ROVASTI: Asia ei näytä olevan sovittu teidän kahden välillä. — Hyvä,
annan teille aikaa siihen.
TYYNE: Isä! Älä jätä minua!
ROVASTI (irroittaen itsensä lempeästi hänestä): Minun täytyy nyt saada
olla tuokio itsekseni. — (Anttia osoittaen.) Hän tuolla on koetellut
liiaksi hermojani. (Menee taustaan. _Johanna_ on edellisen aikana
tullut tuvan portaille.)
JOHANNA: Ei suinkaan rovasti vielä lähde? — Minä olisin tuonut lisää
lämmintä vettä.
ROVASTI: Kiitos, ei tarvita. Käväisen vain vähän täällä koivikossa.
Lystiniemellä. Vanhoja paikkoja katsomassa.
JOHANNA: Niinpä vainenkin, Lystiniemellä. Kyllä siellä on kaikki paikat
paikoillaan ... ei ole vastaksia tehty ... on varjeltu kuin
silmäteräänsä. Kuka heittiö vain lie kiskonut tuohta parin koivun
kylestä!
ANTTI (huolimattomasti): Hän varmaan tarvitsi sitä.
ROVASTI: Tietysti: eihän saa olla hyödyttömiä puita olemassa teidän
mielestänne.
ANTTI: Eikä ihmisiä.
ROVASTI: Eikä lystiniemiä. Eikä juhannuskokkoja. Eikä ylimalkaan
mitään, joka tekee elämän kauniiksi ja elämisen arvoiseksi. — (Hymyillen
ivallisesti.) Te olette suuremmoinen, herra insinööri. Mahtaisitte
tehdä maailman hyvin hupaiseksi, jos saisitte sen mielenne mukaan
järjestää.
ANTTI: Kuinka hupainen siitä tulisi, sitä en tiedä. Mutta ainakin siitä
tulisi oikeudenmukaisempi.
(Rovasti menee olkapäitään nykäyttäen taka-alalta vasemmalle.
Tyyne nyyhkii tuvan seinämällä. Johanna tulee etu-alalle,
vilkaisee ohikulkiessaan arasti häneen, sitten Anttiin, joka
jäykkänä ja synkkäsilmäisenä pysyttelee oikealla keskinäyttämöllä.)
JOHANNA (hiljaa päätään pudistaen): Lapset, lapset...
TYYNE: Johanna! — (Juoksee äkkiä häntä syleilemään.) Minä olen niin
onneton, niin onneton! (Irtautuu yhtä äkkiä hänestä ja poistuu
taka-alalta vasemmalle.)
ANTTI: Tyyne!
(Aikoo hänen jälkeensä, pysähtyy ja jää surumielisenä
maantielle tuijottamaan. Johanna korjailee teepöytää,
pyyhkäisten välillä kyyneleen silmäkulmastaan.)
Esirippu.