ANTTI: Ellei hän olisi pappi, tahtoisin minäkin syleillä ja suudella
hänet kuoliaaksi. — (_Johanna_ tulee tuvasta vitkalleen.) Äiti! Saanko
luvan esitellä morsiameni? — Ja isä...
JOHANNA: Isäsi taitaa olla kuollut.
ROVASTI: Kuinka?
ANTTI: Kuollut?
JOHANNA: Sinne se näkyy saunatielleen kuupertuneen. Kylvetyksi oli
saanut ja puhtaan paidan päälleen pukenut ... niin siinä olivat voimat
väsähtäneet.
ROVASTI: Rauha raatajalle. — (Päänsä paljastaen.) Nyt liikkuu hänen
ikiliikkujansa.
ANTTI (kuin itsekseen): Siinä yksi, jolle pääsin täyttä totuutta
sanomasta. — Mutta onko hän kuollut todellakin? Kenties hän on elossa
vielä?
JOHANNA: Sitävartenhan minä olisin pyytänyt rovastia tulemaan ja
katsomaan ... enhän minä sitä niin taiten tiedä ... jos hyvinkin vielä
henki kulkisi...
ROVASTI: Minä tulen.
JOHANNA: Kuolleen näköinen se minusta on. (Rovasti ja Johanna menevät
taka-alalta vasemmalle. Antti ja Tyyne jäävät keskinäyttämölle. Pitkä
vaitiolo.)
TYYNE: Aiotko vielä Amerikaan?
ANTTI: En pitemmäksi aikaa. Aion kamppailla täällä, kotikamaralla. —
Tämä pieni voitto ei riitä vielä. Mutta en kiellä, että se on ollut
omiaan minua toisiin, suurempiin, kannustamaan.
TYYNE (arasti): Mitä vastaan aiot taistella sitten?
ANTTI: Elämän valhetta, joka näyttää kaikki olot ja ajatukset täällä
sydänjuuriin saakka myrkyttäneen. — Minä tiedän, että meitä on useampia.
Eikä meidän taistelumme ole toivoton, jos monet sinun kaltaisesi naiset
auttavat meitä.
ROVASTI (palajaa): Hän on kuollut. Kuollut hymy huulillaan, kasvot
kohti uuden aamun kajastamista.
ANTTI: Totuuden aamuksi sen mielessäni toivottelen. Ja se on koittava,
jos kukin täällä takoo ajallista totuuttaan yhtä uskollisesti kuin hän
ijäistä mielihaavettaan.
ROVASTI: Niin. Ja kaikki ajallinen on kappale ijankaikkisuutta.
(Johanna näkyy vasemmalla taka-alalla. Tyyne nojaa Antin olkaa vasten.
Rovasti on pysähtynyt perälle. Aamurusko, joka edellisen aikana on
valjennut vitkalleen, kultaa taustan maiseman. — Ensimmäinen aamulintu
herää virttään visertämään.)
Esirippu.