_Rva Akkola_ ja _Johannes Kointähti_ etualalla oikealla.
_Kanslianeuvos Puntarpää_, nyt täysin puettuna, tulee
vasemmanpuolisesta takaovesta. _Rva Akkola_ rientää häntä
vastaan.
RVA AKKOLA: Herra kanslianeuvos! (Tarttuu molemmin käsin hänen
käteensä, horjuu, lankeaa hänen jalkoihinsa. Kanslianeuvos koettaa
väkivoimalla häntä ylös kohottaa.)
KANSLIANEUVOS: Hyve rouva Akkola! Koettaka suista liikutuksenne.
RVA AKKOLA: Te olette sankari! Te olette Leonidas! Te kamppailette
kalpeessa eikä kukaan näe teidän taistojanne!
KANSLIANEUVOS: No, mite hullu, mite hullu... (Saa hänet vihdoin
nousemaan.)
RVA AKKOLA (suurella pateettisella kädenliikkeellä): Johannes, Johannes
Kointähti! Katso häntä! Tee runo hänestä! Vala vaskeen, veistä
marmoriin hänet! — Näet edessäsi stoalaisen filosofin.
KANSLIANEUVOS (katsoo ympärilleen): Kointekti? Kuka se on?
RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä teille esittänyt. — (Johdattaa
Johanneksen kanslianeuvoksen luo.) Tässä hän on. Kansan toivo, Suomen
Johannes, hän, joka on päättänyt uhrata nuoren elämänsä meidän
suomalaiselle viljelyksellemme!
KANSLIANEUVOS: Niinkkö? — (Ojentaa kätensä ystävällisesti
Johannekselle.) Te rakasta kansa? Te pite pyhene soomenmeeli?
RVA AKKOLA: Josko hän rakastaa! Josko hän pitää pyhänä sitä! — Ah, te
ette tunne häntä, herra kanslianeuvos. Hän suorastaan jumaloi kansaa.
Ja hän tahtoo laskea nuoren, hehkuvan sydämensä kansallisen asian
alttarille.
KANSLIANEUVOS (aina ystävällisemmin): Se ilakdutta minu. Te luke
yliopistossa?
RVA AKKOLA: Tietysti hän lukee. Mutta te ymmärrätte: tutkinnot ovat
hänelle vain sivuasia. Kotka kaipaa ilmaa, Kointähti taivaan korkeutta.
KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Henelle on joku varma, viittiloitu
elementekteve? Sielle siselle? (Osoittaa sydäntään.)
RVA AKKOLA: Oh, kuinka hyvin te ymmärrätte hänet, herra kanslianeuvos!
— Mitä minä sanoin sinulle, Johannes? Kanslianeuvos Puntarpää on lukeva
sielusi sisimmät ajatukset.
KANSLIANEUVOS: Kiiten hyveste luottamisesta, hyve rouva. — Mille alalle
hen aikko graadi jelkken andadua?
RVA AKKOLA: Kaikki alat ovat hänelle avoinna, herra kanslianeuvos. Hän
on kuin tarun jättiläinen.
KANSLIANEUVOS: Tarun jetti —?
RVA AKKOLA (lennokkaasti): Niin. Hän vain koskettaa isänmaataan, ja
tuhatkertaiset voimat kasvavat hänelle. Hän vain polkaisee Suomen
multaa, ja legionat nousevat maasta hänelle.
KANSLIANEUVOS: Soome multta? — Niin, oikken, oikken. Mine pite
klassillisista värttauksista. — Hen aikko maanviljelije?
RVA AKKOLA: Suomen henkinen maanviljelijä on hänestä tuleva.
KANSLIANEUVOS: Hänkkinen? — Te puhu Soomen multta?
RVA AKKOLA: Minä tarkoitin kuvaannollisesti. — Mitä olisi Suomi ilman
Johannes Kointähteä? Kolkko korpi, raivaamaton erämaa...
KANSLIANEUVOS: On ollut, hyve rouva, on ollut. Ja olisi vielekin ehken
ilman noitta kansallisen härätyksen suuria kynttömeehiä. — (Osoittaa
Snellmanin ja Yrjö-Koskisen rintakuvia.) Ynnä heiden vehepetöisiä
palvelijoittan. (Osoittaa vaatimattomasti itseään.)
RVA AKKOLA (hartaudella): Niin. He suuret, he suuret. — (Katsoo hetkisen
haaveellisesti rintakuviin. Kääntyen kanslianeuvoksen puoleen.) Ja te
suuri! Sallikaa minun suudella sitä kättä, joka on piirtänyt niin monta
kaunista lehteä kansamme kultuurihistoriaan.
KANSLIANEUVOS: No, mite turha, hyve rouva, mite turha! (Sallii sen
kuitenkin tapahtua.)
RVA AKKOLA: Johannes! Tule lähemmäksi! — Herra kanslianeuvos! Sallikaa
lasten tulla teidän tykönne. Sallikaa hänen suudella teidän toista
kättänne, sillä hänkin on teidän innokkaimpia ihailijoitanne.
KANSLIANEUVOS: Tulkka, hyve noori mies, tulkka! Lasten ja imeveisten
suusta pite meille totuus kuulutettaman.
RVA AKKOLA: Kuinka kauniisti, kuinka ihanteellisesti sanottu! — Tule,
Johannes! Älä yhtään ujostele! Näethän, että herra kanslianeuvos on
sinulle hyvin suosiollinen.
KANSLIANEUVOS: Teme on liikka, hyve rouva, teme on liikka. (Kääntyy
pois liikutettuna. Johannes Kointähti itkee ääneensä, Rva Akkola kastaa
kanslianeuvoksen kättä hiljaisilla kyyneleillään. Pitkä vaitiolo.)
RVA AKKOLA (vienosti): Eikö totta? Tämä on suuri hetki, herra
kanslianeuvos. Kun kosketan teidän kättänne, on kuin tuntisin historian
valtimon tykytyksen. — (Vaitiolo.) Siunatkaa häntä, herra kanslianeuvos!
KANSLIANEUVOS: Jumala sinu hyve poikkueni siunatkon!
RVA AKKOLA: Poikani! Kuuletko, Johannes, hän sanoo: poikani! — Ottakaa
hänet omaksi pojaksenne, herra kanslianeuvos, ottakaa!
KANSLIANEUVOS (irroittautuen): Kuinkka? Ottopoikka!
RVA AKKOLA: Te saatte hänet. Minä luovutan hänet teille. Minä uhraudun.
KANSLIANEUVOS: Hyve rouva...
RVA AKKOLA: Ei, te ette voi estää minua uhrautumasta, niin katkeraa,
niin sydäntäviiltävää kuin minulle onkin kadottaa hänet. — Ottakaa
hänet! Kasvattakaa hänet kansalle ja isänmaalle!
KANSLIANEUVOS (hiukan hämillään): Hyve rouva, minulla on kaksi
poikka jo.
RVA AKKOLA: Ottakaa hänet siis teidän henkiseksi opetuslapseksenne! Te
näette, kuinka hän jo nyt teitä kunnioittaa ja rakastaa.
KANSLIANEUVOS: Hänkkiseksi? Se voisi keyde peinse. — Mutta nein ekki?
Mine en tiette viele, onkko hen kala vai linttu.
RVA AKKOLA: Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe,
kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?
KANSLIANEUVOS (levottomana): Mine en nekke. Mine en nekke mike
diadeemi. Mine en nekke mitte. — Sitepaitti minu vaimo ei ole kottona...
RVA AKKOLA: Isabella! Oh, hän on kyllä mielihyvällä antava
suostumuksensa tähän teidän perheenne yhtä odottamattomaan kuin
kallisarvoiseen lisäykseen.
KANSLIANEUVOS: Hen äi suostu. Hen äi takdo lisete mike pärhe ene. Hen
sano, henelle tuotta kylle murhe jo ottotyter.
RVA AKKOLA: Juuri hänestä minä tahdoin puhua teille. — Hänen
kihlauksensa on siis todella purkautunut?
KANSLIANEUVOS: On, sitte pahempi. Ja se ole heppe koko pärhele. Suokka
anteksi, hyve rouva: mine en takdo mike ottolapsi ene!
RVA AKKOLA: Jumala itse on lähettänyt minut teidän tykönne. — Missä
hän on?
KANSLIANEUVOS: Kuka?
RVA AKKOLA: Tuulikki, teidän tyttärenne?
KANSLIANEUVOS (osoittaen vasemmalle): Hen itke toolla. Lohduttaka, jos
voitte hente. Mutta mine en takdo mike ottopoika. — Ottaka itte, hyve
rouva!
RVA AKKOLA: Minä? Mitä te ajattelette, herra kanslianeuvos? Onhan hän
vain ystävä, vain nuorempi veli minulle...
KANSLIANEUVOS: Te voissi olla eitti henelle.
RVA AKKOLA (luoden silmänsä alas): Herra kanslianeuvos! Minulla ei ole
lasta. Minä en osaisi olla äiti hänelle.
KANSLIANEUVOS: Mees teille kuittenkin on. Teille piteisi olla lapsi.
Miksi te ette hankki lapsi, hyve rouva?
RVA AKKOLA (aivan ujostuneena): Herra kanslianeuvos! Minä olen kokonaan
uhrautunut kansan asialle.
KANSLIANEUVOS: Hyve. Oikken hyve. Mutta teitten piteisi myöskin uhratua
meehellene, — pärhe on yhteiskunnan pärustus. Ja lapseton pärhe-eleme äi
ole mikke pärhe-eleme!
RVA AKKOLA: Sen onnen on taivas evännyt minulta. Mutta se on antanut
minulle toisen, suuremman onnen: synnyttää kuolemattomia lapsia
maailmaan.
KANSLIANEUVOS: Koolematto —? Ah, te tarkoitta hängelisesti...
RVA AKKOLA (painaen sydäntään): Niin juuri, kirjoja, minun henkisiä
lapsiani, jotka polttavat täällä poveni alla. Herra kanslianeuvos! Tämä
äitiys estää minua muiden naisten suloista kohtaloa kadehtimasta.
KANSLIANEUVOS: Ja myöskin pitemeste ottolapsi?
RVA AKKOLA: Myöskin siitä, herra kanslianeuvos. Te ymmärrätte: minun on
täytynyt kokonaan elämäntehtävälleni uhrautua.
KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Mutta myösken mine en takdo mike
ottolapsi. Äikke minu vaimo takdo. Äi hängelinen äikke ruumilinen.
RVA AKKOLA (ratkaisevalla äänellä): Ottakaa siis vävy!
KANSLIANEUVOS: Vevy? Mine otta vevy, mutta vevy äi tule. Te tiette, he
purkka naimiskauppa.
RVA AKKOLA: Se oli kenties kaitselmuksen viittaus teille. Kuka puhuu
enää teidän entisestä vävystänne? Kuka puhuu enää teidän ottotyttärenne
puretusta kihlauksesta?
KANSLIANEUVOS: Mine luule, koko mailma puhu siitte. — Mutta miste
vevyste, miste kihlauksesta te, hyve rouva, puhu sitten?
RVA AKKOLA (voitonvarmasti): Uudesta. Onnellisemmasta.
KANSLIANEUVOS: Hängelisestä? — Te keytte aina kuvakeeli.
RVA AKKOLA: Tällä kertaa minä puhun teidän todellisesta, tulevasta
vävystänne.
KANSLIANEUVOS: Mike se on? Minulla äi ole miken uusi vevy.
RVA AKKOLA: On, teillä on, herra kanslianeuvos. Taivas on teille hänet
tässä raskaassa koettelemuksessanne lähettänyt.
KANSLIANEUVOS: Taivas? Mine en, heppe kylle, ole pyytenyt sen appu
temen asjan peele.
RVA AKKOLA: Se on kuitenkin kuullut teidän sydämenne salaisen
toivotuksen. — Olkaa hyvässä turvassa, herra kanslianeuvos! Teillä _on_
vävy, suuri vävy, joka kunnian kuninkaana on astuva teidän perheesenne.
KANSLIANEUVOS: Kunnian kuninkahana? — Kuka hen on? Misse hen on? Ja mike
henen nimi on, tuon onnenlöyttökeisen?
RVA AKKOLA (majesteetillisesti): Hän on tässä. Ja hänen nimensä on
Johannes Kointähti.
KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Hen? Hära Kointekti? — (Hämmästyneenä.) Esken
lapsi, nyt vevy talon.
RVA AKKOLA: Lapsi tai vävy, sehän ei muuttane asiaa. Katsokaa, kuinka
hän punastuu! Katsokaa, kuinka kaino ja turmeltumaton hän on!
KANSLIANEUVOS: Mine katto. Ja hen rakasta Tuulikki?
RVA AKKOLA: Voitteko epäillä sitä? Hän on ihannoiva, hän on ikuistava,
hän on henkensä korkeuksiin kohottava hänet, — niin, tietysti, sitten
kuin hän ensin saa nähdä tyttärenne.
KANSLIANEUVOS: Kuinkka? He äivät ole vielä tappanut toissian?
RVA AKKOLA (innokkaasti): Tavanneet? Mitä te ajattelette? Ilman teidän
suostumustanne? — Mutta hän palaa halusta tutustua...
KANSLIANEUVOS: Jaa, tuttustuka, tuttustuka! — (Kätensä ojentaen.) Mine
teytty nyt menne. Mine en voi oikken hyvin. Mine en ole vielä tehnyt
minu aamupromenadi.
RVA AKKOLA: Tehkää se, herra kanslianeuvos, tehkää! Älkää suinkaan
antako meidän häiritä itseänne. Teidän kallis terveytenne...
KANSLIANEUVOS: Nin, minu tärveys ei salli mike meelenliikutus nein
aamupeive. Leekkeri on keeltenyt sen. Ja nyt mine ole valvonut kokko
yö!
RVA AKKOLA: Mitä te ajattelette? Koko yön? — Johannes, sinä kuulet. Hän
on sankari. Hän on taistellut taistelunsa.
KANSLIANEUVOS (hermostuneena): Nekkemin, hyve rouva, nekkemin. Toivon,
että vaimoni on pian oleva kottona.
RVA AKKOLA: Näkemiin, herra kanslianeuvos. — (Pitää kädestä, katsoo
silmiin häntä.) Eikö totta? Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti.
KANSLIANEUVOS: Paljo makdolista, hyve rouva. — Hyvesti myös teille, hära
Kointekti. Toivon nekkeveni teitte teelle takaisin tullessani.
RVA AKKOLA: Hän kiittää ja kumartaa.
KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Hen äi puhu paljon. Se on hyve
märkki meelen syvydeste. — (Nyykäyttäen päätään rva Akkolalle.) Te puhu
henen poolestansa. (Menee oikeanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola
rientää Kointähteä syleilemään.)
RVA AKKOLA: Kuulitko, kuinka ystävällinen hän oli minulle? Ja
huomasitko, miten hellästi ja isällisesti hän jo sinua kohtelee? — Nyt
minä kutsun tänne Tuulikin. Saatpa nähdä, kuinka te tulette toisistanne
pitämään.
(Menee ovelle vasemmalla ja koputtaa. Kointähti aina yhtä
passiivisena etualalla oikealla.)
TUULIKKI (sisältä): Sisään!
RVA AKKOLA: Se olen minä, rouva Akkola. Pyytäisin Tuulikkia,
kaunotukkaa, tulemaan hetkeksi tänne. — (_Tuulikki_ tulee itkenein
silmin.) Rakas Tuulikki! (Karkaa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee
häntä.)
TUULIKKI: Rakas täti!
RVA AKKOLA (itkien): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. —
(Pitkä, nyyhkyttävä vaitiolo.) Minä tiedän, tiedän kaikki. Sinun ei
tarvitse selittää mitään. Tuo kurja mies...
TUULIKKI: Niin. Hän on pettänyt minut.
RVA AKKOLA: Hän ei ansainnut sinua. — Armas Tuulikki! Kaikki on siis
lopussa teidän kahden välillä?
TUULIKKI: Kaikki. Hän on kyllä pyrkinyt puheilleni...
RVA AKKOLA (ankarasti): Se irstailija! Hän uskaltaa! — Sinä et tietysti
ole ottanut vastaan häntä?
TUULIKKI: En. Mitä täti minusta ajattelee? — Hän kävi jo eilen illalla
kerran ja tänä aamuna hän on käynyt kahdesti.
RVA AKKOLA: Mikä häpeämättömyys!
TUULIKKI: Susanna on minun määräyksestäni hänet jo ovelta takaisin
käännyttänyt. — Hän on myöskin koettanut kirjeellisesti minua lähestyä.
RVA AKKOLA: Se kiusaaja! Hän tahtoo vietellä, hän tahtoo houkutella
sinut.
TUULIKKI (arvokkaasti): Minä olen aukaisemattomana hänen kirjeensä
takaisin lähettänyt.
RVA AKKOLA: Se oli sinun velvollisuutesi. — Sinä olet sankarillinen
luonne. En tule unohtamaan sinua uudessa romaanissani.
TUULIKKI: Kiitos, täti. — Tunnen, että minun pitäisi olla urhoollinen.
Ja kuitenkin... (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vastaan.)
RVA AKKOLA: Ja kuitenkin? Mitä, Tuulikki? Sinä voit sanoa kaikki
minulle. Suoraan ja peittelemättä kuin omalle äidillesi.
TUULIKKI: Hänelle minä en voi puhua näistä asioista mitään. — Kuitenkin,
jos hän nyt tulisi...
RVA AKKOLA: Nyt? Hän? — Tuulikki! Mitä tahdot sinä sanoa minulle?
TUULIKKI (häpeilevästi): En tiedä. Ehkä kuitenkin ottaisin vastaan
hänet. — (Ovikello soi.) Herra jumala! Siinä hän on! (Peittää kasvonsa
käsillään. Tahtoo karata takaisin kamariinsa. Rva Akkola pidättää
häntä.)
RVA AKKOLA:' Älä pelkää! Salli minun toimia sinun puolestasi.
SUSANNA (tulee oikeanpuolisesta takaovesta): Tuomari Heimonheimo tahtoo
tavata neitiä.
RVA AKKOLA: Ei, hän ei ota vastaan ketään. Hän on sairas.
SUSANNA: Minä olen sanonut sen hänelle. Mutta hän tahtoo kuitenkin
tulla.
RVA AKKOLA (kädet puuskassa): Koettakoon hän vain!
TUULIKKI: Täti!
SUSANNA: Hän pyytää päästä sisälle vain pariksi minuutiksi. Mitä minä
siis saan sanoa hänelle?
RVA AKKOLA: Että hän älköön enään koskaan rohjetko avata tämän talon
ovea! — (Polkee jalkaansa.) Hänen pitää nyt mennä heti, heti!
SUSANNA: Herra siunatkoon! Menee kait se siitä vähemmälläkin. (Poistuu.
Hetken perästä kiivaita ääniä eteisestä.)
RVA AKKOLA: Se hirviö! Hän tahtoo tunkeutua väkivallalla tänne.
(Rientää eteiseen.)
TUULIKKI: Täti! Täti! (Koettaa pidättää häntä. Heittäytyy itkien
sohvankulmaan. Hetken perästä rva Akkola takaisin hengästyneenä.)
RVA AKKOLA: Hän on poissa. Minä kiskasin oven kiinni hänen nenänsä
edestä. — (Istuu sohvalle Tuulikin viereen.) Rakas Tuulikki! Minä
ymmärrän, että sinun sydämesi vuotaa verta...
TUULIKKI (häntä kaulaten): Täti! Sinä olet niin hyvä. Ja hän on niin
paha, niin paha. — Ja sentään minä olisin ehkä myöntänyt nuo pari
minuuttia hänelle.
RVA AKKOLA: Me olemme heikkoja, me naiset. Mutta juuri siksi meidän
tulee tukea toisiamme. — Tuulikki! Nyt tulee sinun avata sydämesi
kokonaan minulle.
TUULIKKI (pyyhkien): Minulla ei ole ketään muuta ystävää. — Mitä tahdot
sinä tietää, täti?
RVA AKKOLA: Kuinka se tapahtui? Milloin se tapahtui? Mitä sinä sanoit?
Ja mitä hän sanoi sinulle?
TUULIKKI: Hän? Hän ei ehtinyt sanoa mitään.
RVA AKKOLA: Ei mitään?
TUULIKKI: Hänellä ei ollut aikaa siihen. — Me istuimme sohvalla, hänen
kotonaan, eilen iltapäivällä. Aivan kuin täti ja minä nyt tässä.
RVA AKKOLA: Missä sinä istuit? Missä hän istui? — Älä nyt vain unohda
mitään!
TUULIKKI: En. Me istuimme ja juttelimme näin. Silloin, aivan
sattumalta, loin minä silmäni hänen takkinsa rintapieleen ja näin
pitkän, vaalean hiuksen siinä...
RVA AKKOLA (kauhistuneena): Taivaan vallat! — Kerro nyt vain kaikki
tarkasti ja seikkaperäisesti.
TUULIKKI: Kyllä. — Minä vaikenin äkkiä, hän vaikeni ja katsoi kysyvästi
minuun.
RVA AKKOLA: Ja sinä?
TUULIKKI: Minä katsoin häneen ja pidin tuota todistuskappaletta hänen
silmiensä edessä.
RVA AKKOLA: Ja hän?
TUULIKKI: Hän hämmästyi. Hän hymyili...
RVA AKKOLA: Hymyili? Hän julkesi hymyillä?
TUULIKKI: Huomasin heti, että hänellä oli paha omatunto. Silloin
purskahdin minä itkuun ja juoksin pois. Hän koetti estää...
RVA AKKOLA: Estää? Hän koetti estää? Hän tahtoi tehdä väkivaltaa
naiselle?
TUULIKKI: Hän sanoi tahtovansa selittää minulle asian. Mutta minä en
tahtonut kuulla hänen selityksiään.
RVA AKKOLA: Siinä teit aivan oikein. Sillä hän olisi turmellut sielusi
viattomuuden.
TUULIKKI: Hän seurasi porraskäytävään saakka minua. — Heti kotiin
tultuani kerroin minä kaikki vanhemmilleni ja lähetin takaisin hänen
kihlansa ja kirjeensä hänelle...
RVA AKKOLA (suudellen häntä): Se oli uhri, jonka olit velkapää
siveydellesi ja naisellisuudellesi. — Ja sitten tuntui sinusta jo paljon
helpommalta, eikö totta?
TUULIKKI: Ei. Ei se helpottanut. Minä melkein kaduin, että olin tehnyt
niin.
RVA AKKOLA: Kaduit? Kuinka se on ymmärrettävä?
TUULIKKI: Olisihan minun pitänyt kuulla, mitä hänellä oli
puolustuksekseen sanottavaa. Mutta kun jälleen ajattelin, että hän
seisoisi tuossa edessäni ja valehtelisi minulle...
RVA AKKOLA: Ole varma siitä, että hän olisi valehdellut. Miehillä on
aina tuontapaisissa asioissa tuhat selitystä.
TUULIKKI (pidättäen itkuaan): Niin päätin minä jälleen olla
taipumaton. — Ja nyt se on lopussa, auttamattomasti lopussa! Eikä tämä
haava enää koskaan mene umpeen minun sydämessäni! (Painaa päänsä itkien
hänen olkaansa vasten.)
RVA AKKOLA: Aika on sen parantava. Uusi rakkaus on jälleen ensimmäisen
murheesi kummun kukkasilla kaunistava. — (Nousten.) Johannes! Tule
tänne! Istu hänen vierelleen!
TUULIKKI (säpsähtäen): Johannes? Kuka hän on? (Kointähti on edellisen
aikana istunut kasviryhmän varjossa, selaillut pöydällä olevia
albumeja, vilaissut aina välillä salavihkaa Tuulikkiin ja painanut
vihdoin pään kätensä varaan uneksien. Nousee nyt neuvottomana.)
RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä sinulle esitellyt? — Johannes,
Johannes Kointähti, sinun suuri, sinun armas ihailijasi.
TUULIKKI: Hän? Ja hän on istunut koko ajan siellä? Ja hän on kuullut
kaikki? — Täti! Näin sinun ei olisi pitänyt minua kohtaan menetellä.
(Kääntyy pois, on jälleen itkuun purskahtamaisillaan.)
RVA AKKOLA (rauhoittaen): Oh, ei hän ole kuullut mitään. Hän on
uneksinut. — Rakas Tuulikki, sinä et vielä tunne häntä. Hän elää vain
omissa kauneusmaailmoissaan.
TUULIKKI: Voi olla. Mutta kuitenkin...
RVA AKKOLA: Hän runoilee. Hän tekee sonetteja. — Sinähän pidät niin
paljon runoista, Tuulikki?
TUULIKKI: Kyllä.
RVA AKKOLA: Sinä kuulet, Johannes. Hän pitää jo nyt paljon sinusta. —
Ojentakaa kätenne toisillenne. Teidän pitää tulla ystäviksi, hyviksi
ystäviksi...