ANTTI: Juuri niin: suuren maailman! — (Tarttuu hänen käteensä
innokkaasti.) Tyyne! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä kaukana Lännen
maassa!
TYYNE (katsoo häneen): Onko se sitten _niin_ ihanaa?
ANTTI: On, sillä se on elämää työssä ja toiminnassa. Siitä te ette
täällä kotona tiedä mitään. Te nukutte.
TYYNE: Myöskin täällä tehdään työtä.
ANTTI: Niin, mutta allapäin ja pahoilla mielin, kuten sinäkin nyt
olet. — Olethan surullinen? (Tahtoo kohottaa leuasta hänen päätään.
Tyyne painaa päänsä itsepintaisesti alas.)
TYYNE: Enpäs ole.
ANTTI: Oletpas. — (Hyväilee hänen kättään.) Teiltä puuttuu työn ilo,
tarkoitan: ainoa, mikä on suotu ihmiselle.
TYYNE (kohottaa silmäluomensa): Ainoako?
ANTTI: Anteeksi. En nyt lemmen iloja ajatellut.
TYYNE: Etkä suruja.
ANTTI: Ne ovat pilviä, jotka päivän ohi vaeltavat. Eikö totta? (Vie
hänen kätensä huulilleen.)
TYYNE (vetää kätensä pois): Tarkoitat: niille me emme mahda mitään?
ANTTI: Tarkoitan: niitä kumpiakin kylvää kohtalo meille ilman omaa
syytämme ja ansiotamme.
TYYNE: Näyttää siltä kuin tahtoisit siirtää rakkauden kokonaan pilvien
tuolle puolen.
ANTTI (hymyillen): Eikö totta: se kuuluu taivaan valtakuntaan? (Tahtoo
suudella häntä. Tyyne kääntää kasvonsa pois.)
TYYNE: Samoin kuin aiot siirtää itsesi meren tuolle puolen?
ANTTI: Sinne me matkustamme yhdessä. En ilman sinua. (Seisovat
portilla, katsovat silmiin toisiaan. Tyyne pudistaa päätään hitaasti,
Antti nyökkää hänelle lempeästi, mutta päättävästi.)
TYYNE: Täällä on niin hiljaista.
ANTTI (vienosti): On. _Niin_ hiljaista. Kuulee sykkivän oman sydämensä.
TYYNE: Eikö sitä ... aina ... siellä suuressa maailmassa kuule?
ANTTI: Ei aina. Siellä jyskävät koneet, siellä kalkkavat vasarat.
Siellä pauhaa elämän arkipäivä. — Täällä sitävastoin...
TYYNE (painautuen häneen): Eikö totta: täällä on ikuinen sunnuntai?
ANTTI: Juhla juhannuksen. — (Tulevat pihalle.) Täällä minä siis olen
syntynyt, tuossa on minun kotitupani.
TYYNE: Tuossa kivet, joilla kiikuit.
ANTTI: Tuolla lehdot, joissa liikuin. — (Katselee ympärilleen.) Kaikki
tuttua. Kaikki paikallaan. — (Karskimmin.) Kaikki vanhaa ja
rappeutunutta. (Tulevat etualalle.)
TYYNE: Ja tuosta lähtee oijustie, jota sinä aina ennen kuljit
pappilaan.
ANTTI (leikillisesti): Kaunis oijustie, kun täytyi joka askeleella
pysähtyä mansikoita poimimaan...
TYYNE: Minä sinun mansikkasi! — (Lyö kädelle häntä. Istuvat
puutarha-sohvalle vasemmalla etualalla. Antti suutelee äkkiä häntä.)
Sinä olet hullu.
ANTTI: Yhtä hullu kuin silloin.
TYYNE: Milloin?
ANTTI: Silloin kun kuljin tuota oijustietä. — Ei se ollut mikään
tavallinen tie mielestäni. Taivaan tie se oli, joka johti suoraan sinun
sydämeesi.
TYYNE (nauraen): Ja se päättyikin vain pappilan aidan taakse!
ANTTI: Niin. Mutta sinne tuli joka ilta eräs kaunis, mutta paha, hyvin
paha tyttö minua kohtaamaan.
TYYNE: Hän teki siinä hyvin ymmärtämättömästi. — (Keimaillen.) Mutta
oliko hän todellakin niin paha mielestäsi?
ANTTI: Oli. Kyllä hän oli hyvin paha. Toisinaan hän oli suorastaan
kiusata minut kuoliaaksi.
TYYNE: Todella?
ANTTI: Aivan varmaan. Vuoroin hän itki, vuoroin nauroi, vuoroin hän oli
oikein vihainen ja polki jalkaa, toisin vuoroin taas hän suuteli...
TYYNE (nopeasti): En minä suudellut sinua.
ANTTI: Et koskaan aidan takana, vaan vasta turvallisemmilla tienoilla,
lähdettyäsi minua takaisin kotimatkalle saattamaan.
TYYNE: Ja sitten saatoit sinä minut takaisin pappilaan.
ANTTI: Ja sinä taas minut takaisin tuonne metsän rajaan. — (Molemmat
nauravat.) Niin aina uudestaan ja uudestaan.
TYYNE: Kuin kaksi ikiliikkujaa!
ANTTI (hilpeästi): ... jotka panevat liikkeelle toisiaan! — Ikävä kyllä,
isäni ei tiennyt siitä mitään. Hän olisi nähnyt siinä jo toteutuneena
tuon elämänsä ajatuksen. (Selvää pajankalketta oikealta.)
TYYNE: Etkö usko, että hän juuri tällä hetkellä sitä toteuttaa?
ANTTI: Isä! — (Molemmat kuuntelevat.) Mikä suloinen soitanto minun
korvilleni! — (Sulkee silmänsä. Vaitiolo.) Todellakin, hän takoo
elämänsä suurta ajatusta.
TYYNE: Yöt päivät, yöt päivät...
ANTTI: Aret ja sunnuntait. — Nuo sävelet ovat minua halki elämäni
seuranneet. — (Vasaranäänet lakkaavat.) Kuinka? Kuulin, että hän olisi
kaiken kevättä kovin sairastellut?
TYYNE: Sairas hän on vieläkin, mutta ei hän silti malta tauota
mielityöstään. — (Nousee.) Menemmekö häntä tervehtimään?
ANTTI (painaa hänet takaisin istumaan): Ei, emme vielä. Emme tohdi
häiritä häntä. — (Kuin itsekseen.) Hänen on kiire, hän tahtoo saada
työnsä valmiiksi...
TYYNE: Kun kävin keväällä täällä, hän sanoi, että se olisi valmis
niinkuin täksi juhannukseksi.
ANTTI (kuten edellä): Kuoleman juhannukseksi, elämän suureksi
sunnuntaiksi. — (Hellästi.) Isä parka! Hän elää jo puoleksi
iankaikkisuudessa.
TYYNE: Hän minua melkein pelottaa. — (Vakuuttavasti.) Usko minua, Antti:
se mies tietää, mitä me muut emme tiedä.
ANTTI: Tietäjä oli hänen isänsä, tietäjä myös hänen isänsä isä. Ei
olisi ihme, jos hän näkisikin yhtä ja toista, mitä me muut emme näe.
TYYNE (leikillisesti): Siispä olet sinäkin tietäjän sukua, Antti!
ANTTI: Tiedän, mitä taidan, siinä kaikki. — (Synkistyen.) Käytännön
miehenä on minulle kuitenkin kiusallista ajatella, että niin paljon
henkistä tarmoa ja ruumiillista työkykyä on hänessä mennyt hukkaan...
TYYNE: Hukkaan? Oletko aivan varma siitä?
ANTTI: Tietysti hukkaan! Eihän voi keksiä ikiliikkujaa.
TYYNE (itsepintaisesti): Mutta entäpä sen voisi keksiä?
ANTTI: Hullutusta, kuten sen itsekin hyvin tiedät. Onhan nykyaikainen
tiede sen mahdottomuuden jo aikoja sitten sitovasti todistanut.
TYYNE: Sinä uskot siis niin sokeasti nykyaikaiseen tieteeseen?
ANTTI: En voi muuta, koska olen järkiolento. — (Tarttuu hänen käsiinsä.
Hilpeästi.) Siksi en elämässäni tulekaan keksimään muuta ikiliikkujaa
kuin sen, joka aikoinaan juoksi kesäiset yöt pappilan ja tämän torpan
väliä. — Mutta en tiedä, missä määrin isäsi mahtoi pitää tuosta uudesta
keksinnöstä.
TYYNE (nauraa): Ehkä hän ei pitänyt silloin. Nyt hän harrastaa kaikkea
edistystä.
ANTTI: Hänkö? — Eikö hän ole hirveän vanhoillinen?
TYYNE: Mikä erehdys! Ei meillä täällä Suomessa ole ketään vanhoillista.
ANTTI: Eikö? Eikö todellakaan? Ja minä kun luulin, ettei täällä muita
olisikaan! — Mihin he sitten ovat hävinneet?
TYYNE: Ketkä? Vanhoillisetko? — (Ylemmyydellä.) Suurlakko lakaisi heidät
kaikki pois.
ANTTI (koomillisella hämmästyksellä): Mihin? Mereen? Maan rakoon?
TYYNE: Heistä on kaikista tullut edistysmielisiä.
ANTTI: Ai, se minun olisi pitänyt arvatakin! — Ja sinun isäsi? Hän on
nyt myös edistysmielinen?
TYYNE: Epäilemättä. Oikeastaan hän on aina ollut sitä syvimmässä
sydämessään.
ANTTI (katsoo häneen): Niinkö? Siitä voi nyt olla eri mielipiteitä. —
(Kuin itsekseen.) Mutta hänhän on voinut muuttua, on ehkä
muuttunutkin...
TYYNE: Luonnollisesti hän on muuttunut, kuten kaikki täällä. Muuttunut
parempaan, tarkoitan.
ANTTI: Muuttanut pukuaan, tarkoitat. Onko hän vielä pappi?
TYYNE: Sekin kysymys! — Tietysti hän on.
ANTTI: Siispä hän ei ole muuttunut ollenkaan. (Pilkallisesti.) Sillä
onhan hän aina ollut edistysmielinen syvimmässä sydämessään. — Etkö
sanonut niin?
TYYNE: Kyllä. Mutta hän on nyt enempi oma itsensä. On itseään kohtaan
rehellisempi, tarkoitan.
ANTTI: Tarkoitatko, että hän ennen ei ollut sitä? Että hän vilpisteli
itsensä edessä, toisin sanoen?
TYYNE (hermostuneena): Äh, onpa sinusta siellä ulkomailla tullut oikein
sietämätön rikkiviisas! — Isä on _hyvä_. Joka suhteessa hyvä. Ettäs sen
tiedät nyt! (Kääntyy selin häneen.)
ANTTI: Hän on hyvä, senvuoksi että hän on sinun isäsi? Niinhän
tarkoitat?
TYYNE: Olkoon nyt sitten vaikka niin! — (Nousee nyreänä.) Minä en jaksa
riidellä sinun kanssasi. — (Menee yli näyttämön.) Enkä varsinkaan
isästä. (Pysähtyy pihlajan luo selin katsomoon. Vaitiolo. Antti nousee
ja seuraa häntä.)
ANTTI: Tyyne!
TYYNE (käännähtäen): Sillä _onhan_ isä hyvä? Ethän sinä voi kieltää
sitä?
ANTTI: Epäilemättä hän on...
TYYNE: Siinäpä se! Nyt olit oikein kiltti.
ANTTI: ... hyvä tavallaan, tarkoitan. Kuten kaikki ihmiset. — Mutta ei
hyvä minulle.
TYYNE (hermostuneena): Joko sinä alat taas! — "Hyvä tavallaan!" — "Ei
hyvä minulle." — Mitä se on?
ANTTI: Hän on ollut aina musta pilvi minun taivaallani. — (Katsoo häntä
suoraan silmiin.) Sinä ymmärrät sen kyllä, jos tahdot ymmärtää.
TYYNE: Minä ymmärrän. (Hiljaisesti.) Sinä ajattelet vielä noita
entisiä.