»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin
pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa
englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa —
siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»
Syntyi pitkä vaitiolo. Vihdoin sir Oliver virkkoi hiljaa:
»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette
oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut
odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä
välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle
levon!»
»Uskotteko Jumalaan?» kysyi syntinen laivuri pelokkaasti.
»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin
itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi,
pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja
kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä
niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne
konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa
varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»
Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka
päätäni pakottaa!» valitti hän.
»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa
heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin
hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin
minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy
kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»
Master Leigh kuului nielaisevan ja oli vaiti vähän aikaa.