ELIAS (sanomattomalla ylpeydellä): _Minun_ ikiliikkujani. — Taikka ei
oikeastaan aivan valmis...
JOHANNA: Vai ei vielä aivan valmis. (Hänen henkinen jännityksensä
laukeaa kokonaan.) Vai ei aivan!
ELIAS: Ei aivan, mutta melkein. Nyt ei siitä puutu enää muuta kuin yksi
pikkuruinen...
JOHANNA (huokaisten): Siitä on aina puuttunut joku pikkuruinen. Ei
taida tulla siitä valmista meidän ijällämme. (Aikoo pirttiin.)
ELIAS: Ei, elähän mene! — Se _on_ jo valmis, kun sanon sinulle. Se on jo
_niin_ valmis, että sen kehtaa kyllä näyttää herroille jos
narreillekin.
JOHANNA: Niin valmis se on tainnut monta kertaa olla.
ELIAS (kiivaasti): Ei näin valmis vielä milloinkaan! — (Tyytyväisenä.)
Nyt se käy kuin rasvattu. Ja nyt se saa olla minun kohdaltani.
JOHANNA: No, Luojan kiitos! Se on sitten valmis?
ELIAS: Valmis myötäväksi. Täytyy vain varoa, etteivät ota
polkuhinnasta. — (Hymyilee tyytyväisenä.) Nyt meistä tulee rikkaat,
eukko, rikkaat...
JOHANNA: Jospa tulisikin kerran ennen kuolemaansa! On tuota ollut tässä
köyhyyttäkin. (Huokaisten.) Toisten armoilla on eletty.
ELIAS: Nyt saavat toiset ruveta elämään meidän armoillamme. Sillä se on
sellainen koje, että se käyttää kaiken maailman tehtaat ja myllyt.
JOHANNA (hiljaisesti): Ei taideta sitten enää Jumalaa tarvitakaan.
ELIAS: Että häh?
JOHANNA: Ilman minä vain, kun se koko maailman pyörittänee... Mitäs
sinä sitten vielä sinne pajaan, kun se jo lie valmis?
ELIAS (melkein hellästi): Minä sitä vain vähän putsaan ja puleeraan. —
Ja huomen-aamulla minä lähden kaupunkiin.
JOHANNA: Sinä? Kaupunkiin?
ELIAS: Tietysti. Et suinkaan sinä usko, että herrat tulevat sitä täältä
jalansyten ostamaan. Eivätkä osaakaan tulla. Kyllä minun itseni täytyy
se viedä ja näyttää heille.
JOHANNA: Etköhän kuitenkin ensin näyttäisi rovastille?
ELIAS (ylenkatseellisesti): Ei rovasti ymmärrä tällaisia asioita.
Viisaammat miehet siinä olla pitää. — (Kuin itsekseen.) Antti kun
olisi...
JOHANNA: Antti on Amerikassa. Eikä taida sieltä tullakaan meidän
ijillämme. (Pyyhkäisee salaisen kyyneleen silmäkulmastaan.)
ELIAS: Antti tulee, tulee kyllä. — (Hiljaa.) Sitä varten hän on
Amerikaan mennytkin... Ja sitä varten hänet on kouluun lähetetty...
JOHANNA: Että mitä varten?
ELIAS: Että oppimaan... Että tulisi isän avuksi... Että osaisi panna
paikalleen sen pienen pikkuruisen, joka puuttuu siitä...
JOHANNA: Siitä puuttuu siis kuitenkin jotakin?
ELIAS (häntä kuulematta): Jos olisin nuorempi mies, laittaisin sen
itse. — Mutta on se hyvä näinkin, hyvä näinkin... (Hymyillen
salaperäisesti.) Kyllä minä ymmärsin, mitä varten Antti Amerikaan
lähti. Lähti tietoa tietämään.
JOHANNA: Kyllähän tuo tiedetään, mitä varten se sinne lähti. Kun
ilkesikin, mokoma, riitautua rovastin kanssa...
ELIAS: Niin, mutta _miksi_ hän riitautui?
JOHANNA (alakuloisesti): Vielä kysyt, vaikka koko kyläkunta siitä
juorusi! — (Äkeästi.) Että ilkesikin, herja, ruveta hyväntekijänsä
tyttöä riijastelemaan!
ELIAS: Ne on vaan niitä kylän kulkupuheita. Mutta jos tulee siitä
kysymys, minkä vuoksi Antti rovastin kanssa riitautui, niin sen asian
minä kyllä tiedän paremmin kuin kylän akat.
JOHANNA: No minkä vuoksi?
ELIAS: Ei näet voinut sietää tuon miehen typeryyttä.
JOHANNA (lyö kahta kämmentään): Niin rovastin?
ELIAS: Juuripa rovastin. — (Nauraa hekottelee.) On siinäkin pökkelö
miehekseen. Herran palvelija on olevinaan eikä käsitä tuon taivaallista
ijäisyyden asioista.
JOHANNA (kokonaan ällistyneenä): Niin rovasti?
ELIAS: Ka, eikö sinulla ole korvia päässäsi, kun puhuu...! (Nauraa
hekottelee edelleen.) Minunkin on pitänyt monta kertaa suuttua sille
miehelle. (Viekkaasti.) Mutta minä en ole näyttänyt sitä.
JOHANNA: No, sen minä sanon! Sitä vielä olisi puuttunut! — Mihin me
olisimme joutuneet ilman rovastin väkeä, joka tässä on vuosikymmenet
hellinyt ja vaalinut meitä? Maantiellä me oltaisiin, vaivaishuoneella
me oltaisiin...
ELIAS (viekkaasti): Juuripa siksi. Täytyy olla viisas, viisas, eikä
nostaa nokkaansa, ennen kuin koivet kannattavat. — Enkähän minä
rovastista mitään pahaa sanokaan.
JOHANNA: Vai et! Kun toinen tuossa pelkkää hyvää tekee...
ELIAS: Hyvähän rovasti on ollut meille, hyvä. Ja välikappalehan hän on
Jumalan kädessä. On vainkin, vaikka hän ei Jumalasta paljoa tiedä.
JOHANNA: Aina yhtä paljon kuin sinäkin, jumalaton! Pitäisit pyhänä edes
hänen lepopäivänsä, kun kuuluivat jo soittavan juhannusta.
ELIAS: Ei jouda, eukkokulta, ei jouda. Enkähän minä ole joutanut niitä
vuosikymmeniin pitämään... Mutta huomenna levätään, huomenna.
JOHANNA (korjaa muutamia roskia pihalta): Ei taida se huomen koskaan
koittaa sinulle. — Samaa sinä olet joka lauantai-ilta sanonut.
ELIAS: Nyt se koittaa. Nyt se alkaa minun pitkä lepopäiväni. — (Kuin
itsekseen.) Minulla on omat aavistukseni.
JOHANNA: Panisit edes puhtaan paidan päällesi, kun vieraitakin tulee.
Ja on siellä löylyä saunassa, kun kylpeä tahtonet.
ELIAS: Työmies on työnsä näköinen. Kyllä kylvetään, kyllä puhtaisiinkin
pukeudutaan. Enkähän minä muuta kuin vähän käväisen pajassa. — Aih!
(Aikoo oikealle, pysähtyy äkkiä, kopaisee kädellä rintaansa ja vaipuu
hiljaa valittaen aitan portaille.)
JOHANNA: Ka, mikä sille nyt tuli? — (Rientää hänen luokseen.) Kuolee se
siihen paikkaan.
ELIAS (vaivaloisesti): Ei hätää, eukko, ei hätää. Rinnasta vain otti
niin kummasti. — Kyllä se menee ohi...
JOHANNA: No, kaikkiakin! — Olisi täällä vielä tippa sitä konjakkia,
jonka rovasti viime jouluna lähetti tänne.
ELIAS: Se on jo ohi. — (Nousee suurella ponnistuksella.) Ei se kuolema
kutsumatta tule. Kuolema tulee silloin kun kuoleman aika on.
(Menee oikealle. — Johanna katsoo tuokion hänen jälkeensä, pudistaa
päätään ja menee pirttiin. — Hetken perästä _Tyyne_ ja _Antti_
oikealta taka-alalta.)
(Tyyne, ylioppilaslakki päässään, puettuna keveään kesäpukuun.
Antti, jonka puku on englantilaisen matkailijan, on pitkä, reipas
nuorukainen, sangen amerikalaistunut myös ulkomuodoltaan.)
(Tulevat tietä pitkin vilkkaasti keskustellen. Tyyne pysähtyy,
osoittaa lammelle ja nojaa häneen uneksien.)
TYYNE: Antti! Miksi puhuit sinä äsken minulle niin?
ANTTI: Kuinka?
TYYNE: Niin kylmästi ja sydämettömästi.
ANTTI: Mistä minä puhuin sitten?
TYYNE: Isänmaastasi. Olkoon se kurja ja köyhä, onhan se kuitenkin sinun
oma ihana syntymämaasi.
ANTTI: Epäilemättä. Mutta sinäkin puhuisit niin, jos olisit kerran
nähnyt maailman, oikean avaran maailman aukeavan alla silmiesi.