On juhannuslauantai. Aurinko paistaa vinoon lammen yli. Esiripun
noustessa istuu _Johanna_ tuvan portailla ja kutoo sukkaa, vilkaisten
aina välillä maantielle. Hän on pieni, kyyryselkä eukko, silmät
kirkkaat, kasvoilla lempeä kajastus. Liikkuu hiukan vaivaloisesti,
mutta kuitenkin kapperasti.
Etäistä kirkonkellojen kaiuntaa. _Johanna_ kuuntelee, panee pois
sukankutimensa, ristii kätensä ja vaipuu hetkeksi hiljaiseen
rukoukseen. Nousee, menee maantielle ja tähystelee oikealle.
_Elias_ tulee pirtistä ja aikoo pihan poikki. Hän on jo haudan
partaalla oleva vanhus, tukka pitkä ja keritsemätön, päällään likainen,
rikkinäinen paita, jalassa hurstihousut ja virsut.
JOHANNA: Aiotko vielä pajaan?
ELIAS: Minnekäs minä! — (Aikoo jatkaa matkaansa.) Mitäs sinä siellä
maantiellä killistelet?
JOHANNA: Ilman minä vain! kun kuuluvat tulevan tänne pappilasta
juhannus-yötä valvomaan. Rovasti ja muut.
ELIAS: Vai tulevat. — Ryökkynäkö se lähetti sanan?
JOHANNA: Sehän se kävi tässä itse puolenpäivän korvissa. — Ja toi se
vähän tuomisiakin, niin että päästään tästä taas viikko pari
eteenpäin...
ELIAS: Vai toi. — (Hymyillen salaperäisesti.) Ei olisi tarvinnut enää
tuoda. Se on valmis näet.
JOHANNA: Mikä?
ELIAS (viitaten peukalollaan oikealle): Sepähän se... Tuo tuolla
pajassa...