RVA AKKOLA: Ikuisiksi ystäviksi. — Kas niin! Katsokaa toisianne syvälle
silmiin, pitäkää kauan kädestä kiinni toisianne. — (Kyyneltyvin silmin.)
Te nuoret! Te kevät-esikot!
TUULIKKI: Minä pidän paljon hyvistä runoista. Mutta itse harrastan minä
enempi kuvaamataiteita.
RVA AKKOLA: Hänkin harrastaa niitä. Hän piirtää. Hän maalaa. Hän
pakottaa kupariin.
TUULIKKI (mielenkiinnolla): Niinkö? Minä puolestani harjoitan
nahkaplastiikkaa.
RVA AKKOLA: Ah! Juuri se on jo kauan ollut hänenkin salainen
intohimonsa. — Kuuletko, Johannes? Hän harjoittaa nahkaplastiikkaa!
TUULIKKI: Niin. Mutta enimmän minä kuitenkin pidän musiikista.
RVA AKKOLA (innostuksella): Musiikista? — Kuuletko, Johannes? Tuulikki
pitää musiikista! Mikä onni! Kuinka te kaksi sovitte hyvin toisillenne!
TUULIKKI: Pitääkö herra Kointähti myös musiikista?
RVA AKKOLA: Se on hänen sielunsa, se on hänen elämänsä! Hän soittaa,
hän laulaa, hän säveltää.
TUULIKKI: Säveltääkö hän? — Täti sanoi äsken, että hän oli runoilija.
RVA AKKOLA: Hän on kaikkea. Mikään inhimillinen ei ole vieras hänelle.
— Ja hänestä tulee Suomen suurmies! Mutta hän kaipaa pehmeää, valkoista
naiskättä, joka voi ohjata ja taluttaa hänet kunnian kukkuloille.
TUULIKKI (viitaten sohvapöydän ääreen): Ettekö istuisi?
RVA AKKOLA: Johannes! Kuuletko? Hän pyytää istumaan sinua vierelleen. —
(Istuttaa heidät molemmat sohvaan.) Ja minä kaadan kahvia teille. — Kas
noin! Nyt te istutte kuin omassa kodissanne.