Koska aluksessa ei ollut ketään naishenkilöä, jonka hoiviin Rosamund
olisi voitu jättää, lordi Henry, sir John ja master Tobias, laivan
välskäri, olivat ottaneet hoitaakseen häntä parhaan taitonsa mukaan,
kun hänet kannettiin puolittain taintuneena _Hopeahaikaran_ kannelle.
Master Tobias oli antanut hänelle käytettävissään olevia tuimanlaisia
toivutuslääkkeitä, oli sijoittanut hänet mahdollisimman mukavasti
avaraan perähyttiin ja oli kehoittanut suomaan hänelle lepoa, jota hän
näytti kipeästi kaipaavan. Hän oli karkoittanut itsensä kapteenin ja
kuningattaren käskynhaltijan ja oli itse lähtenyt katsomaan vieläkin
kiireellisempää avunantoa kaipaavaa potilasta, Lionel Tressiliania,
joka oli tuotu kaleerista hervottomana ja tajuttomana muutamien muiden
_Hopeahaikaran_ haavoittuneiden miesten keralla.
Päivän koittaessa sir John oli tullut kuulemaan, kuinka hänen
haavoitettu ystävänsä voi. Välskäri oli vast'ikään kumartunut Lionelia
tutkimaan. Sir Johnin astuessa sisään master Tobias kääntyi toisaalle,
huuhtoi käsiään permannolla olevassa metallikulhossa, nousi ja kuivasi
niitä pyyheliinaan.
»En voi tehdä enempää, sir John», lausui hän alakuloisesti. »Hän on
mennyttä.»
»Kuollut, niinkö sanotte?» huudahti sir John värähtävällä äänellä.
Välskäri heitti pyyheliinan kädestään ja kiersi hitaasti alas mustan
nuttunsa käärityt hihat. »Melkein kuollut», vastasi hän. »Ihmettelen
vain, että elämä yhä vielä kytee ruumiissa, joka on tuolla tavoin
puhkaistu. Hän potee sisäistä verenvuotoa, ja hänen valtimonsa käy
yhä heikommaksi. Niin täytyy jatkua, kunnes hän huomaamatta menee
hengettömäksi. Voitte pitää häntä jo kuolleena, sir John.» Hän vaikeni.
»Armelias, tuskaton loppu,» lisäsi hän sitten, kevyesti huoaten,
kalpeat, sileiksiajellut kasvot soveliaan vakavina, vaikka tällaiset
tapahtumat eivät suinkaan olleet harvinaisia hänen elämässään.
»Toisista neljästä», jatkoi hän, »Blair on kuollut; muut kolme
toipunevat.»
Sir John ei kumminkaan paljoa huolinut toisista. Ystävän toivottoman
tilan aiheuttama suru ja harmi sysäsi tänä hetkenä syrjään kaikki muut
ajatukset.
»Eikö hän tule enää tajuihinsakaan?» kysyi hän tiukasti, vaikka oli
vastauksen jo kuullut.
»Kuten sanoin, voitte katsoa hänet jo kuolleeksi, sir John. Minun
taitoni ei enää mitään auta.»
Sir Johnin pää painui, ja hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja
vakaviksi. »Ei auta minun oikeutenikaan», lisäsi hän synkästi. »Jos
voinkin kostaa hänen puolestaan, en kumminkaan saa takaisin ystävääni.»
Hän silmäili välskäriä. »Kosto, sir, on tyhjänpäiväisin kaikista niistä
ivantöistä, joita elämä on täynnä.»
»Teidän tehtävänne, sir John», virkkoi välskäri, »on oikeuden jakaminen
eikä kostaminen.»
»Pelkkä sanaleikki loppujen lopuksi.» Hän astui Lionelin viereen ja
katseli kauniita kalpeita kasvoja, joihin oli leviämässä kuoleman
tumma varjo. »Kunpa hän puhuisi, että osaisimme oikein tuomita!
Kunpa kuulisimme hänen sanojensa todistuksen, jonka nojalla voisimme
tarvittaessa osoittaa oikeaksi Oliver Tressilianin hirttämisen.»
»Se ei varmaankaan enää tule koskaan kysymykseen», arveli välskäri.
»Mistress Rosamundin lausunto riittänee, jos sitäkään vaaditaan.»
»Niin. Hän on solvannut Jumalaa ja ihmisiä siinä määrin ja kaikkien
tieten, ettei kukaan voine koskaan vaatia minua vastaamaan siitä, että
olen hänet siekailematta tuominnut.»
Ovelle koputettiin, ja sir Johnin oma palvelija tuli ilmoittamaan, että
mistress Rosamund halusi välttämättä tavata häntä.
»Hän tahtoo varmaan kuulla, kuinka Lionel voi», päätteli sir John
tuskaisesti huoaten. »Hyvä Jumala! Kuinka asian hänelle ilmaisen?
Tuleeko minun musertaa hänet vapautumisen hetkenä sellaisella
uutisella? Onko milloinkaan nähty näin julmaa pilkkaa?» Hän kääntyi ja
asteli raskain askelin ovelle. Siihen hän pysähtyi. »Jäättehän hänen
luokseen viimeiseen asti?» kysyi hän välskäriltä kehoittavasti.
Master Tobias kumarsi. »Luonnollisesti, sir John.» Sitten hän lisäsi:
»Se ei kestä enää kauan.»
Sir John katsahti jälleen Lioneliin — se oli hyvästijätön katse.
»Jumala suokoon hänelle rauhan!» virkkoi hän käheästi ja poistui.
Kannella hän pysähtyi, kääntyi joutilaiden merimiesten puoleen, käski
kiinnittämään köyden raakapuuhun ja tuomaan Oliver Tressilianin ylös
vankikopistaan. Sitten hän asteli raskain askelin ja vielä raskaammin
sydämin aluksen varustetulle peräkannelle.
Heikon kultaisen hämyn peittämälle taivaalle noussut aurinko loi nyt
säteitään merelle, jonka pinnassa kiiti raikkaan aamutuulen viri.
Kaikki purjeet levitettiin. Alihangan puolella häämötti tuskin näkyvänä
viivana Espanjan rannikko.
Sir Johnin kellankalpeat kasvot olivat luonnottoman vakavat, kun
hän astui kajuuttaan, missä Rosamund häntä odotti. Sir John kumarsi
hänelle vakaan kohteliaasti, riisui hattunsa ja heitti sen tuolille.
Viimeksikuluneet viisi vuotta olivat saaneet muutamia hänen tuuhean
mustan tukkansa suortuvia harmaantumaan. Varsinkin ohimoilta hiukset
näyttivät kovin harmailta tehden hänen iäkkään näköiseksi, ja otsan
syvät uurteet vahvistivat samaa vaikutelmaa.
Sir John astui Rosamundia kohti, joka nousi häntä tervehtimään.
»Rosamund, rakkaani!» virkkoi hän lempeästi tarttuen hänen molempiin
käsiinsä. Hän silmäili murheellisena ja huolestuneena Rosamundin
kalpeita, kiihtyneitä kasvoja. »Oletko levännyt riittävästi, lapseni?»
»Levännyt?» toisti Rosamund ikäänkuin ihmetellen, että hän oli voinut
sellaista otaksua.
»Karitsaiseni, karitsaiseni!» lausui sir John hiljaa kuin äiti
lapselleen, veti Rosamundin luokseen ja silitti hänen kastanjanruskeata
tukkaansa. »Me riennämme takaisin Englantiin, kaikki purjeet
levitettyinä. Rohkaise siis mielesi ja —»
Mutta Rosamund keskeytti kärsimättömästi etääntyen hänestä puhuessaan,
ja sir John tunsi sydäntään kouristavan aavistellessaan, mitä hän
tulisi kysymään.
»Kuulin vast'ikään erään merimiehen sanovan toiselle, että aiotte
hirttää sir Oliver Tressilianin heti — jo tänä aamuna.»
Sir John ymmärsi kerrassaan väärin hänen tarkoituksensa. »Ole
huoletta», sanoi hän. »Tuomioni on nopea ja kostoni varma. Raakapuuhun
on jo kiinnitetty köysi, jota pitkin hän vaeltaa iankaikkiseen
rangaistukseen.»
Rosamund pidätti henkeänsä ja painoi kätensä povelleen, ikäänkuin
olisi tahtonut tyynnyttää sen äkillistä rajua levottomuutta. »Millä
perusteilla», kysyi hän, ikään kuin taisteluun haastaen, katsellen sir
Johnia suoraan silmiin, »aiotte niin menetellä?»
»Millä perusteilla?» sopersi sir John. Hän katsoa tuijotti ja kurtisti
kulmiaan, kysymyksen ja sen sävyn hämmentämänä. »Millä perusteilla?»
toisti hän melkein typerästi äärimmäisen hämmästyksen vallassa.
Sitten hän katseli Rosamundia tarkemmin, ja neidon hurja katse näytti
vähitellen selittävän hänelle sanoja, jotka olivat aluksi näyttäneet
käsittämättömiltä.
»Minä ymmärrän», sanoi hän sydämestään säälien. Hän oli joutunut siihen
päätelmään, että Rosamundin mieli oli mennyt kerrassaan sekaisin
kaikissa hänen viimeksi kärsimissään kauhuissa. »Sinun pitää levätä»,
sanoi hän leppoisasti, »ja olla ajattelematta sellaisia asioita. Jätä
ne minun huolekseni; minä vakuutan kostavani puolestasi niinkuin
tuleekin.»
»Luulenpa, että erehdytte, sir John. En tahdo teidän kostavan
puolestani. Kysyin teiltä, millä perusteilla aiotte niin menetellä,
mutta te ette ole minulle vastannut.»
Sir John tuijotti yhä hämmästyneempänä. Hän oli nähtävästi erehtynyt.
Rosamund oli aivan terve ja täysijärkinen. Mutta siitä huolimatta hän
ei tullut kysymään Lionelin vointia, kuten hän oli pelännyt, vaan
tiedusteli tosiaankin, millä perusteilla hän, sir John, aikoi hirttää
vankinsa.
»Tuleeko minun selittää sinulle — ainoalle kaikkien elävien ihmisten
joukossa — millaisiin rikoksiin se konna on tehnyt itsensä syypääksi?»
kysyi hän lausuen siten kysymyksen, jonka oli vast'ikään esittänyt
itselleen.
»Teidän tulee sanoa minulle», virkkoi Rosamund, »millä oikeudella
asetutte hänen tuomarikseen ja tuomion toimeenpanijaksi, millä
oikeudella lähetätte hänet kuolemaan arvelematta, tutkimatta.» Rosamund
puhui niin tuimasti kuin hänelle olisi kuulunut täydellinen tuomarin
arvovalta.
»Sinulta, Rosamund», sopersi sir John, yhä lisääntyvän hämmennyksen
vallassa, »sinulta, jota hän on ylen ankarasti loukannut, en
tosiaankaan olisi voinut odottaa sellaista kysymystä! Tarkoitukseni
on käsitellä häntä niinkuin merillä aina käsitellään konnia, jotka
joutuvat kiinni niinkuin joutui Oliver Tressilian. Jos suhtaudut häneen
laupiaasti — mitä tuskin kykenen käsittämään, niin totta kuin Jumala
elää — ota huomioon, ettei hän voi toivoa itselleen suurempaa armoa.»
»Te puhutte armosta ja kostosta yht'aikaa, sir John.» Rosamund tyyntyi,
hänen kiihtymyksensä häipyi pois, ja sijaan tuli ankara tuimuus.
Sir John liikahti kärsimättömästi. »Mitäpä hyvää olisi siitä, että
veisimme hänet mukanamme Englantiin?» kysyi hän. »Siellä hän joutuu
välttämättä tutkittavaksi, ja päätös on ennakolta selvä. Suotta häntä
kiduttaisimme.»
»Päätöksenne ei tarvitse olla niin itsestäänselvä kuin otaksutte,»
vastasi Rosamund. »Ja hänellä on oikeus tulla tutkittavaksi.»
Sir John asteli kajuutan permannolla edestakaisin, mieli kerrassaan
ymmällä. Olihan mieletöntä, että hän kiisteli tästä asiasta nimenomaan
Rosamundin kanssa, mutta siitä huolimatta Rosamund pakotti hänet niin
menettelemään vastoin haluansa, vieläpä vastoin tervettä järkeäkin.
»Jos hän sitä vaatii, emme kieltäydy», virkkoi hän viimein katsoen
parhaaksi taipua. »Me kuljetamme hänet takaisin Englantiin, jos hän
sitä vaatii ja jätämme hänet siellä tutkittavaksi. Mutta Oliver
Tressilian varmaan tietää liiankin hyvin, mikä häntä siellä odottaa, ja
luopuu sellaisen pyynnön esittämisestä.» Sir John pysähtyi Rosamundin
eteen ja ojensi kätensä anovasti. »Kuulehan, Rosamund, rakkaani! Sinä
olet hämmentynyt, olet —»
»Tosiaankin olen hämmentynyt, sir John», vastasi Rosamund tarttuen
ojennettuun käteen. »Armahtakaa!» huudahti hän alkaen yht'äkkiä
kiihkeästi pyytää. »Minä rukoilen teitä armahtamaan!»
»Mitä armoa voinkaan osoittaa sinulle, lapseni? Sinun tarvitsee vain
sanoa —»
»En ano armoa itselleni, vaan hänelle.»
»Hänelle?» huudahti sir John jälleen synkistyen.
»Oliver Tressilianille.»
Sir Johnin kädet valahtivat alas, ja hän väistyi loitommaksi. »Pyhän
autuuden nimessä!» huusi hän. »Sinäkö anot armoa Oliver Tressilianille,
tuolle uskonluopiolle, tuolle lihaksitulleelle paholaiselle? Sinä olet
järjiltäsi!» pauhasi hän. »Järjiltäsi!» Ja sir John väistyi hänen
luotansa käsiään heiluttaen.
»Minä rakastan häntä», virkkoi Rosamund.
Tuo vastaus sai sir Johnin heti pysähtymään. Hän seisoi kuin iskun
saaneena tuijottaen jälleen Rosamundiin, leuka valahtaneena.
»Rakastat häntä!» sai hän vihdoin huohottaen sanotuksi. »Rakastat
häntä! Rakastat miestä, joka on merirosvo, uskonluopio, itsesi ja
Lionelin ryöstäjä, miestä, joka on murhannut veljesi!»
»Hän ei ole sitä tehnyt.» Rosamund lausui tuon tuimasti. »Olen saanut
tietää totuuden.»
»Arvatenkin hänen huuliltaan?» virkkoi sir John voimatta olla
ivallisesti hymyilemättä. »Ja sinä uskoit?»
»Ellen olisi uskonut, en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan.»
»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään
hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän
kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai
oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan
kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.
»Olen — Algierissa sinä iltana, jona sinne saavuimme.»
Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa
laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää
jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo,
niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen
hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen
lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»
»Ah, kunpa kuulisitte minua!» pyysi Rosamund.
»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan
astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver
Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti
täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta
ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»
Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade,
joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti
kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin.
»He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä,
varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä
johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita
arvostelemaan.»
Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana
hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi.
Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä,
mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan.
Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka
oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä
mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.
»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta
naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää,
mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden,
joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta
osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä.
Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut
eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua.
Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi
todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt
muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy
oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet
minulle! Jos minua rakastatte —»
Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa
oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo
kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni.
Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta
konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton
velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi.
Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.
»Kiittämään teitä?» huusi Rosamund raikuvin äänin. »Minä kiroan teidät.
Ikäni kaiken vihaan ja inhoan teitä, kauhistun teitä kuin murhaajaa,
jos niin teette. Te houkkio! Ettekö ymmärrä? Te houkkio!»
Sir John väistyi taaksepäin. Hän oli arvokas ja huomattu henkilö,
vilkas, peloton ja kostonhimoinen — ja sitäpaitsi, kuten näyttää,
erittäin onnellinen — hän ei ollut joutunut eläessään kuulemaan niin
arkailemattoman suoraa arvostelua itsestään. Rosamund ei suinkaan
ensimmäisenä nimittänyt häntä houkkioksi, mutta hän oli epäilemättä
ensimmäinen, joka sinkosi sanan vasten sir Johnin kasvoja, ja tämä
seikka, jota olisi voitu yleensä pitää Rosamundin erinomaisen henkisen
tasapainon todisteena, osoitti sir Johnille vain paremmin kuin mikään
muu hänen sielullista sairauttansa.
»Hiljemmin!» virkkoi sir John kiukun ja säälin välillä häilyen. »Sinä
olet järjiltäsi, pahoin järjiltäsi! Mielesi on sekasortoinen, koko
ymmärryksesi vinoon vääntynyt. Tuo ilmetty paholainen on muuttunut
toisten ihmisten pahuuden säälittäväksi uhriksi, ja minä olen muuttunut
silmissäsi murhaajaksi — murhaajaksi ja houkkioksi. Tuhat tulimmaista!
Joutavia! Kunhan lepäät ja toivut, uskon asioiden jälleen alkavan
ilmetä sinulle oikeassa valossaan.»
Hän kääntyi närkästyksestä väristen, ja ehti tuskin väistää ovea, kun
se kiivaasti avattiin ulkoapäin.
Lordi Henry Goade, puettuna mustiin — kuten itse kertoo — ja leveällä
rinnallaan kultaiset virkakäädyt (ne olisivat voineet näyttää
kohtalokkaalta merkiltä), ilmaantui oviaukkoon kuvastuen selvin
ääriviivoin hänen takanaan tulvivaan aamuauringon valoon. Hänen
leppoisissa kasvoissaan oli varmaan erinomaisen vakava, ulkoasuun
sointuva ilme, joka kuitenkin lienee hieman kirkastunut hänen katseensa
osuessa Rosamundiin, joka seisoi pöydän päässä.
»Olin ylen iloinen», kirjoittaa hän, »havaitessani hänen siinä
määrin toipuneen ja näyttävän jälleen omalta itseltään, ja lausuin
tyytyväisyyteni julki.»
»Olisi parempi, jos hän pysyisi vuoteessaan», tiuskasi sir John, jonka
kelmeissä poskissa hehkui yhä kaksi punaista täplää. »Hän on ihan
suunniltaan.»
»Sir John erehtyy, hyvä herra», kuului Rosamundin tyyni vastaus. »Minä
en ole suinkaan sairas, kuten hän otaksuu.»
»Se ilahduttaa minua», virkkoi lordimme, ja helposti voin kuvitella,
kuinka hänen kysyvä katseensa siirtyi toisesta toiseen, kuinka hän
havaitsi sir Johnin mielenkuohun ja ihmetteli, mitä oli voinut
tapahtua. »Me joudumme kysymään teidän todistustanne nyt esille
tulevassa vakavassa asiassa», lisäsi hän synkästi. Sitten hän kääntyi
sir Johnin puoleen. »Olen käskenyt tuoda vangin saamaan tuomionsa. Onko
tämä koettelemus liikaa teille, Rosamund?»
»Eipä suinkaan, herrani», vastasi Rosamund viipymättä. »Se on minulle
tervetullut.» Hän kohotti päätänsä niinkuin henkilö, joka terästää
itseään kestävyyttä vaativaan kokeeseen.
»Ei, ei», ehätti sir John sanomaan tuiman kieltävästi. »Älä välitä
hänestä, Harry. Hän —»
»Kun otamme huomioon», keskeytti Rosamund, »että tärkein vangittuun
kohdistuva syytös välttämättä koskee... hänen käyttäytymistään minuun
nähden, on minua epäilemättä asiassa kuultava.»
»Epäilemättä», lordi Henry tunnustaa hiukan hämmentyneenä myöntäneensä,
»kunhan saamme otaksua, että kykenette sen kestämään ettekä pane sitä
kovin pahaksenne. Voisimme kenties jättää todistuksenne kuulematta.»
»Minä vakuutan teille, lordi, että siinä erehdytte», vastasi Rosamund.
»Te ette voi jättää sitä kuulematta.»
»Olkoon niin», virkkoi sir John vihaisesti ja asteli takaisin pöydän
luo valmiina istuutumaan sen viereen.
Lordi Henryn tuikahtelevat siniset silmät katselivat yhä Rosamundia
hieman tutkivasti, ja sormet nykivät mietteliäästi hänen tuhkanharmaata
partaansa. Sitten hän kääntyi ovelle.
»Tulkaa sisään, herrat», sanoi hän, »ja käskekää tuoda vanki tänne.»
Kannelta kuului askelia, ja näkyviin ilmaantui kolme sir Johnin
upseeria täydentämään tuomioistuinta, jonka piti tuomita uskonluopio
merirosvo, langettaa tuomio, joka oli ennakolta selvä.
Viideskolmatta luku.