ROVASTI (istuu hänen vierelleen): Niin, tyttäreni, siellä ovat
todellakin kaikki paikat paikoillaan, kuten Johanna sanoi: lehtimajat,
sammaltuneet keinulaudat ja muut. Yksi ainoa puuttui sieltä: nuorten
ilo, tai oikeammin sanoen, rakastavaisten romantiikka.
TYYNE (syrjäsilmäyksellä Anttiin): Se taitaa puuttua kaikkialta
nykyaikaan.
ROVASTI: Voit olla oikeassa. — Te nykyaikaiset nuoret ette osaa iloita
enää. Te harjoitatte politiikkaa, te harrastatte elämänkysymyksiä, te
vaikutatte kansanvalistuksen hyväksi.
ANTTI: Onko se teidän mielestänne moitittavaa, herra rovasti?
ROVASTI: Pah! Antaisitte niiden olla kerrankin. Kyllä ne kaikki tulevat
aikoinaan. — Te otatte liian synkästi elämän. Te otatte sen liian
totisesti.
ANTTI: Meillä on syytä ottaa se totisesti, sillä meidän tehtäväksemme
on jäänyt korjata kaikki edellisen polven laiminlyönnit.
ROVASTI (estävällä kädenliikkeellä): Jaa, jaa, jaa. Minä tiedän.
Maailma on tietysti muutettava yhtenä päivänä ja eihän sitä ehdi, ellei
ala heti aamuvartiolta. — Mutta milloin te sitten aiotte nauttia
nuoruuttanne?
ANTTI: Me nautimme vain työstä, herra rovasti. Ja me teemme työtä vain
sitä varten, että sillä nuorisolla, joka meidän jälkeemme tulee,
jälleen olisi vähän enemmän aikaa nauraa ja huvitella.
ROVASTI (hienolla ivalla): Se oli kauniisti sanottu, herra insinööri. —
Mutta sentään minä kehoittaisin teitä joskus tekemään pienen kierroksen
tuolla samalla Lystiniemellä, jota te tunnutte niin kammoavan. Uskokaa
pois, se voisi vaikuttaa edullisesti teihin.
ANTTI: Minua ei haluta.
ROVASTI: Mutta jos tytärtäni haluttaisi? — (Tyyne pudistaa päätään.)
Eikö? Eikö sinuakaan? — Olette te omituista väkeä. — Ja kuitenkin te
sanotte rakastavanne toisianne!
ANTTI: Rakkaus ei irroita meitä elämästä, vaan liittää päinvastoin
lujemmin siihen.
ROVASTI (humoristisesti): Niinkö?
ANTTI: Niin. Ja juuri siinä me nykyajan nuoret olemme edellä teistä
vanhemman polven väestä.
ROVASTI (kuten edellä): Niinkö? — Meille antoi rakkaus suorastaan siivet
kantapäihin. Olisittepas nähnyt, kuinka minä teidän ijällä
tanssahtelin!
TYYNE: Onko isä tanssinut?
ROVASTI: Tottahan toki! — Ja olisittepas nähnyt, kuinka tälläkin pihalla
seisoi joskus juhannus-öinä kymmenen paria vastakkain. Lukkari soitti
viulua ja minä johdin katrillia.
TYYNE (aina huvitetumpana): Onko isä johtanut katrillia?
ROVASTI: Luonnollisesti. Olinhan minä pitäjän komein kavaljeeri. Siellä
niemellä seisoo minun nimeni vielä monen koivun kylessä eikä yksin
milloinkaan. — Niin, niin. Täällä minä myös tutustuin äitivainajaasi.
TYYNE: Nyt ymmärrän, miksi tämä torppa aina on ollut niin rakas
sinulle.
ROVASTI: Myöskin torpan väestä olen pitänyt, kaikista muista,
tarkoitan, paitsi en tuosta turilaasta. (Osoittaa Anttia
humoristisesti.) — Niiltä ajoiltahan täällä on vielä nämä penkit, pöydät
ja tuolit. Ja siihen aikaanhan minä yhtenä yönä maalautin tuon
tuparakennuksen punaiseksi.
TYYNE (nauraen): Ja ukko Elias astui aamulla ulos eikä tahtonut tuntea
omaa taloaan. — Se oli hupainen juttu. Kuulin jo pienenä siitä
kerrottavan.
ROVASTI: Minä olin leikkisä mies siihen aikaan. — Mutta niin olivat
kaikki muutkin. Itse ruununvouti-vainaja, joka kuitenkin oli jo yli
seitsemänkymmenen, tanssi kerran harakkaa tämän pihan päästä päähän. —
(Tyyne nauraa Antin puoleen kääntyen.) Muistaako hän ne ajat nuori
herra?
TYYNE: Tottahan Antti ne ajat muistaa, kun minäkin muistan. Eihän siitä
ole kuin seitsemän vuotta, kun täällä viimeksi oikein joukolla
juhannus-yötä valvottiin.
ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Koko pitäjän herrasväen keralla, niin.
ANTTI: Koko pitäjän paremman _kansan_ keralla, te tarkoitatte?
ROVASTI: No, mutta ihminen, eikö tuo nousukaspiirre koskaan karise
teistä? — Olkoon, että te olette torpan poika, olkoon, että te olette
oman onnenne seppä...
TYYNE: Eikö totta, isä: onhan se juuri hänen kunniansa.
ANTTI (välipitämättömästi): Se on vain _siellä_, Atlantin tuolla
puolen. — Täällä sitävastoin...
ROVASTI: Täällä te katsotte velvollisuudeksenne käydä kaikkialla ja
joka hetki tuo mainetodistus taskussanne.
ANTTI: Mahdollisesti kyllä. Mutta ainakaan sitä todistusta ei ole
missään _papinkansliassa_ allekirjoitettu!
TYYNE (rukoilevasti): Antti!
ROVASTI: Hiljaa. — Kuka sen on allekirjoittanut, jos saan luvan kysyä?
ANTTI: Minä itse.
ROVASTI: Hyvä herra "minä itse": nyt minun täytyy muistuttaa teille
erästä hetkeä, jolloin te kerran nuorena ylioppilaana seisoitte minun
edessäni. Muistatteko?
ANTTI: Kyllä. Sen ainoan kerran minä en ollut rehellinen itseäni
kohtaan.
ROVASTI: Hyvä, että myönnätte sen, silloin voin minäkin kukaties
myöntää jotakin. — Te pyysitte minua takaukseen...
ANTTI: Ettekä te ruvennut siihen...
ROVASTI: Aivan oikein, minä, joka muuten takasin kenelle tahansa
keltanokalle. Tiedättekö, mistä se johtui, herra insinööri?
ANTTI: Kyllä. Te tiesitte minun salassa hakkailevan teidän tytärtänne.
ROVASTI: Niin. Mutta miksi te ette mielestänne ollut sillä hetkellä
itsellenne uskollinen?
ANTTI: Siksi että minun sitä vähemmän olisi pitänyt pyytää teitä
takaukseen, minun, joka siihen saakka olin läpi koulun tullut toimeen
omillani. — Mutta te luulitte tietysti minun kosivan tytärtänne teidän
rahojenne tähden!
ROVASTI: En. Niin halpamaista minä en ole teistä koskaan ajatellut. —
Minä ajattelin: hän tahtoo lainan avulla tulla pikemmin valmiiksi ja
sitten kosia tytärtäni.
ANTTI: Niin. Ja muistatteko, mitä te silloin vastasitte minulle? — Te
sanoitte: "Luulen, että teidän on paras käytännölliselle alalle
antautua."
ROVASTI: Kyllä. Eikö se ollut aina ollut myös teidän oma aikomuksenne?
ANTTI: Epäilemättä, mutta tietysti minä olin juuri sitävarten tahtonut
mennä Polyteknilliseen opistoon.
ROVASTI: Te sanoitte sen minulle.
ANTTI (hampaittensa välistä): Niin, ja te vastasitte: "Teidän on paras
mennä konepajaan." — Tiedättekö, mitä ne sanat minulle silloin
merkitsivät?
ROVASTI: Kyllä. Te ette velkaantunut, vaan ansaitsitte ainakin ruoan ja
vaatteen itsellenne. — Nuori mies, kenties minä juuri sillä hetkellä
ajattelin teidän parastanne.
ANTTI: Se on _kääntynyt_ minun parhaakseni, kiitos olkoon oman tarmoni
ja työkykyni. Mutta se oli kova leikki minulle.
ROVASTI: Ei liian kova, koska olette kestänyt sen.
ANTTI (leimahtaen.): Minä _olen_ sen kestänyt...
ROVASTI: ... koska olette luottanut itseenne ja koska olette rakastanut
tytärtäni...
ANTTI: ... ja koska olen vihannut teitä, tuota korkeata herra rovastia,
joka sillä hetkellä istui niin mukavasti siinä nojatuolissaan
kolmenkymmenen tuhannen markan vuosituloilla, kuuletteko,
_kolmenkymmenen tuhannen_, joiden edestä te ette tehnyt mitään, joiden
edestä te ette ole koskaan tehnyt mitään, vaan aina hoidattanut
virkaanne apulaisillanne...
TYYNE: Antti! — Onhan turhaa enää tuosta asiasta riidellä. Olihan
kysymys vain rahoista... (Nousee ja menee maantielle päin.)
ANTTI: Oli kysymys kaikesta, sinusta, minusta, meidän onnestamme, minun
luvuistani ja rakkaimmasta elämän-unelmastani. — Sitäpaitsi: rahoja voi
halveksia vain se, jolla on aina ollut niitä! (Kääntyy pois koettaen
hillitä mielenkuohuaan. Vaitiolo. Rovasti nousee, lähestyy häntä ja
laskee kätensä hänen olalleen.)
ROVASTI: Myöskin minun on täytynyt luopua rakkaimmasta
elämän-unelmastani.
ANTTI: Teidän, herra rovasti? — Mikä se on ollut?
ROVASTI (hiljaisesti): Tulla tiedemieheksi. Vanhempaini tahto määräsi
minut papin uralle. Minä uhrauduin.
ANTTI: Teidän ei olisi pitänyt uhrautua. Kunnon mies tottelee enemmän
itseään kuin vanhempiaan.
ROVASTI: Me käsitimme sen niin siihen aikaan. Kenties te nykyään
käsitätte toisin. — (Hymyillen kummallisesti.) Mutta kenties teillä
silti voisi olla syytä ottaa kädet housuntaskuistanne, kun minä puhun
teille.
ANTTI: Mielelläni. Minua haluttaisi kuitenkin kysyä, millä oikeudella
te sitä vaaditte?
ROVASTI: Harmaiden hapsieni oikeudella. Ja ellei se riitä teille...
ANTTI (päätään pudistaen): Ei riitä.
ROVASTI: ... oppineemman, sivistyneemmän ja elämääkokeneemman miehen
oikeudella...
ANTTI: Ei riitä. Sillä se ei ole _totta_.
ROVASTI: No niin: teidän vaimonne isän oikeudella, sillä hän on ja
olkoon tästä hetkestä saakka teidän vaimonne, tahtonette sitten
vahvistaa liittonne kirkollisten tai yhteiskunnallisten viranomaisten
edessä.
ANTTI (päänsä paljastaen): Se riittää. Minä en vain ymmärrä tätä
äkillistä mielenmuutosta...
ROVASTI: Olen mennyt itseeni. Se olisi myös teidän kerran tehtävä,
herra insinööri.
ANTTI: Koetan parastani. Mutta suvaitkaa sananne lähemmin selittää.
ROVASTI: Olen isänmaallinen mies. Kansan asia on kallis minulle...
ANTTI: Sitä en epäile.
ROVASTI: Ajattelen näin: papisto on kirkkoa, kirkko on kansaa varten.
Mutta jos kansa itse nousee kirkkoa vastaan.
ANTTI: Se nousee...
ROVASTI: Silloin en minäkään tahdo enää kirkon puolta pitää.
ANTTI (riemuiten): Mutta silloinhan te olette meidän miehiänne, herra
rovasti.
ROVASTI: Te ette ole vielä kansa, te. — (Ojentaa kätensä hänelle.) No
niin, minä olen aina pitänyt teistä. Te olette luotu hyvästä
tarvispuusta, mutta teissä on oksia, jotka soisin pois karsivanne.
ANTTI: Jos mikään, on tämä heti omiaan minut oksattomaksi tekemään.
(Puristaa hänen kättään sydämellisesti. Tyyne palajaa.)
TYYNE (hämmästyneenä): Antti seisoo isän edessä paljain päin!
ANTTI: Hän suostuu. Hän suostuu siviliavioliittoon. — Nyt ei mikään
erota meitä enää toisistamme.