TYYNE: Se on turhaa. Ei sinun ole tarvis enää niistä huolehtia.
ANTTI (hajamielisesti): Eikö?
TYYNE: Ei, ei, minä vakuutan sinulle. Hän on muuttunut.
ANTTI: Myöskin minä ... olen voinut hiukan muuttua ... tällä välin.
TYYNE (säpsähtäen): Mitä tarkoitat? — (Terävästi.) Kenties en enää
minäkään ole kyllin hyvä sinulle?
ANTTI: Tyyne! — (Vakavasti.) _Kumpaa_ sinä rakastat enemmän meistä?
Minua vai isääsi?
TYYNE: Kuinka sinä olet hassunkurinen! — (Nauraa.) Oletko
mustasukkainen? Isälle?!
ANTTI (vakavasti): Saamme nähdä. Kenties minulla voi olla syytä siihen.
TYYNE: Aina hassumpaa! Onko minun ehkä teidän kahden välillä valittava?
ANTTI: Minä pelkään, että sinun on valittava.
TYYNE (hilpeästi): Milloin? Nyt heti?
ANTTI: Arvattavasti tänä iltana jo. — (Synkästi, kuin itsekseen.) Minä
puolestani en odota mitään hyvää tästä tapaamisesta.
TYYNE: Ja minä sanon, että minun sydämessäni on kyllä tilaa teille
molemmille.
ANTTI: Mutta _jos_ nyt olosuhteet kuitenkin pakottaisivat sinut
valitsemaan?
TYYNE (säteilevästi): Silloin valitsisin minä... (Aikoo kietoa hänet
riemuiten käsivarsillaan, pysähtyy, miettii silmänräpäyksen ja
virkahtaa;) Ei, minä _en_ valitse, minä en _tahdo_ valita.
ANTTI: Siinäpä se. Sinä et tahdo.
TYYNE: Eikä minun ole tarviskaan. Sillä ettehän te ole vihollisia.
Ettehän te tahdo tappaa toisianne.
ANTTI: Kuka tietää. On ihmisiä, jotka pelkällä olemassa-olollaan
uhkaavat toisen olemassaoloa ... jotka eivät tule toimeen saman maan
kamaralla, tarkoitan.
TYYNE (hiljaa): Mitä silloin tapahtuu?
ANTTI: Silloin on toisen tai toisen heistä väistyttävä.
TYYNE: Sen, joka on liikaa?
ANTTI: Sen, joka on heikompi. Ja minä en _voi_ olla heikompi. Minä en
_voi_ tunnustaa itseäni heikommaksi milloinkaan.
TYYNE (katsoo syrjäkarein häneen): Aiot ottaa siis omasi voiman
oikeudella?
ANTTI: Tietysti, sikäli kuin minä olen voimakkaampi sinun sydämessäsi.
Mutta juuri sitä saatoit sinä minut äsken epäilemään.
TYYNE: Huomaan, että minun asiani on tehdä teidät kaksi ystäviksi. —
(Iloisesti.) Minä valitsen teidät molemmat. Ensin yhden, sitten
toisen... (Levittää käsivartensa.)
ANTTI: Tyyne!
TYYNE: Taikka molemmat yht'aikaa, miten vain katsot paremmaksi.
ANTTI: Tyyne: nyt meidän täytyy todellakin puhua kerran vakavasti
keskenämme. — (Tarttuu hänen käteensä ja johdattaa pihlajan varjoon
hänet.) Äiti!
(_Johanna_ ilmestyy tuvan portaille, päässään vanhanaikaiset
sangattomat silmälasit, avattu postilla käsissään. Tähystää
maantielle, istuu sitten portaille lukemaan.)
TYYNE (lämpimästi): _Sinun_ äitisi, Antti!
ANTTI: Luuletko, että hän jo on huomannut meidät?
TYYNE: Tuskin. Hänen silmänsä hämärtävät jo vanhuuttaan.
ANTTI: Kuitenkin hän lukee jotakin?
TYYNE: On lukevinaan. Lasien avulla näet.
ANTTI: Jotakin hengellistä?
TYYNE: Jotakin, jonka hän mahtaa osata jo aikoja sitten ulkoa.
ANTTI (ankarassa sisällisessä liikutuksessa): Tuo kirja on kyllä tuttu
minulle. — Hän on harras uskovainen?
TYYNE: On. Hänen ainoa surunsa on, että hän ei jaksa enää kyllin usein
kirkkoon eikä Herran ehtoolliselle.
ANTTI (kuin itsekseen): Maammo parka! Kuinka hän on käynyt käppyrään! —
(Kääntyy pois salaten kyyneleitään). Minä en tiennyt...
TYYNE: Mitä et sinä tiennyt, Antti?
ANTTI: ... että hän oli niin vanhentunut. — (Hilliten liikutuksensa.)
Ei, ei kyyneleitä. — (Kuin itsekseen.) Suomen ilma tarttuu, se
tarttuu... (Hymyillen.) Anteeksi, Tyyne...
TYYNE: Antti! Etkö tiedä, että juuri tuollaisena enimmän rakastan
sinua?
ANTTI (miltei raivokkaasti): Mutta minä en tahdo itkeä, minä en tahdo!
— (Jälleen heltyneesti.) Ja kuitenkin, kun näen tuon harmaan pään, joka
niin usein on kehtoni yli kallistunut...
TYYNE: Niin: silloin, kun sinä olit pieni, Antti. — (Puristaa hiljaa
hänen kättään. Vaitiolo.) Huudanko hänelle?
ANTTI: Ei, älä vielä! Varro vähän! (Ottaa lakin päästään ja ristii
kätensä kuin rukoukseen. Tyyne katsoo kummastuneena häneen.)
TYYNE: Mitä nyt teet?
ANTTI: Luen hänelle äänettömän iltarukoukseni. — (Painaa lakin jälleen
päähänsä.) Nyt voit mennä ja puhutella häntä.
TYYNE (vienosti): Sinä muistat sen vielä?
ANTTI: Minkä?
TYYNE: Äitisi opettaman iltarukouksen?
ANTTI (hitaasti päätään pudistaen): En.
TYYNE: Kuinka? Kuitenkin sanoit sitä lukevasi.
ANTTI: Toisen, suuremman, korkeamman luin minä hänelle äsken.
TYYNE: Mikä voi olla äidin iltarukousta ihanampi?
ANTTI: Se, jonka elämä, ankara elämä itse on minulle opettanut. — Puhu
hänelle!
TYYNE (hymyillen): Pelkäätkö?
ANTTI: Eipä ilman. On kuin seisoisin temppelin esikartanossa.
TYYNE: Todella? Olethan aivan kalpea kasvoiltasi?
ANTTI: Poveni pakahtuu. Tämä hetki saa sydämeni oudosta hartaudesta
seisahtumaan. — Mene! (Lykkää hänet hiljaa äitiä kohden. Jää itse
pihlajan varjoon. Tyyne lähestyy Johannaa.)
TYYNE: Hyvää iltaa, Johanna. Terveisiä pappilasta.
JOHANNA: Ka, siinähän se ryökkynä... (Sulkee postillan, nousee horjuvin
polvin, niijailee.) Tervetulemaan. — Ja entäs pappa? (Kättelevät.)
TYYNE: Pappa jäi vielä vähän postia odottamaan. Mutta kyllä hän on
aivan kohta täällä.
JOHANNA: Niin aivan. — (Antti tulee esille pihlajan takaa.) Kukas se
onkaan tämä nuori herra?
TYYNE: Johanna ei tunne häntä todellakaan?
JOHANNA (tähystelee oudoksuen): E-en. Mitäpä minä. Lie pappilan
kesävieraita. — (Ilahtuen.) Vai jos lie hyvinkin se rovastin uusi
apulainen, jota minä en ole vielä nähnytkään?
TYYNE: Ei ole. — Johanna koettaa nyt muistella kuitenkin...
JOHANNA: En muista. Pitää antaa vanhalle anteeksi ... jos lienen
hyvinkin nähnyt jossakin. — Ei erota.
ANTTI (puoli-ääneen): Äiti!
JOHANNA: Jesus Kristus! — (Pudottaa postillansa hätääntyneenä, kyyristyy
ylös ottamaan, pyyhkii sitä koneellisesti kädellään, ja hätääntyy vielä
enemmän. Ojentaa vihdoin kätensä vavisten ja turvattomalla liikkeellä
tulijalle.) Onko se Antti?
ANTTI: Äiti! Äiti. (Sulkee hänet syliinsä. Tyyne kääntyy pois
liikutettuna. Vaitiolo.)
JOHANNA: Herra Jumala! Herra Jumala! Että minun vielä piti elää tämä
päivä!
(Peittää kasvonsa esiliinallaan ja puhkeaa itkuun. Kääntyy takaisin
tupaan menemään, Tyyne saattaa hänet sinne. Antti seuraa ovelle
asti heitä.)