»Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Mohammed on hänen profeettansa»,
kuului vastaus, Master Leigh ei voinut sen sävyn nojalla varmaan
päättää, eikö tuo ollut ivailua.
»Se on pakanain usko», sanoi hän peläten ja inhoten.
»Eipä suinkaan; se on usko, jonka varassa ihmiset elävät. He toimivat
uskonsa mukaisesti, mitä ei voi sanoa yhdestäkään kohtaamastani
kristitystä.»
»Kuinka voitte puhua niin kuolemanne aattona?» huudahti Leigh.
»Pidetäänhän sitä aikaa, jos mitään, totuuden lausumisen hetkenä»,
vastasi sir Oliver.
»Ette siis usko Jumalaan?»
»Uskonpa niinkin.»
»Mutta ette oikeaan Jumalaan», väitti laivuri.
»Ei voi olla muuta Jumalaa kuin oikea Jumala — yhdentekevää, kuinka
ihmiset häntä nimittävät.»
»Jos uskotte, ettekö siis pelkää?»
»Mitä?»
»Helvettiä, kadotusta ja iankaikkista tulta», murahti laivuri ilmaisten
omaa myöhään heräävää kauhuansa.
»Minä olen täyttänyt sen kohtalon, jonka Hänen Kaikkitietäväisyytensä
on minulle määrännyt», vastasi sir Oliver. »Elämäni on ollut sellainen,
miksi hän on sen määrännyt, koska ei mitään voi olla olemassa eikä
tapahtua muuten kuin Hänen tahdostaan. Tuleeko siis minun pelätä
kadotusta, kun olen ollut se, joksi Jumala on minut muovannut?»
«Tuo on pakanallista muhamettilaisten uskoa!» väitti master Leigh.
»Se on lohduttavaa», virkkoi sir Oliver, »ja sen tulisi voida lohduttaa
sinunlaistasi syntistä.»
Mutta master Leigh ei huolinut lohdutuksesta. »Oh!» huokasi hän. »Kunpa
voisin olla uskomatta Jumalaan!»
»Uskomattomuutenne ei voi tehdä häntä olemattomaksi enempää kuin
uskonne voi häntä luoda», vastasi sir Oliver. »Mutta koska mielialanne
on sellainen kuin on, eikö olisi parasta, että rukoilisitte?»
»Ettekö te rukoile puolestani?» kysyi heittiö haudantakaiseen
kohdistuvan äkkinäisen pelon vallassa.
»Minä teen enemmänkin», virkkoi sir Oliver vihdoin. »Rukoilen teidän
puolestanne — sir John Killigrew'ta, että henkenne säästetään.»
»Hän ei varmaankaan pyynnöstänne huoli!» nyyhkytti master Leigh.
»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului,
ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»
»Mutta minä surmasin master Lionelin.»
»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir
John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän
hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»
Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan
varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen
katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä
enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä
elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko
oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut
hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän
arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes
asia kävisi välttämättömämmäksi.
Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka
päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen
oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen
keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir
Oliverin sillävälin nukahtaneen.
Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään
käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut
uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi
aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen
into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi
jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti
inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.
Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen
seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä
ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet
hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin
tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli
tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä
itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties
voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki,
mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi
hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli
mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa
tunnustuksen.
Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä
ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja
altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen
tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin
hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet
vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.
»Sinua ei ole käsketty tuomaan», virkkoi merimies lyhyesti.
»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä,
mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee
minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»
»Ole vaiti», sanoi hänelle merimies iskien häntä kasvoihin niin
tuimasti, että hän horjahti ja kaatui nurkkaan. »Pian tulee sinun
vuorosi. Nyt on asiamme käsitellä tätä toista pakanaa.»
»Teidän sananne eivät voisi missään tapauksessa auttaa», vakuutti sir
Oliver tyynesti. »Kiitän kumminkin teitä ajatuksesta, joka osoittaa
teidät ystäväkseni. Käteni ovat sidotut, Jasper. Ellei olisi niin
laita, pyytäisin saada puristaa teidän kättänne. Jääkää hyvästi!»
Sir Oliver vietiin kultaiseen päivänpaisteeseen, joka melkein häikäisi
hänet pitkäaikaisen pimeässäolon jälkeen. Hän arvasi, että miesten
asiana oli viedä hänet hyttiin, missä aiottiin pitää lyhyt tutkimus
muodon vuoksi. Mutta heidän tultuaan kannelle tuli heitä vastaan eräs
upseeri, joka käski heidän odottaa.
Sir Oliver istui köysikasalle vartijoittensa keskelle joutuen
karujen merimiesten uteliaan tarkastelun esineeksi. Kaikki pyrkivät
näkemään tuota pelottavan kookasta merisissiä, joka oli aikoinaan
ollut cornwallilainen gentleman ja josta oli tullut uskonluopio
muhamettilainen ja kristikunnan kauhu.
Totta puhuen oli vaikea tuntea häntä entiseksi cornwallilaiseksi
gentlemanniksi hänen istuessaan siinä yhä puettuna hopeanhohtoiseen
viittaansa ja valkoiseen turbaaniin, joka oli kiedottu piikkikypärin
ympärille. Hän heilutteli huolettomasti ruskeita jäntereisiä sääriään,
jotka olivat paljaat polvesta nilkkaan asti, mustanpuhuvissa
parrakkaissa kasvoissa ja agaatinvärisissä vaaleissa silmissä
fatalistin tutkimaton ilme. Tunteettomat merimiehet, jotka olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen häntä ivatakseen ja pilkatakseen,
vaikenivat havaitessaan, kuinka pelottomasti ja tyynesti hän käyttäytyi
kuoleman uhatessa.
Jos viivytys häntä harmitti, hän ei missään tapauksessa harmiansa
mitenkään ilmaissut. Hänen teräksisten vaaleiden silmiensä katse ei
vilkuillut joutavia. Hän etsi Rosamundia toivoen näkevänsä hänet vielä
kerran, ennenkuin hänet lähetettiin viimeiselle kaamealle matkalleen.
Rosamundia ei kumminkaan näkynyt. Hän oli kajuutassa, oli ollut siellä
jo tunnin ajan, ja viivytys johtui juuri hänestä.
Neljäskolmatta luku.