannut, ei kukaan arvele, että painovoima
nyt on hävinnyt; vaan jokainen ymmärtää, että se on lukemattomissa
ilmiöissä toimivana nyt kuten ennen. -- Tosin saattaisi tätä
vertausta vastaan väittää, että painovoima ei ole lakannut tässä
heilurissakaan vaikuttamasta, vaan ainoastaan näkyvästi ilmaisemasta
toimintaansa; joka näin väittää, ajatelkoon tämän sijasta sähköistä
kappaletta, jossa sähkö purkautumisensa jälkeen todella on lakannut
vaikuttamasta.
Olen täten ainoastaan tahtonut osoittaa, että me alhaisimmillekin
luonnonvoimille välittömästi tunnustamme ainaisuuden ja
kaikkiallisuuden, ja niiden hetkellisten ilmennysten katoavaisuus
ei saata meitä vähääkään erehtymään. Sitä vähemmän sopii meidän
siis pitää elämän lakkaamista elävöittävän perusvoiman häviönä,
siis kuolemaa ihmisen täydellisenä perikatona. Senvuoksi, että
sitä voimakasta käsivartta, joka kolmetuhatta vuotta sitten
jännitti Odysseun jousta, ei enää ole, ei mikään harkitseva ja
hyvinjärjestetty ymmärrys ole pitävä täysin hävinneenä sitä voimaa,
joka siinä niin tarmokkaasti vaikutti, mutta senvuoksi ei myöskään,
edelleen harkitessaan, otaksuva, että voima, joka tänään jousta
jännittää, olisi alkanut olla olemassa vasta tämän käsivarren mukana.
Paljon likeisempi on ajatus, että voima, joka aikaisemmin vaikutti
nyttemmin poistuneen elämän, on sama, joka nykyään kukoistavassa
elämässä vaikuttaa: niin, onpa tätä ajatusta melkein mahdoton
torjua. Mutta varmasti me tiedämme, että vain se on katoavaista,
mikä jäsenenä kuuluu syysarjaan, mutta siihen kuuluvat vain tilat ja
muodot.
Mutta syiden aiheuttaman vaihtelun koskemattomaksi jää toisaalta
materia eli aine, toisaalta luonnonvoimat, sillä molemmat ovat
kaikkien näiden muutosten edellytyksenä. Mutta itseämme elävöittävä
perusvoima täytyy meidän lähinnä ajatella ainakin luonnonvoimaksi,
kunnes mahdollisesti syvempi tutkimus on sallinut meidän tietää,
mitä se itsessään on. Ja luonnonvoimana jää siis elinvoima kokonaan
muotojen ja tilojen vaihtelun koskemattomaksi, jotka syiden ja
seurausten ketju vie ohi ja jotka yksin ovat syntymän ja häviämän
alaisia, kuten kokemus näyttää. Tässä määrässä siis meidän
varsinaisen olentomme katoamattomuutta käy varmasti todistaminen.
Tämä tosin ei tyydytä niitä vaatimuksia, mitä olemme tottuneet
asettamaan todistuksille kuolemanjälkeisestä olemassaolostamme, eikä
tarjoamaan sitä lohdutusta, mitä sellaisilta odotetaan. Kuitenkin on
tämäkin jotakin, ja joka pelkää kuolemaa ehdottomana häviönään, hänen
ei tule ylenkatsoa sitä täydellistä varmuutta, että hänen elämänsä
sisäisin perusvoima jää sen koskemattomaksi.
Niin, saattaisipa senkin paradoksin eli yllätysväitteen esittää,
että mainittu toinenkin olevainen, joka samoin kuin luonnonvoimat
jää syysarjan langassa jatkuvan tilojen vaihtelun koskemattomaksi,
siis aine, ehdottoman säilyväisyytensä kautta takaa meille
häviämättömyyden, minkä avulla se, joka ei pystyisi mitään muutakaan
käsittämään, jo saattaisi jonkunmoisella katoamattomuudella
lohduttautua. "Kuinka?" sanotaan, "pelkän tomun, raa'an aineen
säilymistä olisi pidettävä olentomme jatkumisena?" -- Mitä?
tunnetteko siis tämän tomun? Tiedättekö, mitä se on ja mihin se
kykenee? Oppikaa tuntemaan se, ennenkuin sitä halveksitte. Tämä aine,
joka nyt on tässä tomuna ja tuhkana, on kohta, veteen liuenneena,
kiteytyvä kristalliksi, loistava metallina, on sitten syöksevä
sähkökipinöitä, on galvaanisen jännityksensä kautta ilmituova voimaa,
joka hajoittaa kiinteimmätkin aineyhdistykset ja luo maalajeista
metalleja; niin, se muovautuu itsestään kasviksi ja eläimeksi ja
kehittää salaperäisestä kohdustaan sen elämän, jonka katoamisesta te
lyhytnäköisyydessänne niin arkoina huolehditte.
Eikö siis merkitse yhtään mitään jatkaa olemassaoloaan sellaisena
materiana? Niin, minä väitän vakavissani, että jo tämä aineen
säilyväisyyskin todistaa varsinaisen olentomme häviämättömyyden
puolesta, joskin vain kuvan ja vertauksen kautta tai pikemminkin
kuin varjoleikkauksen tavoin. Tämän ymmärtääksemme tarvitsee meidän
vain muistaa aikaisemmin esitettyä aineen olemuksen selvittelyä,
josta kävi ilmi että pelkkä muodoton materia, -- jota ei koskaan
ole sinänsä havaittu, mutta joka edellytetään ilmiömaailman alati
kestäväksi perustaksi -- on tosiolevaisen, siis tahdon, välitön
heijastus, on sen näkyväisyys ylipäätään. Senvuoksi siitä kokemuksen
edellytysten vallitessa pitää paikkansa se mikä tahtoon itseensä
eroittamattomasti kuuluu, ja se siis kuvastaa tämän todellista
iäisyyttä ajallisen katoamattomuuden kuvan muodossa. Koska, kuten
jo on sanottu, luonto ei valehtele, ei mikään sen puhtaasti
ulkokohtaisesta tarkastelusta johtunut ja johdonmukaisen ajattelun
kautta kehitetty käsitys saata olla tykkänään väärä, vaan pahimmassa
tapauksessa vain hyvin yksipuolinen ja epätäydellinen. Mutta
sellainen on kiistämättä myös yksipuolinen materialismi, esim.
_Epikuroksen_, yhtähyvin kuin sen vastakohta, ehdoton idealismi,
esimerkiksi _Berkeleyn_, ja ylipäätään jokainen oikeasta näkemyksestä
virinnyt ja vilpittömästi perille viety filosofinen peruskäsitys.
Ne vain ovat kaikki kovin yksipuolisia käsityksiä ja senvuoksi
vastakkaisuuksistaan huolimatta _yhtaikaisesti_ tosia, nimittäin
kukin määrätyltä kannalta katsoen, mutta niin pian kuin kohotaan
tämän yläpuolelle, näyttävät ne meistä vain suhteellisesti ja
ehdollisesti tosilta.
Korkein kanta, josta saa näköalan yli niiden kaikkien, sekä yli
niiden vain suhteellisen totuuden että niiden samanaikaisen
erheellisyyden, saattaa olla vain täydellisen totuuden kanta, mikäli
sellainen on saavutettavissa. Senmukaisesti näemme, kuten juuri
osoitettiin, oikeastaan varsin karkeassa ja senvuoksi varsin vanhassa
materialistisessa peruskäsityksessä tosiolemuksemme häviämättömyyden
kuvastuvan ainoastaan ikäänkuin varjomaisesti, nimittäin aineen
katoamattomuutena, samoinkuin absolutisen fysiikan jo korkeammalla
kannalla olevassa naturalismissa luonnonvoimien kaikkiallisuutena
ja iäisyytenä, joihin elinvoima kuitenkin on luettava. Siis
lausuvat nämäkin karkeat peruskäsitykset, että elävä olento ei
kuolemassa joudu ehdottoman häviön alaiseksi, vaan jatkuu luonnon
kokonaisuudessa ja sen mukana. --
Tutkistelemuksilla, jotka ovat meidät tähän saakka johtaneet ja
joihin muut pohtimiset liittyivät, oli lähtökohtana se silmäänpistävä
kuolemanpelko, joka täyttää kaikki elävät olennot. Mutta nyt me
tahdomme vaihtaa näkökantaa ja kerran katsoa sitä, mitenkä luonto,
yksityisolioiden vastakohtana, suhtautuu kuolemaan _kokonaisuutena;_
tällöin me kuitenkin yhä vielä pysyttelemme kokemuksen pohjalla.
Me tosin emme tunne mitään korkeampaa arpapeliä kuin se mitä
käydään kuolemasta ja elämästä: jokaista niitä koskevaa ratkaisua
me äärimäisellä jännityksellä, osanotolla ja pelolla odotamme --
meidän silmissämme on siinä kysymys _kaikesta. -- Luonto_ sensijaan,
joka kuitenkaan ei koskaan valehtele, vaan puhuu vilpittömästi ja
avoimesti, lausuu tästä ajatusaiheesta aivan toisin, nimittäin siten
kuin Krishna "Bhagavad Gita" runossa. Se lausuu: yksilön kuolema tai
elämä on kokonaan merkityksetön. Tämän näet se ilmaisee siten, että
se antaa jokaisen eläimen ja myös ihmisen elämän vähäpätöisimmillekin
sattumille alttiiksi, ryhtymättä sitä pelastamaan.
Katsokaa hyönteistä tiellämme: pieni, tiedottomasti tehty askeleen
käännähdys riittää ratkaisemaan sen elämän ja kuoleman. Katsokaa
metsäkotiloa, miten se on vailla kaikkia keinoja paetakseen,
puolustautuakseen, pettääkseen vihollisensa, piiloutuakseen; se
on jokaisen valmis saalis. Nähkää kalan huoletta leikkivän vielä
avoimessa pyydyksessä; sammakon hitautensa takia viivyttelevän pakoa,
joka vielä saattaisi sen pelastaa; lintua, joka ei havaitse yllään
liitelevää haukkaa; lammasta, jota susi pensaikosta vaanii ja väijyy.
Kaikki nämä, varovaisuutta tuntematta, kulkevat huoletta keskellä
vaaroja, jotka joka hetki uhkaavat niiden olemassaoloa. Kun siis
luonto täten empimättä antaa alttiiksi sanomattoman taidokkaasti
rakennetut eliönsä, ei vain voimakkaamman rosvoushalulle, vaan
sokeimmallekin sattumalle ja joka narrin oikulle ja lapsen
vallattomuudelle, ilmaisee se, että näiden yksilöiden perikato on
sille yhdentekevä, ei sitä vahingoita, ei merkitse mitään ja että
vaikutus näissä tapauksissa on yhtä vähäpätöinen kuin syy.
Tämän se ilmaisee hyvin selvästi, eikä se koskaan valehtele, mutta
se jättää lausuntonsa selityksiä vaille; se puhuu mieluummin
orakelien lakooniseen tyyliin. Kun siis ikiemo niin huoletta lähettää
suojattomat lapsensa tuhansia vaaroja vastaan, saattaa se tapahtua
vain siksi, että se tietää, että jos ne sortuvat, niin ne sen helmaan
sortuvat, jossa ne ovat turvassa, ja siis niiden sortuminen on
vain pilaa. Eikä se myöskään kohtele ihmisiä toisin kuin eläimiä.
Edellisistäkin se siis lausuu, että yksilön elämä ja kuolema
ovat sille yhdentekeviä. Senmukaisesti pitäisi niiden määrätyssä
merkityksessä olla sitä meillekin; sillä me itsehän muodostamme
luonnon. Varmastikin me, jos vain katseemme tunkeutuisi kyllin
syvälle, olisimme samaa mieltä kuin luonto ja pitäisimme kuolemaa
tai elämää yhdentekevänä samoin kuin se. Mutta näin ollen täytyy
meidän harkinnan avulla tulkita luonnon mainittu huolettomuus ja
välinpitämättömyys yksilöiden elämää kohtaan siten, että sellaisten
ilmiöiden hävitys ei vähimmässäkään määrässä koske niiden varsinaista
ja todellista olemusta.
Jos vielä edelleen harkitsemme, ettei vain elämä ja kuolema ole
riippuvainen vähäpätöisimmistä sattumista, vaan että elimellisten
olentojen olemassaolo ylipäätäänkin on haihtuvaista laatua, että
eläin ja kasvi tänään syntyy ja huomenna kuihtuu, että syntymä ja
kuolema nopeassa tahdissa seuraavat toisiaan, kun sensijaan niin
paljon alhaisemmalla kannalla olevalle elimettömälle maailmalle on
taattu niin paljon pitempi olemassaolo -- äärettömän pitkä kuitenkin
vain ehdottomasti muodottomalle aineelle, -- jolle me sellaisen
tunnustamme suorastaan _a priori_, järkisyillä; -- silloin täytyy,
ymmärtääkseni, tällaisen asiaintilan kokemuksellisesta, mutta
ulkokohtaisesta ja ennakkoluulottomasta tarkastelusta itsestään
viritä sen ajatuksen, että se on vain pintapuolinen ilmiö, -- että
sellainen alituinen syntyminen ja häviäminen ei suinkaan ulotu
olioiden perijuureen, vaan saattaa olla ainoastaan suhteellinen, jopa
näennäinen, että se ei kosketa todellisuuden sisäistä olemusta, joka
muutenkin läpeensä salaperäisenä karttaa katsettamme, ja että tämä
olemus siitä häiriintymättä jatkaa olemassaoloaan, joskaan emme saata
havaita, yhtä vähän kuin ymmärtääkään, miten tämä tapahtuu, jonka
vuoksi meidän täytyy ajatella se jonkunlaisena silmänkääntäjäleikkinä.
Sillä että juuri epätäydellisin, alhaisin, elimetön maailma
häiritsemättä jatkaa olemassaoloaan, kun sensijaan täydellisimmät
olennot, eliöt, jotka ovat äärettömän monimutkaisesti ja
käsittämättömän taidokkaasti rakennetut, yhäti syntyisivät läpeensä
uudestaan ja taas hetken kuluttua raukeisivat täydelliseen tyhjyyteen
antaakseen taasen tilaa uusille, tyhjyydestä olemassaoloon astuville
vertaisilleen -- tämä on jotakin niin silmäänpistävän järjetöntä,
ettei se konsaan saata olla olioden todellinen järjestys, vaan
pelkästään verho, joka tätä kattaa, eli oikeammin meidän älymme
rakenteesta johtuva ilmiö. Niin, koko tämä yksityisolioiden oleminen
ja olemattomuus, joiden kannalta kuolema ja elämä ovat vastakohtia,
saattaa olla vain suhteellinen. Luonnon puhetapa, joka sen esittää
meille ehdottomana, ei siis saata olla todellinen ja lopullinen
olioiden ja maailmanjärjestyksen laadun ilmaus, vaan todellakin
ainoastaan _patois du pays_, maalaismurre, s.o. vain suhteellisesti
tosi, vertauskuva, joka on ymmärrettävä _cum grano salis_ eli
sovitellen, tai tarkkaan sanoen: älymme rakenteesta riippuva käsitys.
-- Minä sanon: välitön, intuitiivinen vakaumus, jommoista olen tässä
koettanut sanoin tulkita, on pakostakin tunkeva jokaiseen, s.o. tosin
vain jokaiseen niistä, joiden henki ei ole vallan jokapäiväistä
lajia, jommoinen pystyy käsittämään vain yksityisilmiöitä ihan
sellaisinaan ja jonka tieto senvuoksi jyrkästi rajoittuu yksilöihin,
eläinymmärryksen tapaan. Se taasen, joka pelkästään jo hieman
tehostuneella kyvyllä edes alkaa havaita yksityisolioissa niiden
yleiset aatteet, se joutuu jossakin määrin omaksumaan mainitun
vakaumuksen, vieläpä välittömänä ja senvuoksi varmana.