MATTI: Kiitos. — Ja Tommi? Missä hän on?
RENNE: Maalla, kansanjuhlissa muka, joihin hän sanoi lupautuneensa
puhujaksi. Mutta minä epäilen...
MATTI: Missä hän on voinut viettää yönsä?
RENNE: Jumala sen tietää. Tommikin on niin hirveän kevytmielinen.
MATTI: Tuomitset ehkä liian ankarasti Tommia. Hänellä on kuitenkin
oikeat periaatteet.
RENNE: Sehän voi olla lieventävä asianhaara. Mutta jos miehessä ei ole
luonteen lujuutta...
MATTI: ... niin on hän tavallisesti ulospäin sitä aatteellisempi. — Hm,
ja sanotaanhan, ettei velikään Dresdenissä niin aivan munkkina elänyt.
RENNE (nopeasti): Se on vallan toista. Ulkomailla on kaikki sallittua.
MATTI: Kaikkiko?
RENNE: Paljon, mikä on kielletty kotimaassa. Siellä me olemme
yksilöitä, ihmisiä, joilla ei ole mitään edesvastuuta.
MATTI: Täällä sitävastoin?
RENNE: Täällä täytyy meidän näyttää kansalle hyvää esimerkkiä, kuten
isä sanoo.
MATTI: Kaikki kansan vuoksi, luonnollisesti. Mutta tunnustapa sentään,
että sinulla täälläkin kotimaassa on ollut yksi ja toinen seikkailu,
jota et yksinomaan isänmaallisista syistä suorittanut.
RENNE (arvokkaasti): Sehän voi olla mahdollista. Minään hyveen
esikuvana en nyt, yhtä vähän kuin ennenkään, ole tahtonut esiintyä.
MATTI: Etpä et.
RENNE: Mielestäni on kuitenkin suuri periaatteellinen ero, tekeekö
jotakin kiellettyä salassa tai julkisuudessa.
MATTI: Epäilemättä, hyvä veli, epäilemättä.
RENNE: Jos tekee salassa jotakin, se todistaa, että ymmärtää hävetä ja
tietää huutia jälestäpäin. Julkisuus sitävastoin todistaa paatunutta
luonnonlaatua.
MATTI: Mutta eihän Tommikaan toki mahtane julkisesti kevytmielisyyttään
harjoittaa?
RENNE (kiivaasti): Ei, mutta hän pitää suoranaisena kunnianaan
seurustella vain sivistyneiden naisten kera. Voitko ajatella?
MATTI: Älä hemmetissä!
RENNE: Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Ja juuri siinä piilee
pohjaton häpeämättömyys.
MATTI: Aivan varmaan! Sillä täytyyhän olla joku ero pyhän ja alhaisen
rakkauden välillä.
RENNE: Ja kunniallisten ja kunniattomien naisten välillä. — Edelliset
ovat pyhinä pidettävät. Jälkimmäisten kanssa sitävastoin ... hm, _voi_
hyvällä omallatunnolla hairahtua.
MATTI (vakaumuksella): Hehän ovat sitä varten olemassa. — Mutta asia,
jonka vuoksi olen täällä, on oikeastaan se, että lehteemme on tullut
nimetön peruutus tuosta kihlauksesta.
RENNE: Peruutus? Onko se sinulla täällä? Mukanasi?
MATTI: Kyllä. — (Hakee taskuistaan.) En viitsinyt näyttää sitä vielä
kenellekään siellä toimistossa...
RENNE: Niin, niin.
MATTI: ... ennen kuin saisin täältä asianomaisen sensuuriluvan, että se
todella on painatettava. (Ojentaa paperin hänelle. _Kanslianeuvos
Puntarpää_ on tullut edellisen aikana vasemmanpuolisesta takaovesta.)
KANSLIANEUVOS: Mike on painatetta? (Matti nousee kunnioittavasti
tervehtimään, Renne jättää hänelle paikkansa keinutuolissa siirtyen
itse sohvaan.)
RENNE: Hyvää huomenta, isä.
KANSLIANEUVOS: Hyve hoomen. — (Tervehtii päännyykäyksellä poikaansa ja
ojentaa kätensä Matille.) Peive, peive, hära toimittaja. Mite uusi?
MATTI: Ei mitään erikoista, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Se onkin paras. Uusi on aina vanhan vihollinen ja siite
hyötty vain vappameelisyys.
MATTI: Mikä syvä ja uusi totuus, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Pyyden, äi uusi! — Mutta teelle oli kysymys painatta
jotakin?
RENNE (ojentaa hänelle paperin): Isä voi itse päättää siitä. —
Nähtävästi Tuulikin käsialaa.
KANSLIANEUVOS: Vai nin! Vai nin todellakin! Ollan siis jo nin
pitkelle? — (Lukee paperin, vilkaisee Mattiin.) Tekö toi teme?
MATTI: Kyllä. Katsoin velvollisuudekseni tässä tapauksessa
neuvotella...
KANSLIANEUVOS (häntä olalle taputtaen): Kiittos. Te ole aina ollut
hyvin ystevellinen. — Painatta? Tjah, ellei me painatta, teke joku
vikingilekti sen.
MATTI: Asiaa on siis pidettävä päätettynä?
KANSLIANEUVOS: Mine en tiette. Kaikki tappahtu minu selke takana. —
(Ojentaa paperin Matille.) Piteke se! Ellei ennen ilta tule pärutus
pärutuksen, painattaka se!
MATTI: Kuten suvaitsette, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS (ystävällisesti): Istuka, olkka hyve. Teitte neke niin
harvoin teelle. Paljon työtte? Tieden, tieden. — (Äkkiarvaamatta.) Keykö
te kapakassa?
MATTI: Hm, tuota ... mitä herra kanslianeuvos tarkoittaa?
KANSLIANEUVOS: Kysyn: keykö te kapakassa? Liikkuko te sielle teelle,
restauranteissa, tillikoissa, varieteissa?
MATTI (syrjäsilmäyksellä Renneen): Hyvin harvoin, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Vahinkko! Suuri vahinkko! Joka toimitutta sanomalekti,
pite istu ulkkona, paljo ulkkona. Kuule uutisia, neke ihmisie...
MATTI: Se on totta. Tuota seikkaa en ole tullut ajatelleeksi.
KANSLIANEUVOS: Pite ajatella. Ei autta kammarin reeklatua. Pite laitta
lekti pikantti, ratto, spirituelli...
MATTI: Herra kanslianeuvos on oikeassa. Meidän sanomalehtemme ovat
todellakin käyneet viime aikoina ehkä liian vakaviksi.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Pite olla vaka, pite myös piffa ylös
yleisö. — Siihen aikkan kun mine toimitutin sanomalekti, mine istu aina
Societeettihoonela.
MATTI (jo vapaammin): Se olikin lehden kunniakkain aika, herra
kanslianeuvos. Mutta siihen aikaan oli myös toisenlaisia kyniä
käytettävissä.
KANSLIANEUVOS: On kynie, on tolppoja, pite vain istu kapakassa. Ja
siitte pite maksa jurnalistile. — Hen kuule, kenelle kärrotan; ken pane
paperile...
RENNE: Isällä tuntuu olevan sangen hauska käsitys
sanomalehtimiestoimesta.
KANSLIANEUVOS: Oikke kesitys. Hyve sanomalekti märkitte paljo. Hyve
sanomalekti hoitta maa ja kansa.
MATTI: Uskallan olla tässä asiassa kokonaan yhtä mieltä herra
kanslianeuvoksen kanssa.
KANSLIANEUVOS: Se todista, ette te pane peemeere korkkealle. Mutta
ottaka oppi, hära toimittaja: keyke kapakassa, paljo kapakassa. . .
MATTI: Koetan seurata neuvoanne, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS (tyytyväisenä): Se oikke. Mine ole vanha niggeri, vanha
veterani. — (Rennelle.) Voit kaatta myös minulle kuppi kuuma.
RENNE: En tiedä, kuinka kuumaa tämä mahtaa olla...
KANSLIANEUVOS: Kaatta vain, ei teke mitte. — (Hämmentelee kuppiaan.
Vaitiolo.) Nin, hära toimittaja. Te neke tesse pärhe, joka ei ole mike
pärhe ene.
MATTI: Herra kanslianeuvos tarkoittaa...?
KANSLIANEUVOS (synkistyneenä): Te neke: ei mike ruokka-aikka, ei mike
yktelinen kahvi-aikka ene. Vaimo ulkkona, tyter kammarissa, mine itte
shlafrokissa...
MATTI: Minä ymmärrän.
KANSLIANEUVOS: Ajan hurjistus ei seeste ketten. Temenkin rauhallisen
kurkihirren alle se on tunkketunut. — Talonmees on sosialisti, piikka
pelastusarmeijalainen...
SUSANNA (laulaa keittiössä):
Valkoisen puvun ma kannan
ja heilutan palmua taivaassa vaan...
KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka, eikkö hen alota taas? — (Menee äkäisenä
oikeantuolisesta takaovesta. Laulu lakkaa. Kanslianeuvos palajaa.) Mike
puheenaine minulla oli?
MATTI: Puhuitte perhettänne kohdanneesta onnettomuudesta, joka on meitä
kaikkia syvästi järkyttänyt.
KANSLIANEUVOS: Mine en ole koko yö silme ummistanut. (Osoittaa
otsaansa.) Minu pee on aivan toissellakymmenelle.
RENNE: Isän pitäisi kuitenkin koettaa ottaa tyynemmin asia. Purettu
kihlaus ... eihän se nyt vielä koko maailma ole.
KANSLIANEUVOS: Koko mailma? — äi. Minu mailma, — on. Minu mailma äi ole
mikke skandalimailma. Ja teme on skandali!
RENNE: En tahdo kieltää sitä. Mutta kuitenkin...
KANSLIANEUVOS (kiivaasti): Mutta kuitenkin se ole naula minu
ruumiskirstu. — Niin, anttaka anteksi, hära toimittaja, mutta toivon,
että te ole teelle kuin lapsi kotona.
MATTI: Olen teille tuosta sanastanne ikuisesti kiitollinen, herra
kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Ei keste. Meitten äi siis tarve peitte teilte
pärhehooliamme. Ja tete pärhettä on kohdannut heppe.
MATTI: Häpeä? Herra kanslianeuvos ehkä sittenkin liioittelee asian
kantavuutta.
KANSLIANEUVOS: Heppe, sanon, ikuinen heppe!
MATTI: Toista olisi, jos kysymyksessä olisi ollut avioero.
KANSLIANEUVOS (laskien kätensä lujasti pöytään): Päriaattessa se on
sama. Ja päriaate on tesse ratkaiseva. Kihlaus on julistettu,
kuulututtaminen on tappahtunut...
RENNE: Isä on oikeassa. Periaatteellisesti se on sama kuin avioliitto.
KANSLIANEUVOS: Heepeive oli määrätty jo. Mite sano nyt katu ja tori?
Mite sano julkkinen opinioni?
MATTI (juhlallisesti): Voin vakuuttaa, herra kanslianeuvos, että se
tässä asiassa on oleva kokonaan teidän puolellanne.
KANSLIANEUVOS: Mite se autta! Asja on kuittenkin minu pärhesse
tappahtunut.
RENNE: Tosin kyllä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että isä...
KANSLIANEUVOS: Pärhen ise vasta kaikki. Pärhen ise pite neke kaikki,
ennusta kaikki.
RENNE: Kuka olisi sellaista voinut aavistaa?
MATTI: Tuomari Heimonheimolla on varmaan ollut mitä parhaat ja
vakavimmat tarkoitusperät.
KANSLIANEUVOS (tiukasti): Mine en epeile niitte. Enke mine hente syyte.
Mine kantta ainoastaan ja yksinomaisesti minu itte peele.
RENNE: Tuulikki tässä luonnollisesti lähin syyllinen on. Mutta voihan
olla, että on olemassa eräitä lieventäviä asianhaaroja.
KANSLIANEUVOS: Niitte on aina, jos äi aseta idealiteetit korkkealle.
Mine en ole oikken kasvattanut minu tyter, siine se on.
RENNE: Mutta isä!
KANSLIANEUVOS: Ele katkase! — Mite ihminen kylve, site hen niitte. Mine
en ole painanut jo lapsudesta henen meelen oikkeita päriaatteita.
MATTI (välittävästi): Niiden tiedetään kuitenkin aina tässä talossa
vallinneen.
KANSLIANEUVOS: Jumala kiittos! — Pärhe on yhteiskunnan pärustus. Jos se
jerkky, kaattu koko valttio ja yhteiskunta.
MATTI: Epäilemättä, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Tene aikkana, jolloin kaikki hajoittavat voimat teke
työtte seke sala ette julkkisudessa, teytty meiten ennen kaikke juuri
pärhen kunnia pyhityttä.
MATTI: Arvokkaat ja vakavaraiset perheet ovat myöskin oikeamielisen
sanomalehdistön paras tuki ja turva.
KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö tosi, hära toimittaja?
Ja meitten, maan parhaiden, tule keyde hyvelle esimärkille.
MATTI: Juuri niin, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Vappameelisisse pärheisse voi temenkaltainen tappahtua.
Vakameelisisse — äi ikine!
MATTI: Mikäli minä vapaamielisiä perheitä tunnen, kuuluvatkin ne siellä
päiväjärjestykseen.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Sielle äi ole mike siveys, äi mike
idealisuus.
MATTI: Eikä mitään uhrautuvaisuutta kansan asialle.
KANSLIANEUVOS: Oikken. — Me ole maan suola. Mutta jos suola kadotta
maku, milles silloin suolatan?
RENNE (varmasti): Isä on oikeassa. Maan onni riippuu kokonaan juuri
meidän puolueemme menestyksestä.
MATTI: Taikka oikeammin: niiden periaatteiden menestyksestä, jotka
ammoisista ajoista saakka ovat puoluettamme elähyttäneet.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Päriaatte on kuittenkin päriaatte. Ja
päriaatte olisi tesse tappauksessa vaattinut, ette nuori pari olisi
yleisen hyven etten uhratunut.
MATTI (varovasti): Kenties tekevätkin he sen vielä, kun he saavat aikaa
miettiä asiaa.
KANSLIANEUVOS: Silloin voisin mine laske peeni rauhallisesti leppon.
Sille mine tiettesin, ette issenmaan pelastus on viele makdolinen.
(Ovikello soi. Hetken perästä sisälle _Susanna_ oikeanpuolisesta
takaovesta.)
SUSANNA: Rouva Akkola pyytää puhutella herra kanslianeuvosta.
KANSLIANEUVOS (nousten): Antteksi, mine teytty jerjeste toaletti. —
(Susannalle.) Keske hen tenne! Ja tarjo lemmin kahvi henelle. (Pois
vasemmanpuolisesta takaovesta. Susanna ottaa kahvitarjottimen pöydältä
ja menee. Matti on myös noussut. Renne sohvalla polttelee rauhallisesti
sikariaan.)
MATTI: Rouva Akkola! Nyt minä pelastaudun.
RENNE: Liian myöhäistä. Hän on jo eteisessä.
MATTI: Toivottavasti hän on edes yksin?
RENNE: Ei koskaan. Hänellä on aina joku nuori toivo, keltanokka tai
taiteileva tyhjäntoimittaja seurassaan.
MATTI: Suoraan sanoen, minulla ei olisi mitään halua tavata häntä, yhtä
vähän kuin hänen suosikkejaan.
RENNE (nousten): Ei minullakaan. Voisimme oikeastaan pistäytyä minun
huoneeseeni. — (_Tiila Akkola_ ja _Johannes Kointähti_ tulevat
oikeanpuolisesta takaovesta.) Ai, perhana!
RVA AKKOLA: Hyvä herra Puntarpää! (Ottaa häntä kädestä kiinni ja katsoo
kallellapäin, surumielisesti silmiin häntä. Matti hymyilee salavihkaa,
Renne näyttää jotakuinkin nololla. Kointähti pysyttelee kainosti
taempana.)
RENNE: Niin, rouva Akkola?
RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Tiedän olevani suruhuoneessa
täällä. Siksi olen minäkin mustiin pukeutunut.
RENNE (kumartaen): Rouva on tehnyt siinä kovin ystävällisesti.
RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Sallikaa minun vain puristaa
teidän kättänne ja katsoa kauan silmiin teitä. (Pitkä vaitiolo. Rouva
Akkolan silmät kyyneltyvät, Renne koettaa turhaan välttää hänen
katsettaan.)
RENNE: Hyvä rouva...
RVA AKKOLA: Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Päästää hänen
kätensä, vielä kerran surumielisesti hänelle päätään nyykäyttäen.)
Hyvää päivää, herra toimittaja! (Sama pitkä kättely.)
MATTI: Siitä on kauvan kuin meillä on ollut kunnia nähdä rouvaa
toimistossamme.
RVA AKKOLA: Minä olen ollut matkoilla. Ah, matkoilla! — Mutta ihanan
isänmaani kuva päilyi koko ajan sieluni silmien edessä.
MATTI: Se onkin paras tapa matkustaa ja saada uusia vaikutuksia.
RVA AKKOLA: Suomen metsä kuiski minulle, Suomen multa tuoksui koko ajan
sieraimissani...
MATTI: Onko se mahdollista?
RVA AKKOLA (haikeasti): Kyllä, sillä minä olin ottanut sitä mukaani
pienen rasiallisen, jota kannoin aina povellani.
MATTI: Nytkin?
RVA AKKOLA: Aina. — (Ottaa poveltaan pienen rasian ja ojentaa sen
Matille.) Tuntekaa, kuinka se tuoksuu!
MATTI (haistellen varovasti): Ihanalta. — (Salavihkaa Rennelle.) Aivan
nurkantakuiselta.
RVA AKKOLA: Enemmän, enemmän. Ottakaa sitä käteenne, hierokaa sitä
hyppystenne välissä! — (Pakottaa Matin niin tekemään.) Eikö totta? Vasta
silloin tuntee olevansa todella suomalainen.
MATTI: Perisuomalainen. Mutta mistä rouva on saanut tuota ainetta?
RVA AKKOLA: Arvatkaa!
MATTI: Minä en uskalla todellakaan...
RVA AKKOLA (voitollisesti): Maalta, kaukaa, oman kotipeltoni
pientareelta.
MATTI: Pellosta se oli otettu. Sen minäkin heti huomasin. (Pyyhkii
salassa sormiaan.)
RVA AKKOLA: Te huomasitte? Te huomasitte heti todellakin? — (Tarttuu
hänen käteensä ihastuneena.) Te saatte sitä. Te saatte sitä kuinka
paljon tahansa...
MATTI (hätääntyneenä): Hyvä rouva...
RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää kieltäkö! Minä näen, että te tahdotte sitä.
Minä näen, että teidän sydämenne palaa siihen.
MATTI: Rakastan liian paljon sitä, että tahtoisin teiltä ryöstää
hiukkastakaan.
RVA AKKOLA: Mitä vielä! Minulla on kotona koko kirstullinen. (Rennelle,
joka edellisen aikana on uteliaana lähestynyt.) Tekin tahdotte?
RENNE (peräytyen): Minä? En Herran nimessä...
RVA AKKOLA: Kyllä. Te tahdotte, te saatte sitä. Silloin vasta tunnette
tekin olevanne todellinen kansanmielinen.
RENNE: Kansan vuoksi en tietysti tahdo kieltäytyä...
RVA AKKOLA. Juuri kansan vuoksi on se mielestäni aivan välttämätöntä. —
(Surumielisesti.) Kansa raukka! Se on vielä kokonaan epäkansallinen.
RENNE: Sen pahempi on, hyvä rouva. Suomen kansa käyttää multaa aivan
toisiin ja runottomampiin tarkoitusperiin.
RVA AKKOLA (päätään nyykähyttäen): Aineellisiin. — (Suutelee rasiaansa
ja kätkee sen povelleen.) Tämä rasia! Joka aamu minä hengitän sen
tuoksua, joka ilta pistän sen päänalaiseni alle.
RENNE: Niin pitäisi jokaisen tehdä.
RVA AKKOLA (haaveellisesti): Niin teki Chopin, jolla kaikkialla oli
pivollinen Puolan multaa mukanaan. Ja kuitenkin: mitä on Puolan multa
_Suomen_ multaan verrattuna?
RENNE: Epäilemättä vain heikko varjo siitä. Mutta kuitenkin...
MATTI: Kuitenkin on sitäkin Suomen veri kostuttanut.
RVA AKKOLA: Te tarkoitatte...?
MATTI (pateettisesti): Muistan kansallisrunoilijamme sanat: "min verta
joi jo Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan multa".
RVA AKKOLA: Ah! Te muistitte ne! Kiitos! (Ojentaa liikutettuna kätensä
hänelle.) Tuota en tule matkakirjeissäni unohtamaan.
MATTI (pelästyneenä): Te aiotte...?
RVA AKKOLA: ... kuvata lehdessänne, mitä tunsin tuolla kaukana
kotomaasta.
MATTI: Tunsitte niin paljon epäilemättä, että käy ehkä hiukan
vaikeaksi...
RVA AKKOLA: Oh, te ette tunne minua! — Minä en pelkää mitään vaikeuksia.
Teen sen tunnollisesti...
MATTI (nopeasti): Sitä en epäile.
RVA AKKOLA: ... laajasti ja seikkaperäisesti. Uhraan koko intoni,
käytän koko aikani siihen.
MATTI: Kovin hauskaa. — (Kuiskaten Rennelle.) Onnellinen lehti!
RVA AKKOLA: Katson olevani siihen velkapää kansalleni. — Myöskin te
rakastatte kansaa, herra toimittaja?
MATTI: Olen itse kansan lapsi, hyvä rouva.
RVA AKKOLA (kyyneltyvin silmin): Niin. Me kaksi ymmärrämme toisemme
täydellisesti. — (Päästää hänen kätensä, hillitsee liikutuksensa.)
Johannes, tule että saan esitellä sinut. Vai kenties te tunnette jo
toisenne?
MATTI: Minulla ei ole kunnia.
RVA AKKOLA: Hänkin on kansan lapsi, hyvät herrat. — Hän on Johannes,
Johannes Kointähti, meidän suuri Johanneksemme.
MATTI: Hauskaa tutustua.
RVA AKKOLA (liittäen heidän kätensä): Te kaksi! Teidän täytyy tulla
hyviksi ystäviksi. — (Johdattaa Johanneksen Rennen luo.) Ja myöskin
teidän kahden. Sallikaa, että liitän kätenne, katsokaa kauan silmiin
toisianne.
RENNE: Suuri kunnia minulle.
RVA AKKOLA: Ei mitään turhia muodollisuuksia. Hänen nimensä on
Johannes, teidän nimenne...
RENNE: Renne, hyvä rouva.
MATTI (kumartaen): Matti.
RVA AKKOLA: Kuinka ihanaa! — (Pakotettu vaitiolo. Vienolla, riutuvalla
äänellä.) Eikö ole toista veljestyä näin hiljaisuuden soidessa ja
sydänten sykkiessä kuin viinan vierellä tupakansavuisessa
kapakkahuoneessa?
MATTI: Epäilemättä, hyvä rouva. Hiukan outoa se tosin on...
RVA AKKOLA (suurin silmin): Kuinka? Mitä tarkoitatte?
MATTI: Anteeksi, tarkoitan ainoastaan, että outo onnellisuuden tunne
täyttää tällä hetkellä koko olentoni.
RVA AKKOLA: Niin. Johannes, sinä voit alussa sanoa sediksi heitä. —
(Taputtaa poskelle häntä.) Hän on niin kaino vielä. Katsokaa, hän
punastuu kuin nuori tyttö.
RENNE: Se on virhe, joka kyllä menee ijän mukana.
RVA AKKOLA (hellästi): Eikö totta? Ja hän on vielä niin tunteellinen ja
turmeltumaton. Ja kuinka hänen kiharansa pukevat häntä!
RENNE: Myöskin hänen kravattinsa on hyvin kaunis.
RVA AKKOLA: Niin. Ja kuinka ruusu hänen napinlävessään lemuaa
suloiselta. — (Hengittää sen tuoksua, korjaa hänen kiharoitaan.) Se
sopii runoilijalle.
MATTI: Hän on runoilija?
RVA AKKOLA (juhlallisesti): Suuri runoilija, suurin, minkä Suomi vielä
on synnyttänyt! — Ja kuinka hän rakastaa kansaa! Ja kuinka kansa kerran
tulee häntä rakastamaan!
MATTI: Johannes Kointähti? — (Kuin etsien muistostaan.) Onko hän
julkaissut jotakin?
RVA AKKOLA: Ei, ei vielä. Onhan hän niin nuori, juuri tullut
ylioppilaaksi. Ei, hän ei ole vielä julkaissut mitään.
MATTI (kumartaen): Jaa, _siinä_ tapauksessa minä uskon mitä parasta
hänestä.
RVA AKKOLA: Hän ei ole tahtonut banaliseerata tunteitaan, hän ei ole
_voinut_ riisua itseään suuren yleisön edessä alastomaksi.
RENNE: Mutta teidän edessänne?
RVA AKKOLA (haaveellisesti): Minulle hän on lukenut runojaan.
RENNE: Siitä ei hänen luonnollinen kainoutensa ole estänyt häntä?
RVA AKKOLA: Ei. Hän ei peitä minulta mitään, hän avaa, hän paljastaa
salaisimmat kalleutensa minulle. — Mutta luonnollisesti vain kahden
kesken.
RENNE: Luonnollisesti. — Mutta eikö rouva istuisi?
RVA AKKOLA: Kiitos. Jos sallitte, istun tänne teidän ihanaan
lehtimajaanne, kukkasien suojaan...
RENNE: Olkaa niin, hyvä.
RVA AKKOLA: Ne muistuttavat minulle kesää. Ah! — (Ojentuu sohvalle
kukkaisryhmän luona oikealla ja sulkee silmänsä uneksien.) Johannes,
sinä voit myöskin tulla tänne.
MATTI (Rennelle): Emmeköhän me nyt jättäisi heitä?
RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Ojenna kätesi minulle, tunne
kuinka, kuinka poveni sykähtelee! (Johannes ujostuneena tekee työtä
käskettyä.) Me olemme kesässä, Suomen metsien hämärässä...
MATTI: Hyvä rouva, minun täytyy nyt sanoa jäähyväiseni.
RVA AKKOLA: Menkää te vaan! — (Ojentaa kätensä Rennelle.) Tekin tahdotte
mennä? Huomaan, että aiotte saattaa ystäväänne.
RENNE: Niin, minulla on todellakin hiukan asiaa kaupungille. Mutta minä
toivon, että isäni tulee heti.
RVA AKKOLA: Älkää ollenkaan antako häiritä itseänne! — (Ojentaa kätensä.
Matti ja Renne menevät oikeanpuolisesta takaovesta. Vaitiolo.)
Kuuletko, kuinka käki kukkuu? Tunnetko, kuinka Suomen lehdot
lemuavat...? — Ah, sen voi tuntea vain hieno sielu! (Sulkee silmänsä
uneksien. — _Susanna_ tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta kantaen
kahvitarjotinta ja hyräillen pelastus-armeijalaista voitonvirttä. Rva
Akkola karkaa ylös kauhistuneena.)
SUSANNA (laulaa):
Ma taisteluita lemmin
riveissä armeijan,
ja ottelu vaikk' kestää,
en väisty milloinkaan.
Kun taiston päättyessä
ma heitän miekkani...
RVA AKKOLA (pidellen korviaan): Kuka te olette? Miksi te loilotatte?
Kenen luvalla te häiritsette meitä? (Susanna laskee kahvitarjottimen
pöydälle, panee kädet puuskaan ja luo musertavan silmäyksen häneen.)
SUSANNA: Minä olen Pelastus-armeijan lauluprikaatin jefreitteri!
(Purjehtii ulos loukatussa ylpeydessään.)
Esirippu.