Sakr-el-Bahr suljettiin _Hopeahaikarassa_ pimeään koppiin odottamaan
päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän
ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa
jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse
sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen
eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella
kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan
ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi
Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan,
kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon
ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.
Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa
yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan
kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän
kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos
hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan
tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa,
ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut
petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan
tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin
kannatti ajatellakaan.
Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen
kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli
tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle
kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa
merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja
Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä
gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä.
Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.
Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa
toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti
kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta
pimeästä kuuluikin ihmisääni.
»Kuka siellä?»
Hän hieman säikähti, koska oli varmaan uskonut olevansa yksin.
»Kuka siellä»? toisti ääni lisäten surkeasti: »Minne pimeään helvettiin
olenkaan joutunut? Missä olen?»
Nyt Sakr-el-Bahr tunsi äänen Jasper Leigh'n ääneksi ja ihmetteli,
kuinka tuo hänen uusin rekryyttinsä oli joutunut samaan vankikoppiin
kuin hän itse.
»Te olette epäilemättä _Hopeahaikaran_ kannen alla», vastasi
Sakr-el-Bahr, »vaikka en tosiaankaan käsitä, kuinka olette tänne
joutunut.»
»Kuka olette?» kysyi ääni.
»Minut tunnettiin Berberiassa nimellä Sakr-el-Bahr.»
»Sir Oliver!»
»Niinpä taitanevat tahtoa minua nyt nimittää. On kenties hyväkin, että
hautaavat minut mereen, koska noiden kristittyjen herrojen olisi muuten
vaikea keksiä kirjoitusta hautakiveeni. Mutta kuinka olette te tänne
tullut? Minä tein sir Johnin kanssa sopimuksen, ettei ketään muuta
pitänyt ahdistaa, enkä voi otaksua sir Johnin rikkoneen lupaustaan.»
»Siitä asiasta en tiedä mitään. Enhän edes tietänyt, missä olen,
ennenkuin te sen minulle sanoitte. Minut iskettiin tajuttomaksi
taistelussa, kun olin puhkaissut säilällänne sorean veljenne. Siinä
kaikki, mitä tiedän.»