ROVASTI: Ei. Ei todellakaan. — (Painokkaasti.) Mutta kenties minun käy
pian tarpeelliseksi kysyä, missä _te_, herra insinööri, olette saanut
kasvatuksenne.
ANTTI (uhmaten): En missään.
ROVASTI: Hyvin arvattavaa.
ANTTI: Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni
kasvattanut.
ROVASTI (hiukan kumartaen): Näkyy, että puhutte totta. — (Jälleen
hovimiehen kohteliaisuudella.) Mutta emmekö istu? Matka ei tosin ole
aivan pitkä tänne pappilasta, mutta minua väsyttää. (Istuu penkille
tuvan seinämällä. Viittaa Anttia istumaan vierelleen.)
ANTTI: Voin seisoakin.
ROVASTI: Kuten tahdotte. — (Vaitiolo.) Milloin te olette palannut
Amerikasta?
ANTTI: Tänä aamuna.
ROVASTI: Ja aiotte nyt jäädä kotimaahan?
ANTTI: Saa nähdä. Se riippuu siitä, mitä kotimaa minulle tarjoaa.
ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Niin. Te tarkoitatte tietysti, mitä
työn-ansiota?
ANTTI: En.
ROVASTI: Millä te sitten aiotte elää täällä?
ANTTI (huolettomasti): Minkä milläkin! — (Katsoo merkitsevästi häneen.)
Olen pääasiallisesti aikonut ruveta elämään koroillani.
ROVASTI: Te olette rikas?
ANTTI: En ole puilla paljailla. Mutta olen vielä enemmän aikonut
rikastua.
ROVASTI: Täällä? Täällä Suomessa?
ANTTI: Toistaiseksi täällä. Enkä pelkää väärin laskevani.
ROVASTI (päätään pudistaen): Mahdotonta. Olosuhteet ovat niin kovin
pienet. — Täytyy olla pääomaa, paljon pääomaa sillä, joka aikoo täällä
rikastua.
ANTTI: Minä tiedän kyllä, millä Suomessa rikastutaan.
ROVASTI: Millä siis?
ANTTI: Samalla, millä tekin, herra rovasti: _laiskuudella_.
ROVASTI: Mitäh? — (Kimpoaa ylös. Antti kohtaa leimuavin silmin hänen
katseensa.) Anteeksi, minä en muistanut, tehän olettekin itse itsenne
kasvattanut. (Hillitsee vaivoin itsensä.)
ANTTI: Pienestä pojasta saakka, herra rovasti. Mitä olen, olen omalla
enkä muiden työllä.
ROVASTI (nyt jo aivan tyynenä): Te ette — kelpaa muiden työtä
arvostelemaan. — Te teette työtä käsillänne...
ANTTI: Myöskin käsilläni. Työ missään muodossa ei ole minua vielä
pelottanut.
ROVASTI: ... kenties myös jonkun verran aivoillanne, mutta kaikissa
tapauksissa koneellista, ulkopuolista työtä, joka jättää teidän
sisimmän itsenne koskettamatta. Minä ja monet muut täällä Suomessa...
ANTTI (vääjäämättömästi): _Mitä_ työtä _te_ teette, 'herra rovasti?
ROVASTI: Siitä olisi minun naurettavaa ruveta teille tiliä tekemään.
ANTTI: Sitten tein pahasti, että keskeytin teidät. Sillä minusta tuntui
kuin juuri olisitte aikonut ruveta sitä minulle selittämään. —
(Vaitiolo.) Millä te elätte? Mitä työn-ansiota teillä on?
ROVASTI: Nuori mies! Te esittelette muutenkin kyllin selvästi itsenne,
tarvitsematta enää turvautua karkeuksiin.
ANTTI (kuten edellä): En tiedä, ovatko ne karkeuksia. Mutta minusta
tuntui kuin te itse äsken olisitte itsenne minulle samoilla
kysymyksillä esitellyt.
ROVASTI: _Minulla_ on oikeus kysyä _teiltä_ paljon, mitä ei teidän
minulta.
ANTTI: Tarkoitatte: oikeus olla karkeampi? — Kuka on antanut teille sen
oikeuden? En minä.
ROVASTI (ivallisesti): Ette, sillä huomaan sen kaikissa tapauksissa
jäävän teidän puolellenne. (Siirtyy vasemmalle etualalle.)
ANTTI: Hyvä, että huomaatte sen. Teidän on siis turha koettaa niillä
aseilla minua kukistaa. (Jää paikalleen oikealle keskinäyttämölle.
Vaitiolo.)
ROVASTI: Mihin te tahdotte päästä tuolla puheellanne?
ANTTI: Tahdoin ainoastaan osoittaa teille, että metsä vastaa niinkuin
siihen huudetaan. Te ette ole siihen tottunut, herra rovasti?
ROVASTI (ylpeästi): En.
ANTTI: Siispä saatte luvan tottua siihen. Oppia ikänsä kaiken, sanoo
vanha suomalainen sananlasku.
ROVASTI: Nuori mies! Minä olen liian vanha mitään _teiltä_ oppimaan.
ANTTI: Sen pahempi teille. Sillä minä opin joka silmänräpäys teidän
seurastanne.
ROVASTI (Pilkallisesti): Todellakin? Se ilahduttaa minua, yhtä
paljon kuin se minua ihmetyttää, sillä en pitänyt teitä niin
kehityskelpoisena. — No, ja mitä te opitte minulta?
ANTTI: Suomalaista hävyttömyyttä. Taikka oikeammin: suomalaisen
_ylä_luokan hävyttömyyttä.
ROVASTI: Se tuskin voi kilpailla amerikalaisen kanssa. Varsinkin jos
amerikalaisuus, kuten tässä tapauksessa, yhtyy suomalaisen _ala_luokan
hävyttömyyteen.
ANTTI: Tarkoitatte amerikalaista tasa-arvoisuutta? — _Se_ vallitsee
siellä. Siksi ei kukaan ole siellä hävytön toista kohtaan, sillä hän
tietää hänelle samalla mitalla maksettavan.
ROVASTI: Te katsotte olevanne tasa-arvoinen minun kanssani?
ANTTI (päänsä kohottaen): En.
ROVASTI: Se ilahduttaa minua...
ANTTI: Ymmärsitte väärin sanani. Katson olevani niin paljon ylempi
teitä. (Vaitiolo. Rovasti katsoo häneen, ottaa esille sikarin
kotelostaan ja sytyttää sen huolellisesti.)
ROVASTI: Suvaitsetteko?
ANTTI: Kiitos, minä en polta.
(Vaitiolo. Rovasti polttelee, nojaten mukavassa asennossa
puutarha-pöytää vasten. Antti seisoo entisellä paikallaan oikealla
keskinäyttämöllä. — Tyyne tulee vasemmalta taka-alalta).
TYYNE (hiljaa): Isä!
ROVASTI: Niin, ehkä tahdot olla hyvä ja lähettää tänne iltalasini. —
(Tyyni menee tupaan. Vaitiolo.) No niin, herra insinööri, suvainnette
siis, että kaikessa alammaisuudessa puhuttelen teitä. — Te kositte
tytärtäni?
ANTTI: En suinkaan. Minä ainoastaan rakastan häntä.
ROVASTI (sarkastisesti): Jahhah, te ainoastaan rakastatte häntä? — Te
katsotte luonnollisesti, että tuo asia ei kuulu minulle ollenkaan?
ANTTI: Niin, en ymmärrä, mitä se teitä liikuttaisi. Sillä ettehän te
aio hänen kanssaan naimisiin.
ROVASTI: Todellakin? Se ei liikuta minua ollenkaan? — Minulla ei siis
ole mitään oikeutta ottaa selvää, millaisen vävyn olen saapa sukuuni?
ANTTI: Epäilemättä on teillä sama oikeus kuin minulla ottaa selvää,
millaisen apen olen itse saapa. — Myönnättekö sen minulle?
ROVASTI (keveästi kumartaen): Mielestäni teidän jo pitäisi olla
selvillä siitä.
ANTTI: Samoin kuin teidän tulevasta vävystänne.
ROVASTI: Joksi te ette ikinä tule.
ANTTI (tyynesti): Se asia ei riipu teistä, vaan hänestä: Hän
päättäköön!
ROVASTI: Hän päättää, mitä _minä_ päätän.
ANTTI: Te olette aivan liian viisas sitä uskoaksenne. Mutta tyydyn
kaikissa tapauksissa hänen tuomioonsa.
ROVASTI: Olette siis niin varma hänestä?
ANTTI: Tahdon ainoastaan varman vastauksen.
(Rovasti nyykäyttää päätään miettiväisesti. — Tyyne tulee tuvasta
kantaen konjakkitarjotinta, jolle on kaksi lasia asetettu. Kattaa
pöydän, vilkaisee arasti isäänsä ja Anttiin. Aikoo palata jälleen
tupaan.)
ROVASTI: Sinä voit jäädä. — (Tyyne jää epävarmana hänen sivulleen
seisomaan. Rovasti istuu, pudottaa pari sokeripalaa lasiinsa ja luo
sitten kysyvän silmäyksen Anttiin päin.) Pyydän, herra insinööri.
ANTTI: Kiitos, minä en maista.
ROVASTI: Kuten suvaitsette. (Hämmentelee tyytyväisenä lasiaan, jonka
Tyyne on kuumalla vedellä täyttänyt.) Mutta teetä te ainakin juotte?
ANTTI: Kiitos, kyllä.
ROVASTI: Teille molemmille teetä siis. — (Hänen jälkeensä.) Myöskin
talonväen voit pyytää tänne. (Tyyne menee tupaan. — Rovasti kaataa
konjakkia lasiinsa, maistelee, ja kaataa uudelleen. Vilkaisee välillä
Anttiin.) Te ette tahdo istua vieläkään?
ANNI: Seison mieluummin, jos suvaitsette.
ROVASTI: Teillä on hyvät jalat, herra insinööri. — (Ottaa sanomalehden
taskustaan. Vaitiolo. — _Johanna_ ja Tyyne tulevat tuvasta, edellinen
kantaen teetarjotinta, jälkimmäinen leipäkoria.) Hyvää iltaa, Johanna.
No, teillä on ollut ilon päivä tänään, kun olette saanut poikanne
kotiin?
JOHANNA: On, arvon rovasti, on. Enkä tahdo sitä uskoa todeksi
vieläkään. Kun toista niinkuin kuollutta suree...
ROVASTI: Tulee mies meren takainen. — Istukaa, olkaa hyvä. — (Tyyne ja
Johanna istuvat.) Entä Elias? Missä hän on?
JOHANNA: Kyllä hän on, synti sanoa arvon rovasti, pajassa. Mutta minä
kyllä menen ja käsken hänet... (Aikoo mennä.)
ROVASTI: Antaa hänen olla. Tottapahan tulee jos on tullakseen. — (Tyyne
ja Johanna ottavat teetä. Antti lähestyy, ottaa teelasinsa, mutta juo
sitä seisoallaan, jonkun matkan päässä muista.) Eikö totta, herra
insinööri? Siinä on jotakin kaunista tuossa hänen ikuisessa
takomisessaan?
ANTTI: Minusta siinä on jotakin surullista.
ROVASTI: Niinkö teidän mielestänne? Mutta sittenkin! Siinä on jotakin
niin suomalaista tuossa härkämäisessä itsepäisyydessä...
ANTTI: Kyllä, mutta juuri siksi se on niin surullista. Sama
itsepäisyys, käytettynä johonkin hedelmälliseen ja järjelliseen
tarkoitukseen, voisi todellakin luoda uudesta Suomen. Mutta tässä
muodossaan... Minä en ihaile sitä.
ROVASTI (peitetyllä ivalla): Te ette ihaile mitään järjetöntä? —
Mielestäni, jos meillä olisi kauttaaltaan tuollainen vanha Suomi, me
emme tarvitsisi minkään uuden synnyttämistä.
ANTTI: Te tarkoitatte: jos kansan tarmo ja työkyky kauttaaltaan olisi
käytetty yhtä järjettömien päämäärien saavuttamiseksi?
ROVASTI: Yhtä ikuisien. — Sillä eihän ihminen elä ainoastaan leivästä,
herra insinööri. Ja juuri tuo Suomen kansan mietiskelevä piirre, tuo
sen taipumus ijäisyyden asioita ajattelemaan, todistaa mielestäni siinä
eräänlaista synnynnäistä ihanteellisuutta...
ANTTI: Minä sanoisin: kehittymättömyyttä. — Te sanotte, että ihminen ei
elä ainoastaan leivästä. Mahdollista kyllä, mutta ilman leipää se ei
elä ainakaan.
ROVASTI (kuten edellä): Te tarkoitatte: Suomen kansa on liian köyhä
kustantaakseen itselleen mitään korkeampia henkisiä tarkoitusperiä?
ANTTI: Nekin nousevat vain aineellisten elinehtojen perustalta. Kun
kansa on saavuttanut erään määrätyn hyvinvointi-asteen, se rupeaa
kaipaamaan tiedettä, taidetta y.m. sivistävää ajanvietettä.
ROVASTI: Tiede ja taide ovat mielestänne vain ajanvietettä?
ANTTI: Epäilemättä ovat. Sillä ihmisen ensimmäinen vietti on elää.
Ilman tiedettä ja taidetta hän _voi_ olla...
ROVASTI: Kuin eläin!
ANTTI: Eläimellinenkin elämä on parempi kuin ei mikään elämä. — Ihanteet
tulevat sitten kyllä itsestään. Jos kaikki tuo työnmäärä, minkä
isäpoloinen on turhaan kuluttanut pajassaan, olisi käytetty esim.
noiden peltosarkojen ojitukseen...
ROVASTI: ... niin ne kasvaisivat paremmin epäilemättä. Mutta mitä te
luulette että sillä olisi voitettu? Luuletteko, että teidän isänne
sielun-elämä olisi siitä paljon kaunistunut?
ANTTI: Minä luulen niin, sillä silloin ei hänen eikä äidin olisi
tarvinnut elää teidän armopaloistanne.
TYYNE (nuhtelevasti): Antti! Onhan isä hyvässä tarkoituksessa...
ANTTI: Minä tiedän ja kiitän häntä siitä. — (Laskee teelasinsa
pöydälle.) Kuitenkin loukkaa minua ajatus, että minun isääni on täällä
elätetty pappilan puolesta kuin jotakin rotuporsasta...
TYYNE: Antti! Minä oikein suutun sinulle.
ANTTI: Juuri niin, karjakartanon harvinaisuutta, jolla tahdotaan
ansaita diploomeja maanviljelysnäyttelyissä. — Minä tiedän kyllä, miksi
se on tapahtunut. Kuuluu niin komealta sanoa vierailleen: "Meillä on
täällä eräs ukko, joka tekee ikiliikkujaa. Suvaitsetteko, että
pistäydymme päivällisen päälle häntä katsomaan?"
JOHANNA (hiljaa): Antti! Antti!
ROVASTI: Onko herra insinööri nyt lopettanut?
ANTTI: Kyllä, tästä asiasta. Pyydän ainoastaan lisätä, että nyttemmin
_minä_ vastaan vanhempieni toimeentulosta.
ROVASTI: Aivan kuten haluatte. — Te kuulette, Johanna. Teidän poikanne
on rikas, teillä on syytä olla ylpeä hänestä.
JOHANNA (surumielisesti): Voi olla. Kun ei rovasti vain pahaksi
panisi...
ROVASTI: Mitä Johanna tarkoittaa?
JOHANNA: Ajattelin vain ... enkä minä sitä osaa selittää. — Vaan mitä se
auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kuitenkin saisi
vahingon sielulleen.
ROVASTI: Amen. — Ja mitäs te siihen sanotte, herra insinööri?
ANTTI: Siihen minä vastaan mieluimmin äidin poissaollessa. — Nyt sanon
ainoastaan: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä niin kauan kuin
_heitä_ on olemassa (osoittaa äitiään), on _teillä_ aina maan päällä
taivaan valtakunta! (Osoittaa rovastia. Hämmästys.)
ROVASTI (kimpoaa kohoksi): Nuori mies! Ellette minua kunnioitakaan,
kunnioittakaa ainakin isäänne ja äitiänne...
ANTTI: "Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi, että menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä." — _Niin_ sen käskyn kuulua pitäisi.. Ja niin se on
kaikuva vielä kautta maailman, niin totta kuin minun valtakuntani
kerran maan päällä lähestyy.
ROVASTI: Mikä valtakunta se on?
ANTTI: Se on työn, totuuden ja oikeuden valtakunta: ihmisten
valtakunta, herra rovasti. Mutta sitä ette ole näkevä te eivätkä teidän
kaltaisenne.
(Kaikki ovat nousseet. Johanna ja Tyyne katsovat Anttiin
kauhistuneena. — Elias tulee oikealta luhdinsolasta ja aikoo
yli näyttämön tupaan.)
ROVASTI (Eliasta osoittaen): Sanokaa se siis hänelle, jonka näette
tulevan tuolta mustana ja nokisena tästä kauniista juhannusjuhlasta
huolimatta. Hän palvelee Jumalaa omalla tavallaan. Sanokaa hänelle,
että hänen poikansa on viisaampi kuin hän itse, väittäessään, ettei
ijäisyyden ajatus, vaan kaikkivaltias raha tekee ihmisen onnelliseksi!
ANTTI: Olen sen vielä sanova hänelle, vaikka en usko, että hän minua
ymmärtää. — Isä! Älähän mene! — Rovasti tahtoo puhutella sinua.
ROVASTI: Poikasi tahtoo puhutella sinua. — Sinä näet: hän on palannut
Amerikasta, hän, joka on täyttävä sinun suurtekosi, ikiliikkujan.
ELIAS (hymyyn hyrähtäen): Ikiliikkujan? — (On pysähtynyt porrasten eteen
ja vilkuu sieltä uteliailla silmillä ryhmään etualalla.) Se on jo
valmis...
ANTTI: Valmis?
ELIAS: ... valmis minun kohdaltani.
ANTTI: Niinkö? — (Menee hänen luokseen.) Hyvää iltaa, isä. Etkö ole
enemmän hämmästynyt kotiintulostani?
ELIAS: Häh? Hämmästynyt? — (Hymyillen salaperäisesti.) Tiesinhän, että
tulisit. — (Osoittaen oikealle.) Minulla onkin siellä sinulle nyt
jotakin näytettävää.
ROVASTI: Emmekö me muut saa nähdä sitä?
ELIAS: Sitten, sitten myöhemmin. — Nyt minun täytyy ensin mennä saunaan
... kylpemään ... peseytymään pajanoesta. (Kompuroi sisälle.)
JOHANNA (joka jo pitemmän aikaa on näyttänyt levottomalta Eliaksen
esiintymisen johdosta): Odota, että annan ensin edes puhtaan paidan
kainaloosi, ettei tarvitse tässä hävetä sinun tähtesi koko maailman
silmien edessä. — (Kääntyen rovastin ja Tyynen puoleen.) Ei pidä
herrasväen luulla, että syy on minussa, mutta kun sitä kelvotonta ei
tahdo saada milloinkaan puhdasta päälleen panemaan...
ROVASTI: Ei tarvitse olla Johannan huolissaan. — (Johanna menee tupaan.)
Ja nyt me kolme! Meillä lienee jotakin toisillemme sanottavaa.
TYYNE (hiljaa): Niin, isä.
ANTTI: Minä puolestani luulen jo teille sanoneeni oman sanottavani.
ROVASTI (rypistäen silmäkulmiaan): Kyllä. Tunnen jo tarpeeksi teidät,
etten voi onnitella tytärtäni valinnastaan, jos hän todellakin on
valinnut teidät.
TYYNE: Kyllä, isä. Eikä hän aina ole tuollainen mörökölli.
ROVASTI (kuivakiskoisesti): Epäilemättä ei ... sinun mielestäsi. —
(Antille.) Olen liian viisas todellakin ruvetakseni vastustamaan kahden
täyskasvuisen ihmisen rakkautta, jos he kerran tahtovat yhteen...
TYYNE: Isä! Sinä suostut siis?
ROVASTI: ... sillä ehdolla, ettei minun ole enempi tarvis nähdä häntä.
— Minä panen teidät jo huomenna kuulutuksiin.
ANTTI: Kuinka?
ROVASTI: Kuten sanoin, ja vihin teidät kolmen viikon perästä.
Saatte sitten mennä niin pitkälle kuin tietä piisaa. — Oletteko nyt
tyytyväiset?
TYYNE: Tietysti, isä, tietysti...
ANTTI (jäykästi): En.
ROVASTI: Mitä insinööri tarkoittaa?
ANTTI: Häät? Kuulutukset? — En minä ole mitään sellaista tarkoittanut.
ROVASTI: Ettekö? — Mielestäni te kuitenkin kositte tytärtäni.
ANTTI: Minä en ole milloinkaan aikonut mennä hänen kanssaan
kirkolliseen avioliittoon.
TYYNE (hämmästyneenä): Mutta mihin siis?
ROVASTI: Tietysti sivili...!
ANTTI: Juuri niin: sivili-avioliittoon, joka on ainoa kahden
itsenäisen, vapaasti ajattelevan ihmisen arvoinen avioliitto.
TYYNE: Sitä ei ole sallittu Suomen lain mukaan.
ANTTI (taipumattomasti): Amerikassa se ainakin on sallittu!
ROVASTI: Mutta ei minun suostumuksellani.
ANTTI: Ja kirkolliseen avioliittoon minä en ikinä mene.
TYYNE: Antti! — (Hyväilevästi.) Mutta onhan se pelkkä muodollisuus...
ANTTI: Minun kannaltani se ei ole muodollisuus. Minun kannaltani se
sotii vasten minun pyhintä, vasten minun syvintä vakaumustani...
ROVASTI: Ja minun mielestäni sivili-avioliitto ei ole mikään
avioliitto. — Siis lyhyesti: te saatte tyttäreni, mutta ehdolla, että
kaikki tapahtuu ilman julkista häväistystä. Suostutteko?
ANTTI: Se, mikä on teistä kunnia, on minusta häpeä, mikä teistä
siveellistä, minusta suurinta epäsiveellisyyttä. Näin joka asiassa. —
(Kiivaasti.) Ei, minä _en_ suostu!
TYYNE: Mutta Antti! Älä nyt ole niin hirveän itsepäinen...
ANTTI (päänsä kohottaen): Et suinkaan voi vaatia, että alkaisin meidän
aviollisen yhdyselämämme toimimalla vasten vakaumustani?