Jykevän tammipöydän ääreen tuotiin tuoleja, ja upseerit istuutuivat,
kasvot kohti avointa ovea ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevää
peräkantta, selin toiseen oveen ja käytävän puolella oleviin
sarvi-ikkunoihin. Keskimmäiselle tuolille sijoittui lordi Henry
Goade, kuningattaren käskynhaltija, ja nyt kävi ilmi, minkätähden
hän oli ripustanut kaulaansa virkakäädyt. Hän oli puheenjohtajana
tässä tilapäisessä tuomioistuimessa. Hänen oikealla puolellaan istui
sir John Killigrew ja häntä kauempana eräs upseeri nimeltä Youldon.
Toiset kaksi, joiden nimistä ei ole säilynyt tietoa, istuivat lordin
vasemmalla puolella.
Rosamundia varten oli asetettu tuoli kauimmaksi oikealle, pöydän
päähän, joten hän oli tuomarien penkistä erotettuna. Hän istui nyt
paikallaan, kyynäspäät kiilloitetun pöydänkannen varassa, leuka käsiin
nojaten, ja silmäili tutkivasti niitä viittä herrasmiestä, jotka
tuomioistuimen muodostivat.
Ulkoa kuului askelia, ja avoimen oven eteen lankesi tumma varjo.
Laivan keskikannelta kuului äänten humua ja naurua. Sitten ilmaantui
oviaukkoon sir Oliver, jota vartioi kaksi rintahaarniskaan ja kypärään
puettua sotilasmerimiestä, paljastetut miekat käsissään.
Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja hänen silmäluomensa värähtivät,
ikäänkuin häneen olisi sattunut isku, kun hänen katseensa osui
Rosamundiin. Vartijoiden kehoittaessa hän sitten astui sisään ja seisoi
siinä, ranteet yhä selän taakse sidottuina, hieman edempänä kuin hänen
saattajansa.
Hän nyökkäsi kevyesti tuomareille, kasvot täysin tyyninä. »Kaunis aamu,
hyvät herrat», sanoi hän.
Kaikki viisi silmäilivät häntä ääneti, mutta lordi Henryn katse,
sattuessaan merisissin muhamettilaiseen asuun, ilmaisi kaunopuheisesti
sitä ylenkatsetta, jonka sanoo täyttäneen sydämensä.
»Epäilemättä tiedätte, sir», virkkoi sir John pitkän vaitiolon jälkeen,
»missä tarkoituksessa teidät on tänne tuotu.»
»Tuskinpa», vastasi vangittu. »Mutta aivan varmaan tiedän, missä
tarkoituksessa minut kohta täältä viedään. Joka tapauksessa», jatkoi
hän tyynesti ja kriitillisesti, »voin tuomariasenteistanne havaita,
millaiseen joutavaan ilveeseen aiotte tässä ryhtyä. Jos teille koituu
siitä huvia, en totisesti aio napista sitä vastaan. Huomautan vain,
että varmaan tekisitte oikein, jos säästäisitte mistress Rosamundilta
läsnäolon kiusan ja ikävyydet.»
»Mistress Rosamund halusi itse saada olla läsnä», virkkoi sir John
kulmiaan kurtistaen.
»Hän ei kenties arvaa», aloitti sir Oliver.
»Minä olen asian täysin hänelle selvittänyt», keskeytti sir John
melkein vahingoniloisesti.
Vangittu silmäili Rosamundia ikäänkuin hämmästyneenä, kulmainsa
alta. Sitten hän kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen tuomariensa
puoleen. »Siinä tapauksessa» virkkoi hän, »ei ole enempää sanottavaa.
Mutta ennenkuin käytte asiaan, tahdon selvittää vielä erään asian.
Antautumiseni ehtoihin kuului, että kaikki muut pääsisivät vapaiksi.
Muistattehan, sir John, että annoitte minulle kunniasananne. Siitä
huolimatta olen havainnut tässä aluksessa erään henkilön, joka oli
taanoin kaleerissani — entisen englantilaisen merimiehen nimeltä Jasper
Leigh, jota pidätte vangittuna.»
»Hän on surmannut master Lionel Tressilianin», vastasi sir John
kylmästi.
»Mahdollista kyllä, sir John. Mutta isku iskettiin ennenkuin me teimme
sopimuksemme, ja te ette voi loukata ehtojamme loukkaamatta omaa
kunniaanne.»
»Puhutteko te kunniasta, sir?» kysyi lordi Henry.
»Sir Johnin kunniasta, arvoisa lordi», virkkoi vangittu ivallisen
nöyrästi.
»Te olette täällä tutkittavana, sir», huomautti sir John.
»Sitä minäkin. Siinä on etu, josta suostuitte maksamaan määrätyn
hinnan, mutta nyt näyttää kuin tahtoisitte salaa sitä vähentää. Näyttää
siltä, sanon. En näet voi otaksua muuta kuin että vangitseminen on
tapahtunut tietämättänne ja että riittää, kun kiinnitän huomiotanne
master Leigh'n vapauttamiseen.»
Sir John silmäili pöytään. Oli selvää, että hänen kunniasanansa vaati
päästämään master Leigh’n vapaaksi, olipa mies tehnyt mitä tahansa; ja
pidättäminen oli tosiaankin tapahtunut sir Johnin tietämättä. Hän oli
kuullut siitä vasta jälkeenpäin.
»Mitä minun pitää hänelle tehdä?» murahti hän äreästi.
»Se asia teidän tulee päättää itse, sir John. Mutta minä sanon teille,
mitä ette saa hänelle tehdä. Ette saa pitää häntä vangittuna tai viedä
Englantiin tai mitenkään häntä vahingoittaa. Koska vangitseminen,
kuten kuulen, on johtunut pelkästä erehdyksestä, on asianne korjata
tuo erehdys niin hyvin kuin osaatte. Olen tyytyväinen, kun kuulen
teidän tahtovan niin tehdä, enkä sano enää sanaakaan. Palvelijanne,
hyvät herrat», lisäsi hän osoittaakseen olevansa täydellisesti heidän
käytettävissään ja seisoi odottaen.
Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten lordi Henry kääntyi vangitun puoleen,
kasvoissa tutkimaton ilme, katse vihamielisenä ja jäisenä.
»Olemme tuottaneet teidät tänne suodaksemme teille tilaisuuden esittää
syitä, joiden vuoksi luopuisimme oikeudestamme vetää teidät hirteen
heti paikalla.»
Sir Oliver katseli häntä melkein iloisen hämmästyneenä. »Totisesti»,
virkkoi hän vihdoin, »ei ole milloinkaan ollut tapanani tuhlata sanoja.»
»Ette varmaankaan ymmärrä minua oikein, sir», vastasi lordi, ja hänen
äänensä oli silkinpehmeä, kuten hänen tuomarinarvonsa vaatikin. »Jos
vaaditte täydellistä tutkimusta, viemme teidät Englantiin, missä se voi
tapahtua.»
»Teidän ei kumminkaan pidä kiinnittää siihen asiaan liikoja toiveita,»
huomautti sir John tuimasti. »Muistakaa, että ne rikokset, joista teitä
syytetään, ovat tapahtuneet suurimmalta osalta lordi Henry Goaden
omassa tuomiokunnassa ja että teidät tutkitaan Cornwallissa, missä
lordi Henryllä on kunnia toimia hänen majesteettinsa käskynhaltijana ja
oikeudenjakajana.»
»Hänen majesteettiansa sopii onnitella», virkkoi sir Oliver sievästi.
»Oma asianne on valita», jatkoi sir John, »haluatteko tulla hirtetyksi
merellä vai maalla.»
»Minulla ei ole siihen muuta huomautettavaa kuin että haluan tulla
hirtetyksi ilmaan. Mutta te ette taida niitä välittää», kuului nenäkäs
vastaus.
Lordi Henry kumartui jälleen eteenpäin. »Sallikaa minun pyytää teitä,
sir, olemaan vakava oman etunne nimessä,» huomautti hän vangitulle.
»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne
on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa
tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»
»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi.
»Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»
Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään
juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin
toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten
on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä
heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset.
Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut
toivoakaan.»
»Voitteko kieltää merirosvouden?» kysyi lordi Henry.
»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin
englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole
harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»
Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen
vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin
niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli
jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus
ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia
tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti
siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:
»Ettekö saapunut Arwenackiin ja vienyt sieltä väkisin —»
»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää
takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei
väkisinvieminen ole merirosvoutta.»
»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sir
John.
»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos
suvaitsette.»
»Olette typerä, sir. Mutta kohta sen asian korjaamme», virkkoi sir John
takoen nyrkillään pöytää, kasvoissa heikko vihan puna. (Lordi Henry
varsin oikein valittaa tätä kiihtymyksen ilmausta sellaisena hetkenä.)
»Ettehän voi väittää, ettette tiedä Englannin lain rankaisevan
väkisinviemistä kuolemalla», jatkoi hän ja kääntyi sitten tuomari
kumppaniensa puoleen. »Jos suostutte, hyvät herrat, emme niinmuodoin
puhu enää mitään merirosvoudesta.»
»Emme tosiaankaan voi siitä puhua», virkkoi lordi Henry leppoisaan
tapaansa. Niin hän siirsi sen asian syrjään. »Vangitun väite on
oikea. Meillä ei ole asiassa mitään tuomiovaltaa, koska hän ei ole
harjoittanut merirosvoutta Englannin alusvesillä eikä — mikäli tiedämme
— ole ahdistanut yhtäkään Englannin lipun alla purjehtivaa alusta.»
Rosamund liikahti. Hän siirsi hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja laski
käsivartensa ristiin sen reunalle. Etukumarassa ollen hän kuunteli nyt,
silmissä omituinen hohde ja poskissa vieno puna, jonka oli aiheuttanut
lordi Henryn myöntö ilmeisesti kumotessaan vangittuun kohdistuneet
syytökset.
Sir Oliver silmäili häntä melkein salaa, huomasi tuon ja ihmetteli. Hän
ihmetteli Rosamundin käyttäytymistä yleensäkin yrittäen turhaan arvata,
miten hän suhtautui häneen, Oliveriin, ollessaan jälleen hyvässä
turvassa ystäviensä ja suojelijoittensa joukossa.
Mutta sir John, joka ilmeisesti halusi saada asian päätökseen, jatkoi
vihaisesti: »Olkoonpa niin. Me syytämme häntä väkisinviemisestä ja
murhasta. Onko teillä jotakin sanottavaa?»
»Ei mitään sellaista, mikä voisi teistä tuntua jotakin merkitsevältä»,
vastasi sir Oliver. Sitten hänen hienosti ivaileva sävynsä muuttui
äkkiä kiihkeäksi: »Tehdään jo loppu tästä komediasta», huudahti
hän, »tästä näennäisestä oikeudenkäynnistä. Hirttäkää minut, jotta
asia tulee päätökseen tai lähettäkää astelemaan pitkin lankkua.
Olkaa merirosvosilla, koska sitä ammattia hyvin ymmärrätte. Mutta
Jumalan nimessä älkää solvatko Kuningattaren toimeksiantoa ollen muka
tuomitsevinanne.»
Sir John hypähti seisaalleen, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. »Niin
totta kuin elän, sinä julkea konna —»
Mutta lordi Henry esti häntä laskien hillitsevästi kätensä hänen
hihalleen ja leppoisasti pakottaen hänet istuutumaan takaisin
paikalleen. Sitten hän kääntyi itse vangin puoleen.
»Sir, sananne eivät sovi henkilölle, joka kaikista rikoksistaan
huolimatta on ollut jäykän urhoollinen soturi. Tekonne ovat siinä
määrin yleisesti tunnetut — erittäinkin se, joka pakotti teidät
poistumaan Englannista ja rupeamaan merirosvoksi, ja samoin
ilmaantumisenne Arwenackiin ja se väkisinvieminen, johon teitte itsenne
syypääksi — siinä määrin tunnetut, että tuomionne englantilaisessa
tuomioistuimessa on ennakolta ehdottomasti varma asia. Siitä huolimatta
se mahdollisuus teille myönnetään, jos sitä vaaditte. Mutta jos olisin
ystävänne, sir Oliver», lisäsi hän puhuen matalammalla ja erittäin
vakavalla äänellä, »neuvoisin teitä mieluummin suostumaan tähän merellä
tapahtuvaan summittaiseen tutkimukseen ja tuomioon.»
»Hyvät herrat,» vastasi sir Oliver, »enhän ole milloinkaan väittänyt,
ettei teillä ole oikeutta minua hirttää, enkä väitä nytkään. Minulla ei
ole enempää sanottavana.»
»Mutta minulla on.»
Niin virkkoi vihdoin Rosamund säpsähdyttäen tuomareitaan tuimalla,
terävällä lausumallaan. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja hän nousi ja
seisoi pitkänä ja käskevänä pöydän päässä.
»Rosamund!» huudahti sir John nousten hän vuorostaan. »Minä rukoilen
sinua —»
Rosamund viittasi häntä vaikenemaan välinpitämättömästi, melkeinpä
ylenkatseellisesti. »Koska tässä väkisinvientijutussa, josta sir
Oliveria syytetään, minä olen se henkilö, joka sanotaan väkisin
viedyksi», virkkoi hän, niin teidän lienee hyvä kuulla, mitä minulla on
sanottavana myöhemmin englantilaisen tuomioistuimen edessä.»
Sir John kohautti olkapäitänsä ja istuutui. Hän käsitti, että Rosamund
tahtoi pitää oman päänsä ja uskoi samalla aivan varmaan, että siten
vain tuhlattiin aikaa ja pidennettiin miesparan tuskia ennen kuolemaa.
Lordi Henry kääntyi Rosamundin puoleen erittäin kunnioittavasti. »Koska
vangittu ei ole väittänyt syytöstä vääräksi ja koska hän viisaasti
luopuu vaatimuksestaan tulla tutkittavaksi, meillä ei ole mitään syytä
vaivata teitä, mistress Rosamund. Teitä ei myöskään kutsuta minkään
englantilaisen tuomioistuimen eteen mitään sanomaan.»
»Erehdytte, hyvä lordi», virkkoi Rosamund erittäin tyynesti. »Minua
varmaan kutsutaan sanomaan jotakin, kun syytän teitä murhasta merellä,
kuten tulen varmaan tekemään, ellette luovu aikeestanne.»
»Rosamund!» huudahti Oliver äkillisen hämmästyksen vallassa. Hänen
äänessään oli ilon ja riemun sävy.
Rosamund katsoi häneen ja hymyili — hymyä, joka oli täynnä uskallusta
ja ystävällisyyttä ja vähän muutakin hymyä, joka Oliverista tuntui
huokealla saadulta, vaikka vetäisivät hänet hirteen. Sitten Rosamund
kääntyi jälleen tuomarien puoleen, jotka olivat hänen sanojensa
vaikutuksesta joutuneet äkillisen ankaran hämmingin valtaan.
»Koska hän ei huoli kieltää syytöstä, minun täytyy se kieltää hänen
puolestaan» lausui Rosamund. »Hän ei vienyt minua väkisin, kuten
väitetään. Mitä rakastan Oliver Tressiliania. Olen täysi-ikäinen ja
vallitsen tekojani ja lähdin mielisuosiosta hänen kerallaan Algieriin,
missä minusta tuli hänen vaimonsa.»
Jos hän olisi viskannut heidän joukkoonsa pommin, heidän mielensä
ei olisi voinut pahemmin hämmentyä. He istuivat älyttömin kasvoin
tuijotellen puhujaan.
»Hänen... vaimonsa?» änkytti lordi Henry. »Teistä tuli hänen —»
Sir John keskeytti tuimasti: »Valhe! Valhe tuon konnan hengen
pelastamiseksi!»
Rosamund kumartui häneen päin, ja hänen hymynsä oli melkein ivallinen.
»Älynne on ollut aina vaikeakäänteinen, sir John,» sanoi hän. »Ellei
olisi niin laita, minun ei tarvitsisi teille huomauttaa ettei minulla
voi olla mitään aihetta valehdella pelastaakseni hänet, jos hän kerran
on tehnyt minulle sen vääryyden, josta häntä syytetään.» Sitten hän
silmäili toisia. »Minä otaksun, hyvät herrat, että tässä asiassa minun
sanani on painavampi kuin sir Johnin tai kenen muun tahansa missä
hyvänsä tuomioistuimessa.»
»Se on tosiaankin varsin totta!» huudahti hämmentynyt lordi Henry.
»Maltahan hetkinen, Killigrew!» Hän hillitsi jälleen riehakasta sir
Johnia. Sitten hän vilkaisi sir Oliveriin, joka ei suinkaan ollut
vähimmin hämmästynyt. »Mitä siitä sanotte, sir?» kysyi hän.
»Mitä siitä sanon?» toisti merisissi melkein sanatonna. »Mitäpä siinä
on vielä sanottavaa?» vastasi hän vältellen.
»Tämä on kaikki valhetta!» huudahti sir John jälleen. »Olimmehan
näkemässä tapahtumaa — te ja minä, Harry — ja näimmehän —»
»Te näitte», keskeytti Rosamund. »Mutta ette tietäneet, millainen oli
ennakolta tehty sopimus.»
Tuo sai tuomarit jälleen hetkeksi vaikenemaan. He olivat kuin
murenevalla pohjalla, ja jokainen yritys tavoittaa varmempaa jalansijaa
sai vain uuden kappaleen maata lohkeamaan. Sitten sir John hymyili
ivallisesti ja teki vastahyökkäyksensä.
»Hän on varmaan valmis vannomaan, että hänen sulhasensa, master Lionel
Tressilian lähti hänkin mielisuosiosta tuolle retkelle.»
»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään
rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä
hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»
»Mitä voikaan tuo väitteenne tarkoittaa?» kysyi lordi.
»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös;
että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja
jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet
myytäisiin orjuuteen.
»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden
valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala
konna, maurilaisten juonilla —»
»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus
minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä... tämä on
vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin
sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»
Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta,
jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin.
Se on selvää kuin päivä.»
Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi,
vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.
»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille
syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten
väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»
»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden
hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress
Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»
»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon
ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan
edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi.
Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen
seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä
mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»
»Totuuden, niinkö sanotte, mistress?» huudahti kiukkuinen sir John
kiivaan ylenkatseellisesti. »Totuuden —»
Lordin täytyi jälleen puuttua asiaan. »Ole rauhallinen, mies», kehoitti
hän. »Totuus pääsee lopulta voitolle, sen voit uskoa, Killigrew.»
»Toistaiseksi tässä vain tuhlailemme aikaa», murahti sir John ollen
sitten äkeänä vaiti.
»Tuleeko meidän lisäksi ymmärtää teidän tarkoittavan», virkkoi jälleen
lordi Henry, »ettei vangitun Penarrow’sta poistuminen aiheutunut
pakenemisesta, kuten otaksuttiin, vaan että hänet vietiin väkisin
veljensä toimesta?»
»Se on totta, sen vannon tässä Taivaan kuullen», vastasi Rosamund
äänellä, jossa soi vilpitön sävel saaden useita pöydän ääressä
olevia upseereja hänen sanoihinsa luottamaan. »Niin tehden murhaaja
ei ainoastaan yrittänyt pelastaa itseään ilmitulemasta, vaan tahtoi
täydentää työnsä anastamalla itselleen Tressilianin tilukset. Sir
Oliver piti myydä orjaksi Berberian maurilaisille. Mutta aluksen, jossa
häntä kuljetettiin kaappasivatkin espanjalaiset, ja Inkvisitio lähetti
hänet kaleereille. Muhamettilaisten merirosvojen siepatessa hänen
kaleerinsa hän turvautui ainoaan tarjolla olevaan pelastuskeinoon. Hän
rupesi merisissiksi ja merirosvojen päälliköksi, ja sitten —»
»Hänen muut tekonsa me tiedämme», keskeytti lordi Henry, »Ja minä
vakuutan teille, että se kaikki merkitsisi sangen vähän tässä ja missä
muussa tuomioistuimessa tahansa, jos olisi totta se, mitä muuten
sanotte.»
»Se on totta. Minä vannon sen, lordi», toisti Rosamund.
»Niin», virkkoi lordi nyökäten vakavasti. »Mutta voitteko sen todistaa?»
»Voinko tarjota teille parempaa todistusta kuin sen, että rakastan
häntä ja olen mennyt hänen kanssaan naimisiin?»
»Joutavia!» virkkoi sir John.
»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan
todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta
se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi
kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»
»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse
varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»
»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan
vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»
»Uskallan ja sanon», vastasi Rosamund antaen hänelle katseen katseesta.
Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa,
verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä
hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.
»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa
teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä,
joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne
uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin
nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata
omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta
sanotte vankimme häntä syyttäneen?»
»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen
sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin,
kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois
toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»
Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan
soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme
Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»
Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri —
jonka äly näytti olevan terävämpi.
»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta.
»Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»
Rosamund vastasi totuudenmukaisesti: »Talossaan Algierissa sinä
iltana...» Samassa hän vaikeni havaiten viritetyn satimen. Toisetkin
havaitsivat sen. Sir John hyökkäsi siihen aukkoon, jonka Youldon oli
ylen ovelasti ampunut Rosamundin varustuksiin.
»Jatka, minä pyydän», kehoitti hän. »Sinä iltana, jona...»
»Sinä iltana, jona sinne saavuimme», vastasi Rosamund epätoivoisena
punan hitaasti väistyessä hänen poskistaan.
»Ja silloin sinä varmaan kuulit ensimmäisen kerran tämän sir Oliverin
menettelyä koskevan selityksen?»
»Niin kuulin», sopersi Rosamund — muu ei auttanut.
»Niinmuodoin», jatkoi sir John, joka oli päättänyt sulkea häneltä
jokaisen peräytymistien, »olit tietenkin siihen iltaan asti uskonut,
että sir Oliver oli veljesi murhaaja?
Rosamund antoi päänsä painua eikä virkkanut mitään. Hän käsitti, ettei
totuus voinut tässä auttaa, koska hän oli sekoittanut siihen nyt
ilmitullutta valhetta.
»Vastaa minulle!» käski sir John.
»Ei tarvitse vastata», virkkoi lordi Henry hitaasti, äänessä
tuskallinen sävy ja katse pöytään painuneena. »Vastauksen laadusta
ei voi olla epäilystäkään. Mistress Rosamund on meille kertonut,
ettei sir Oliver Tressilian vienyt häntä väkisin, että hän lähti
vapaaehtoisesti ja meni hänen kanssaan naimisiin, väittipä vielä
tämän seikan todistavan miehen viattomuutta. Nyt kumminkin käy ilmi,
että hän Englannista lähtiessään yhä piti juuri sir Oliveria veljensä
murhaajana. Siitä huolimatta hän vaati meitä uskomaan, ettei häntä
viety väkisin.» Hän levitti jälleen kätensä ja venytti huuliaan
ilmaisten jonkinlaista alakuloista ylenkatsetta.
»Tehkäämme tästä loppu, Jumalan nimessä!» virkkoi sir John nousten.
»Odottakaa!» huusi Rosamund »Minä vannon, että kaikki, mitä
olen sanonut, on totta — lukuunottamatta sitä, mitä kerroin
väkisinviemisestä. Sen myönnän, mutta olin antanut sen anteeksi sen
nojalla, mitä sain myöhemmin tietää.»
»Hän myöntää sen!» ivaili sir John.
Mutta Rosamund jatkoi hänestä välittämättä. »Koska tiedän, mitä hän
on kärsinyt toisten tekemien rikosten tähden, pidän häntä mielelläni
miehenäni toivoen voivani jossakin määrin hänelle korvata niitä
vääryyksiä, joihin olen itse syypää. Teidän tulee uskoa minua, hyvät
herrat. Mutta ellette tahdo uskoa, kysyn teiltä, eikö hänen eilinen
menettelynsä merkitse mitään. Ettekö muista, ettette olisi tietänyt
mitään olopaikastani, ellei hän olisi tahtonut sitä ilmaista.»
Tuomarit tuijottivat häneen uuden hämmästyksen valtaamina.
»Mitä tarkoitatte, mistress? Mihin hänen tekoonsa tahdotte viitata?»
»Vieläkö sitä kysytte? Haluatteko niin kiihkeästi saada hänet surmata,
että teeskentelette tietämättömyyttä? Tiedättehän, että hän lähetti
Lionelin ilmoittamaan teille, missä olen?»
Lordi Henry kertoo tuon kuultuaan iskeneensä kämmenensä pöytään siten
ilmaisten kiukkua, jota ei kyennyt enää hillitsemään. »Tämä on liikaa!»
huusi hän. »Tähän saakka olen pitänyt teitä vilpittömänä, mutta harhaan
johdettuna ja hairahtuneena. Mutta tällainen tahallinen valhettelu
rikkoo kaikki rajat. Miten sinun onkaan käynyt, tyttö? Lionel itse on
meille kertonut, kuinka pääsi kaleerista karkaamaan. Hän itse kertoi,
kuinka tuo konna oli piiskannut häntä ja heittänyt hänet sitten mereen
kuolleeksi katsottuna.»
»Niinkö!» virkkoi sir Oliver hampaittensa lomitse. »Siitä tunnen
Lionelin! Hänen täytyi tietenkin olla väärämielinen loppuun asti.
Olisihan minun pitänyt se arvata.»
Ahdistettu Rosamund kumartui kohti lordi Henryä ja toisia juhlallisen
vihan vallassa. »Hän valehteli, se halpamainen, kavala konna!» huusi
hän.
»Hyvä rouva», nuhteli sir John, »te puhutte henkilöstä, joka on
kuolemaisillaan.»
»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat»,
huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne
syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»
»Olemme kuulleet riittävästi sir», keskeytti lordi Henry.
»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa.
»Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta
voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen
sitä tahtoo.»
Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse
leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi
pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän
edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena
siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan
niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä
voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä
Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä
päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut
tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut,
että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti
ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä,
kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen
ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli
joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja
jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa
Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä,
mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen
päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä
olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala
oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.
»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia
johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti
vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin,
entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui
käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen
samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin
armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri,
jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui
kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää
häneltä itseltään.»
Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa
näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.
Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan
eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin
hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut
vangiksi, melkein sattumalta —»
»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään
vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin
vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin,
Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä
johtui, että hänet pidätettiin.»
»Niin ollenkin sattuma tuntuu yhä ihmeeltä.»
»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi»,
vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet
tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on
tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen
tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet
tänne.»
Ulkoa kuului askelia, mutta tuokion aikaan ei kukaan kiinnittänyt
niihin huomiota.
»Valehtelijat ovat varmaan pitäneet meitä kyllin kauan pilkkanaan!»
virkkoi sir John.
Ovi syöstiin auki, ja välskärin laiha tumma hahmo ilmaantui näkyviin.
»Sir John!» lausui hän kiireesti arvelematta keskeyttäen juhlallisen
toimituksen ja ollenkaan huolimatta lordi Henryn äkäisestä katseesta.
»Master Tressilian on tullut tajuihinsa. Hän kysyy teitä ja veljeänsä.
Joutukaa, hyvät herrat! Hän heikkenee nopeasti.»
Kuudeskolmatta luku.