ANTTI: Äiti! Sinulla on nyt vain yksi poika enää.
JOHANNA: Niin. Heikki on kuollut. — (Kuivaten silmiään.) Että minun piti
vielä elää tämä päivä!
ANTTI (värähtävällä äänellä): Kuinka ... kuoli hän?
JOHANNA: Kyllä hän kuoli uskossa Herraansa Vapahtajaansa. (Ristii
kirkkain silmin kätensä.)
ANTTI: Heikki? (Säpsähtää, katsoo tiukasti ja tutkivasti äitiinsä.
Johanna juttelee edelleen suu autuaassa hymyssä, hiljaa ruumistaan
huojutellen.)
JOHANNA: Niin. Niin sanoi rovastikin, joka — Jumala häntä siitä hyvästi
siunatkoon — itse vaivautui tänne hänelle viimeistä lohdutusta antamaan,
ettei hän koko pappeutensa aikana ollut usein nähnyt niin autuasta
hengenlähtöä. — Näet painui kuin lapsi äitinsä syliin.
ANTTI: Heikki? — (Koettaen pysytellä tyynenä.) Minä en oikeastaan
tarkoittanut _sitä_. Tahdoin kysyä vain, mihin tautiin kuoli hän. —
Tarkoitan: mitä lääkäri Heikin taudista sanoi?
JOHANNA: Eihän sille mitä lääkäriä ehditty hommaamaan... Eikä se
vainaja sitä itsekään tainnut muistaa.
ANTTI (katsoo tiukasti häneen): Mutta _papin_ te muistitte ja ehditte
hommata?
JOHANNA: Niin, Luojan kiitos. Saatoin itse sunnuntai-iltana sanan
pappilaan. Ja kun se rovasti niin hyväksi rupesi...
ANTTI (katkerasti): On harjoitettu hyväntekeväisyyttä. — (Ponnahtaen
ylös.) Eikä maailma kuitenkaan tarvitse sitä, vaan oikeutta, yksinomaan
oikeutta! — Eikö niin, äiti? — Silloin ei _heillä_ olisi tarvis
harjoittaa enää hyväntekeväisyyttä eikä meillä sitä vastaan ottaa.
JOHANNA: Enhän minä ymmärrä niitä suuren maailman asioita. Sanon vain,
että huonosti taitaisi käydä meille kaikille, jos meille oikeuden
mukaan tapahtuisi.
ANTTI: Minkä mukaan meille siis tulisi tapahtua?
JOHANNA: Rakkauden. Sen minä ymmärrän.
ANTTI (kiivaasti): Rakkauden! Senkö luulet maailmassa vallitsevan?
JOHANNA: Jumala on rakkaus. Enhän minä muuta tiedä. Ja kaikki me
kaipaamme hänen laupeuttaan.
ANTTI: En minä.
JOHANNA: Poikani, poikani...
ANTTI (ylenkatseellisesti): Heikki voi kaivata sitä, jos hän joskus
astuu Herransa jumalansa eteen.
JOHANNA: Älä vainajia syytä...
ANTTI (katkerasti): En. Ja hänhän kuoli autuaalla kuolemalla! — Sehän
täällä on pääasia. — (Mittailee kiivain askelin pihamaata.) Saatana, kun
minua kaikki täällä harmittaa...!
JOHANNA: Poikani! Älä kiroa!
ANTTI: Tuokin portinpylväs: miksi se on kallellaan?
JOHANNA (nöyrästi): Eihän ne ole kaikki paikat köyhän kotona niinkuin
rikkaiden kartanossa.
ANTTI: Minä en tarkoita rikkautta, äiti, vaan tavallista hyvää
järjestyksen pitoa. — Kovin näyttää ränsistyneeltä tuonne maantielle
myös tuo läävärakennus. Voisi sen katon paikata edes.
JOHANNA: Saattaisi voida.
ANTTI: ... jos olisi tekijää. — Vanha se on jo isäkin ja väsynyt, mutta
kyllä hän aina senverran jaksaisi, ellei hän kuluttaisi voimiaan tuohon
tuiki naurettavaan ja hyödyttömään...
JOHANNA (kärsivällä katseella): Naurettavaan? Hyödyttömään?
ANTTI: Juuri niin, äiti. Sillä sehän on mahdoton, eihän ihmeitä
tapahdu. — (_Tyyne_ tulee hitaasti vasemmalta taka-alalta.) Tule nyt
sinäkin ja todista äidille, että on mahdotonta keksiä ikiliikkujaa!
TYYNE: Siitäkö te puhutte täällä?
ANTTI: Siitä. Onhan se samaa kuin jos joku koettaisi ratkaista itse
elämän ja kuoleman arvoitusta.
TYYNE: Isä sanoo, että kunkin ihmisen on se ratkaistava omalla
tavallaan.
JOHANNA: Ja eiköhän se arvoitus kerran astu kunkin ihmisen eteen? Ja
eiköhän se liekin se ainoa kallis asia, joka häneltä vaatimalla vaatii
selitystä?
ANTTI: Te olette mahdottomia. Huomaan joutuneen kahden tulen väliin. —
(Käy Tyyneä kohti.) Mutta ethän sinä toki voi väittää, että isäni
ikiliikkujallaan ...
TYYNE (hiljaisesti): Ehkä se on juuri hänen tapansa ratkaista tuo
kysymys.
ANTTI: Sitä tietä se ei ainakaan ole hänelle ikinä selviävä.
TYYNE: Mutta sinä tiedät, että isäsi on perinyt isältään tuon tarpeen
tutkistella ijäisyyden ongelmia, ja tämä jälleen isältään...
ANTTI: Minun poikani ei ole ainakaan sitä minulta perivä.
TYYNE: Oletko niin aivan varma siitä, Antti?
ANTTI (lujasti): Olen. Omasta puolestani tunnen vain tarpeen ilmoittaa
isälleni sen.
TYYNE: Älä tee sitä, Antti! Tuo työ on isällesi suoranainen
elämän-ehto. Hän on ikänsä uskonut sen mahdollisuuteen...
ANTTI: Siispä särjen minä hänen uskonsa! — Sekin on jätteitä vain
pappien hullutuksista, joilla he ovat tämän kansan terveen järjen
sekoittaneet.
TYYNE (vakavasti): Älä tee sitä, Antti! — Sinä et ehkä tiedä, kuinka
sairas isäsi on. Jos se usko häneltä järkähtäisi, luulen, että samalla
katkeisi hänen elonsa lanka.
ANTTI: Mikä ei kestä, se katketkoon! — (Miltei rukoilevasti.) Tyyne:
tiedäthän, etten minä _voi_ uskoa siihen. (Keskustelevat portin luona
hillityllä äänellä, vilkaisten aina välillä Johannaan, joka istuu
murhemielisenä aitan portailla, pää käden varassa eteensä tuijottaen.)
TYYNE: Silti ei sinulla ole oikeutta mennä toisen uskoa särkemään.
ANTTI: Eikö missään tapauksessa? — Kun minä _tiedän_, että se on väärä,
kun minä _tiedän_, että se on sulaa hassutusta! Eikö minulla siinäkään
tapauksessa ole oikeutta koettaa saada ihmistä järkiinsä, jos minä
näen, että hän on hullu tai hulluksi tulemassa?
TYYNE (surumielisesti): Ei ainakaan tässä tapauksessa. — Anna kunkin
tulla onnelliseksi tai mennä perikatoon omalla tavallaan. Sillä ethän
voi olla varma siitä, että juuri _sinä_ aina tiedät, mikä on parasta
heille.
ANTTI: Ainoastaan se, mikä on totta, voi olla hyvää, ainoastaan se,
mikä on järjellistä, voi olla onni ihmiselle. Ja ainakin tässä
tapauksessa minä _tiedän_ varmasti, mikä _on_ totuus.
TYYNE (väsyneesti): Niinpä pidä se itsellesi, niin kauan kuin ei kukaan
pakottamalla pakota sinua sitä mainitsemaan!
ANTTI: Senkö neuvon annat minulle? — (Katkerasti.) Sinä, Tyyne?
TYYNE: Sen. Luulen, että täällä on monta, jotka eivät kestäisi sinun
totuuttasi.
ANTTI (itsensä unohtaen): Totuus ylinnä kaiken, kaikesta huolimatta! —
Jokainen, joka ei kestä totuutta, murtukoon! Hän on mätä, madonsyömä.
Elämän, itse suuren, armaan elämän, terveys on minulle kalliimpi kuin
heikkojen ja vaivaisten perikato!
JOHANNA (nousee horjuen): Ja mitä ... mitä sanot sinä sitten ... minun
terveydestäni? (Antti rientää hänen luokseen.)
ANTTI: Anna anteeksi, äiti! Minä en tarkoittanut sinua.
JOHANNA: Mitäpä siinä on anteeksi antamista! — (Painaa sydäntään.) Sinun
äänesi kajahti vain niin jyrkältä ja armottomalta.
ANTTI: Totuus on jyrkkä ja armoton, äiti.
JOHANNA (huokaisten): Siispä se ei ole meille heikoille ja vaivaisille.
ANTTI: Äiti! — (Johanna menee vasemmalle etualalle, korjaa
teetarjottimen ja aikoo tupaan.) Äiti! Ethän sinäkään tahdo valheen
varassa elää?
JOHANNA (pysähtyen): Minulla _on_ oma totuuteni. Ehkä se on heikko ja
vaivainen kuin minä itse lienen sinun rinnallasi... (Poistuu tupaan,
tuskin voiden hillitä itkuaan enää.)
ANTTI: Äiti! Äiti! (Kääntyy Tyynen puoleen.) Miksi puhuu hän minulle
noin?
TYYNE: Lienet loukannut häntä.
ANTTI: Ja nyt olet sinäkin minulle loukkautunut? — (Miltei
epätoivoisesti.) No niin, minä _koetan_ olla sanomatta totuutta
kaikille ja joka paikassa.
TYYNE (ojentaa kätensä hänelle): Tiesinhän että tulisit hyväksi
jälleen.
ANTTI: On niin helppo olla _hyvä_, kun lakkaa olemasta _tosi_.
TYYNE: On kaunistakin totuutta. Kuka käskee sinua aina rumaa
julistamaan? (Vetää hymyillen hänet pihlajan alle istumaan.)
ANTTI (synkästi): Minä puolestani olen aina kuullut vain kauniista
valheesta puhuttavan. — (Vaitiolo.) Äiti minua kuitenkin vielä
ihmetyttää. Eikö hänellä siis ole _mitään_ iloa minusta?
TYYNE: Kuinka niin voit kysyä? Etkö nähnyt, miten suuresti hän iloitsi
kotiintulostasi?
ANTTI: Kuitenkin tuntuu minusta kuin hän iloitsisi melkein enemmän
Heikki-veljeni autuaasta hengenlähdöstä. — (Vaitiolo.) Enhän minäkään
mikään mallikelpoinen poika ole ollut. Mutta olenhan minä sentään
lähettänyt hänelle silloin tällöin hiukan rahaa ja lupaanhan minä pitää
huolta hänen toimeentulostaan.
TYYNE: Äidin sydän ei katso sellaiseen. — Hänen toimeentulonsa olisi
ollut taattu ilman sinua...
ANTTI: Kuka sen olisi taannut?
TYYNE: Isä ja minä. — Lähettämäsi rahat taas ovat menneet ukko Eliaksen
ikiliikkujaostoksiin.
ANTTI (katkerasti): Sen arvasinkin. — Mihin katsoo äidin sydän siis?
Mitä te naiset vaaditte mieheltä ollaksenne häneen tyytyväiset ja
kietoaksenne hänen myrskyisän mielensä kirkkaalla, kummallisella
lempeydellänne?
TYYNE: Rakkautta. Että hän meitä rakastaa.
ANTTI: Mutta täytyykö sitten välttämättä olla heittiö, hullu,
tyhjäntoimittaja, ansaitakseen teidän rakkauttanne? — Miksi ei kunnon
mies sitä ansaitse? Ettekö voi voimakasta, järkevää, tietään
moitteettomasti ja täsmällisesti taivaltavaa miestä rakastaa?
TYYNE: Kyllä, joskus. Mutta me tahdomme olla tarpeellisia. Ja sellainen
mies tarvitsee niin harvoin meitä.
ANTTI: Mutta _jos_ hän tarvitsee? — (Miltei huvitettuna.) Otaksutaan,
että hän kompastuu?
TYYNE: Silloin me riennämme ilolla häntä auttamaan.
ANTTI: Ilolla? — Siinäpä se! Täytyy ensin tulla heikoksi, syntiseksi tai
saamattomaksi, jos mieli oikein ansaita rakkauttanne.
TYYNE: Suuri rakkaus antaa anteeksi kaikki. Mutta sitä et sinä vielä
ymmärrä, Antti. (Antti nousee hitaasti, tulee keskinäyttämölle ja
katsoo häneen.)
ANTTI: Nyt näen sinussakin kirkon hapatusta.
TYYNE (vaivautuneesti): Sinä nyt näet kohta joka paikassa sitä.
ANTTI: Tyyne! — (Tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Kuka olet? On kuin
vasta näkisin ensi kerran sinut.
TYYNE: Olen sellainen kuin olen. Lienet vain itsesi minussa ennen
nähnyt.
ANTTI (hitaasti): Vanhan maailman tytär olet. — (Äkkiä kiihkeästi.) Ei,
ei! Minä en tahdo nähdä mitään. Minä en tahdo kuulla mitään. Minä
tahdon sinua vain ijät kaiket ihailla ja rakastaa. (Syöksyy maahan
hänen jalkainsa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Pitkä
vaitiolo. Tyyne katsoo häneen hellästi ja surumielisesti.)
TYYNE: Antti parka! Elämä ei tule koskaan olemaan helppo sinulle.
ANTTI (päänsä kohottaen): Miksi ei? — Sano minulle se! Olenko minä
vaihdokas vai syntynyt onnettomana?
TYYNE: Olet syntynyt liian ihanteellisena. Asetat liian korkeita
vaatimuksia elämälle, toisin sanoen.
ANTTI: Onko se ... niin suuri synti siis?
TYYNE: Synti? Sitä en tiedä? Mutta onnettomuus se varmaan on. Sillä se
sortaa, se maahan murtaa sinut.
ANTTI (hellästi): Ja tekee onnettomiksi kaikki minun ympärilläni. —
(Nousee, nostaa hänetkin ylös.) Tyyne! Matkustakaamme pois täältä! Pois
tästä painostavasta ilmakehästä, pois tästä valheen ja mädätyksen
pesästä, uutta, parempaa ja terveellisempää elämää etsimään!
TYYNE: Amerikaan?
ANTTI: Siellä merkitsee _mies_ jotakin. Siellä imettää elämä meitä
rautaisilla nisillä, siellä tunnemme sen teräksiset käsivarret
kaulallamme.
TYYNE (hymyillen vasten tahtoaan): Puhut niinkuin — konerakentaja!
ANTTI: Puhun niinkuin minun on puhuttava, jos minun mieli olla
uskollinen itselleni ja elinkeinolleni. Sillä minä rakastan niitä
kumpaakin enkä tiedä mitään suurempaa iloa kuin rakentaa ihmisille
rautaisia palvelijoita.
TYYNE (kuten edellä): Jos voisit, rakentaisit kai raudasta omat
ajatuksesikin.
ANTTI: Ja teille muille lujemmat ja karskimmat maailmankatsomukset.
TYYNE: Etpä vähää aio. — (Kallistuen hänen puoleensa.) Lienkö liian
heikko sinulle?
ANTTI: Lienet liian hyvä minulle, onnen löytökäinen. — Mutta sinun
täytyy oppia olemaan myös _tosi_.
TYYNE: Sepänkoura sinä olet, ihmis-seppä!
ANTTI: Kovin kourin on minut ihmiskohtalo sepittänyt. — Eikö totta,
Tyyne: on helpompi olla noin vain puoli tosi, puhua vain puolta totta
ja täyttää vain puolta totuutta elämässään?
TYYNE (luo katseensa alas): Nyt tarkoitat sinä jälleen tuota ...
siviliavioliittoa.
ANTTI: Niin. Sillä ethän sinä usko kirkon jumalaan, olethan sinä itse
yhtä epäkirkollinen kuin minäkin. Sanoithan itse äsken, että ne ovat
muodollisuuksia?
TYYNE: Tietysti. Kaikki valistuneet ihmiset täällä ajattelevat niin.
ANTTI: Hyvä! — Miksi sinä tahdot siis, että meidän pitäisi mennä
kirkolliseen avioliittoon?
TYYNE (hämillään): Enhän minä tahdo. Isähän tahtoo sitä...
ANTTI: Ja sinä olet valmis kaikessa hänen tahtoaan seuraamaan? — Mutta
sinun oma tahtosi, Tyyne? Mitä se sanoo?
TYYNE: Se on tottunut taipumaan muiden tahdon alle. — (Rukoilevasti.)
Sinä et sitä ymmärrä, Antti. Sillä sinun vanhempasi eivät ole sinulta
vaatineet mitään, mikä olisi ollut vasten tahtoasi.
ANTTI (hiljaisesti): Vanhemmat vaativat aina ... jotakin sellaista,
missä me emme voi ottaa heitä huomioon. — Sillä onhan meillä myös oma
elämämme elettävänä.
TYYNE: Se on niin vaikeata...
ANTTI: Sano tässä tapauksessa vain: epämukavaa.
TYYNE: No niin! epämukavaa. — Ja kun maailma nyt kerran on sellainen...
ANTTI: Se muuttuu, jos vain kyllin monet toteuttavat oman sisällisen
totuutensa. — (Hellästi ja hiljaisesti.) Tyyne! Eihän isäsi voi vaatia
sinua valehtelemaan omalle itsellesi? (Painaa istumaan hänet.)
TYYNE (surumielisesti): Hänellä on näistä asioista oma mielipiteensä.
Ja se on taipumaton, mikäli luulen häntä tuntevani.
ANTTI: Mutta jos isäsi olisi vaatinut sinua minun poissa-ollessani
menemään jollekin toiselle miehelle, jota et olisi rakastanut...?
TYYNE (vakaumuksella): Sellaista ei isä olisi koskaan voinut vaatia
minulta.
ANTTI: Kuitenkin ovat tuhannet vanhemmat vaatineet sitä lapsiltaan. —
Mitä silloin olisit tehnyt?
TYYNE: Luonnollisesti minä en olisi totellut häntä.
ANTTI: Mutta _tässä_ asiassa sinä tottelet häntä? — Tietysti siksi, että
se on sinulle vain muodollisuus?
TYYNE: Juuri niin.
ANTTI (vakavasti): Minulle se on elämänkysymys. — Vastaa minulle siis:
_kumman_ meistä kahdesta on annettava perään tässä asiassa, senkö,
jolle se on vain muodollisuus, vai senkö, jolle se on elämänkysymys?
(Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen, painaa päänsä alas. Antti nousee
ja tulee hitaasti vasemmalle etualalle. Taittaa ajatuksissaan kukan
orjantappura-pensaasta ja pitelee sitä käsissään. — _Rovasti_ tulee
vasemmalta taka-alalta. Pysähtyy portille, katsoo heihin
kumpaiseenkin.)
ROVASTI: No, herra ritari, ettekö aio tarjota ruusua armaallenne?
ANTTI: Kenties tekisin sen, jos se olisi ruusu. (Näyttää kukkaa
kädessään.) Orjantappura se on. Torpan kukka!
ROVASTI (huomattavasti paremmalla tuulella): Tehkää se kuitenkin!
Minusta se näyttäisi kauniilta tässä kirkkaassa juhannus-yössä.