Koko seurue riensi alhaalla olevaan hyttiin välskärin jäljessä, sir
Oliver viimeisenä vartijainsa saattamana. He kokoontuivat makaavan
Lionelin luo, joka kasvoiltaan tuhkanharmaana hengitti vaikeasti ja
katseli tylsin, lasimaisin silmin.
Sir John juoksi hänen luoksensa, taivutti toisen polvensa ja kiersi
hellästi käsivartensa kylmenevän ruumiin ympärille kohottaen sen ja
pitäen sitä lepäämässä rintaansa vasten.
»Lionel!» huusi hän tuskallisesti ja lisäsi sitten, ikäänkuin koston
ajatuksilla tyynnyttääkseen ja lieventääkseen kuolevan ystävänsä
viimeisiä hetkiä: »Se konna on hallussamme.»
Lionel käänsi päätänsä oikealle erittäin hitaasti ja ilmeisesti
ponnistaen, ja hänen tylsä katseensa siirtyi sir Johnin ohi etsien
jotakin toista henkilöä ympärillä olevien joukosta.
»Oliver?» kuiskasi hän käheästi. »Missä on Oliver?»
»Sinun ei tarvitse olla levoton —» aloitti sir John, mutta Lionel
keskeytti.
»Odota!» käski hän äänekkäämmin. »Onko Oliver turvassa?»
»Minä olen tässä», kuului sir Oliverin syvä ääni, ja hänen ja hänen
veljensä välissä seisovat vetäytyivät syrjään, jotta Lionel voisi hänet
nähdä.
Lionel silmäili häntä kauan mitään virkkamatta, hiukan kohottautuen.
Sitten hän vaipui jälleen hitaasti sir Johnin rintaa vasten.'
»Jumala on armollinen minulle syntiselle», sanoi hän, »koska suo
minulle tilaisuutta korjata rikostani, joskin myöhään.» Sitten hän
ponnistautui jälleen istumaan ojensi kätensä kohti Oliveria ja huusi
rukoilevalla äänellä: »Noll! Veljeni! Anna minulle anteeksi!»
Oliver astui kenenkään estämättä eteenpäin, kädet yhä selän taakse
sidottuina, kunnes seisoi veljensä vieressä niin korkeana, että
turbaani hipoi kajuutan kattoa. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tylyt.
»Mitä pyydät minulta anteeksi?» kysyi hän.
Lionel yritti vastata, mutta vaipui takaisin sir Johnin syliin
vaikeasti hengittäen. Hänen huulillaan näkyi verinen vaahtojuova.
»Puhu! Puhu Jumalan nimessä!» kehoitti Rosamund toiselta puolelta,
äänessä tuskan kouristus.
Lionel katsahti häneen ja hymyili heikosti. »Älkää pelätkö», kuiskasi
hän, »minä puhun; Jumala on säästänyt minua sitä varten. Laske minut
sylistäsi, Killigrew. Minä olen... kehnoin ihminen maan päällä. Minä...
minä surmasin Peter Godolphinin.»
»Hyvä Jumala!» valitti sir John. Lordi Henry henkäisi syvään
hämmästyneenä ja asian oivaltaen.
»Niin, mutta rikokseni ei ole siinä», jatkoi Lionel. »Siinä en tehnyt
mitään syntiä. Me taistelimme, ja minä surmasin hänet puolustaessani
itseäni — kunniallisesti. Rikokseni tapahtui vasta jälkeenpäin.
Epäluulojen kohdistuessa Oliveriin minä kiihdin niitä... Oliver tiesi
asian ja oli vaiti, koska tahtoi varjella minua. Minä pelkäsin totuuden
tulevan ilmi kaikesta huolimatta... ja... ja kadehdin hänen onneansa...
ja toimitin hänet väkisin pois ja myydyksi...»
Hänen heikkenevä äänensä vaikeni hetkiseksi. Yskä väsähdytti hänen
ruumistaan, ja kapea punainen vaahtojuova hänen huulillaan laajeni.
Mutta sitten hän jälleen keräsi voimansa ja lepäsi huohottaen, sormet
peitettä nyppien.
»Sano heille», virkkoi Rosamund, joka epätoivoisesti sir Oliverin
hengen pelastamiseksi taistellessaan tarkkasi kylmäverisesti ja
alinomaisesti oleellisia seikkoja, »sano heille, kuka oli se mies,
jonka palkkasit viemään hänet pois.»
»Jasper Leigh, _Pääsky_-nimisen aluksen kuljettaja», vastasi Lionel.
Rosamund loi lordiin katseen, jossa näkyi voitonriemun hohtelu, vaikka
hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja huulensa vapisivat.
Sitten hän kääntyi jälleen kuolevan puoleen, melkein armottomasti,
koska oli päättänyt saada hänet ilmaisemaan oleelliset tosiasiat ennen
lopullista vaikenemistaan.
»Sano heille», kehoitti hän, »miten sir Oliver lähetti sinut eilen
illalla _Hopeahaikaraan_.»
»Ei, ei turhaa kiusata häntä sen enempää», virkkoi lordi Henry. »Hän
on kertonut jo riittävästi. Jumala suokoon meille anteeksi sokeutemme,
Killigrew!»
Sir John kumartui mitään virkkamatta Lionelin puoleen.
»Tekö siinä, sir John?» kuiskasi kuoleva. »Mitä? Oletteko vielä
luonani? Haa!» Hän tuntui hiljaa nauravan, mutta lakkasi kohta. »Minä
menen nyt...» sopersi hän, ja sitten hänen äänensä jälleen muuttui
kuuluvammaksi hänen raukenevan tahtonsa viimeistä leimahdusta totellen.
»Noll! Minä menen! Olen... olen korjannut... mitä voin. Anna... anna
kätesi!» Hän ojensi hapuillen oikean kätensä.
»Olisin ojentanut sen sinulle jo aikaisemmin, mutta ranteeni ovat
sidotut!» huusi Oliver äkillisen vimman vallassa. Sitten hän jännitti
jättiläisvoimansa ja katkaisi siteensä ikäänkuin ne olisivat olleet
vain heikot langat. Hän tarttui veljensä ojennettuun käteen ja
painui polvilleen hänen viereensä. »Lionel... poika!» huudahti hän.
Tuntui kuin kaikki viimeksikuluneiden viiden vuoden tapaukset olisi
pyyhkäisty olemattomiin. Velipuoleen kohdistuva leppymätön viha,
polttava kärsityn vääryyden tunto, kiihkeä kostonhimo, kaikki tuo
häipyi yht'äkkiä olemattomaksi, kuolleeksi, haudatuksi ja unohdetuksi.
Vieläpä enemmänkin: tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lionel
oli tänä hetkenä jälleen se heikko, sievä, rakas veli, jota hän oli
aikoinaan hellinyt ja suojellut ja varjellut ja jonka vuoksi hän oli
vaadittaessa uhrannut hyvän maineensa ja rakastamansa naisen saattaen
henkensäkin vaaranalaiseksi.
»Lionel, poika!» Enempää hän ei kyennyt sanomaan sinä hetkenä.
Sitten hän lisäsi. »Poika parka! Poika parka! Kiusaus oli sinulle
liian suuri.» Hän ojensihe ottamaan toisenkin valkoisen käden, joka
lepäsi vuoteen laidalla, ja piti molempia kiinteästi omiin käsiinsä
suljettuina.
Eräästä ikkunaluukusta kajuuttaan lankeava auringonsäde siirtyi kohti
kuolevan miehen kasvoja. Niissä nyt näkyvä hohtelu johtui kuitenkin
sisäisestä lähteestä. Hän vastasi heikosti veljen käden puristukseen.
»Oliver, Oliver!» kuiskasi hän. »Ei ole ketään toista sinun
vertaistasi! Olen aina tietänyt, että olet yhtä jalo kuin minä kehno.
Olenko sanonut riittävästi pelastaakseni sinut? Sanokaa, ettei häntä
enää uhkaa mikään vaara», lausui hän toisille, »ettei mikään —»
»Häntä ei uhkaa enää mikään vaara», virkkoi lordi Henry painokkaasti.
»Vakuutan sen kunniasanallani.»
»Hyvä niin. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on sinun, Oliver. Jumala
antakoon siihen siunauksensa.» Hän näytti sammuvan, mutta toipui
jälleen. Hän hymyili mietteissään: hänen mielensä tuntui jo vaeltavan
omilla teillään. »Se oli pitkä uimaretki eilen illalla — en ole
milloinkaan uinut niin pitkää matkaa. Penarrow'sta Trefusisniemeen
— hieno uimamatka. Mutta olithan sinä kanssani, Noll. Jos voimani
olisivat uupuneet... olisin voinut luottaa sinuun. Vieläkin viluttaa...
oli kylmä... kylmä... uh!» Hän värisi ja vaikeni.
Sir John laski hänet hiljaa pieluksen varaan. Rosamund painui
polvilleen vuoteen viereen ja peitti kasvonsa käsiinsä; sir Johnin
vieressä oli Oliver yhä polvillaan ja piteli veljensä kylmeneviä käsiä.
Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten sir Oliver huokasi syvään, laski
Lionelin kädet ristiin rinnalle ja nousi hitaasti, vaivalloisesti.
Toiset näyttivät pitävän tuota kehoituksena. He olivat siihen asti
odottaneet ääneti ja liikahtamatta ikäänkuin Oliveria kunnioittaen.
Lordi Henry asteli kevyesti Rosamundin luo ja kosketti hiljaa hänen
olkapäätänsä. Rosamund nousi ja lähti toisten jäljessä, samoin lordi
Henry, ja kuolinsuojaan jäi vain välskäri.
Ulkona auringonpaisteessa he pysähtyivät. Sir John seisoi pää
painuksissa ja selkä köyryssä, katse valkoiseen laivankanteen luotuna.
Hän silmäili melkein pelokkaasti sir Oliveria — sellaisena ei tätä
rohkeaa miestä ollut milloinkaan nähty.
»Hän oli ystäväni», virkkoi hän alakuloisesti ja ikäänkuin puolustellen
ja selittäen, »ja... minua johti harhaan häneen kohdistuva rakkauteni.»
»Hän oli veljeni», vastasi siihen sir Oliver juhlallisesti. »Jumala
suokoon hänelle levon!»
Sir John valmistui ottamaan arvokkaasti vastaan mahdollisesti osakseen
tulevaa torjuntaa ja kysyi melkein kuin taisteluun haastaen:
»Voitteko olla niin jalomielinen, että suotte minulle anteeksi, sir?»
Sir Oliver ojensi kätensä mitään virkkamatta. Sir John tarttui siihen
melkein kiihkeästi.
»Meistä kaiketi tulee jälleen naapurit», sanoi hän, »ja minä vakuutan
kunniasanallani yrittäväni olla parempi naapuri kuin ennen.»
»Mikäli ymmärrän, hyvät herrat», virkkoi sir Oliver siirtäen katseensa
sir Johnista lordi Henryyn, »en ole enää vangittu.»
»Te voitte arvelematta palata kanssamme Englantiin, sir Oliver,»
vastasi lordi. »Kuningatar saa kuulla tarinanne, Jasper Leigh voi
tarvittaessa esiintyä todistajana, ja minä vakuutan, että tulette
pääsemään täydellisesti takaisin oikeuksiinne. Pitäkää minua
ystävänänne, sir Oliver, minä pyydän.» Hänkin ojensi kätensä. Sitten
hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: »Tulkaa, hyvät herrat, meillä on
luullakseni muita velvollisuuksia.»
Kaikki poistuivat jättäen Oliverin ja Rosamundin kahden kesken. He
molemmat katselivat kauan toisiaan. Oli niin paljon sanottavaa, niin
paljon kysyttävää ja selitettävää, ettei kumpikaan tietänyt, kuinka
aloittaisi. Sitten Rosamund astui äkkiä Oliverin luo ojentaen molemmat
kätensä.
»Ah, rakkaani!» sanoi hän, ja noihin sanoihin sisältyikin varsin paljon.
Pari kolme vanttien lomitse kurkistelevaa ylen uteliasta merimiestä
näki harmikseen Godolphinin kartanon neidin syleilevän turbaanipäistä
ja paljassääristä Mahometin uskolaista.