Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului
joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut
Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen:
»Päällikkö! Päällikkö! Herra! Jalkeille, muuten joudumme vangeiksi!»
Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella
kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho
äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.
Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja
keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko
säikähtyneitä sissejä.
»Mitä nyt?» kysyi pašša.
Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut
ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»
Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko
he voineet saada tiedon täälläolostamme?»
»Minkätähden se muuten nostaisi ankkurinsa yösydännä?» virkkoi Bisken.
»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen,
joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»
Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin?
Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he
tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme
surmamme kaikin tänä yönä.»
Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti
useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.
»Mädätkööt luusi, sinä pahaenteinen profeetta!» huusi hän aikoen sanoa
enemmänkin. Mutta Sakr-el-Bahr sai hänet vaikenemaan.
»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu!» lausui hän jyrisevällä ja
moittivalla äänellä.
»Niin tosiaan», myönsi Asad turvautuen fatalistin lohdutukseen. »Jos
olemme kypsät puutarhurin kättä varten, niin puutarhuri varmaan poimii
meidät.»
Biskenin neuvo oli vähemmän fatalistinen ja käytännöllisempi. »Olisi
parasta lähteä siitä otaksumasta, että meidät tosiaankin on huomattu,
ja lähteä avoimelle merelle, kun vielä voimme sen tehdä.»
»Mutta silloinhan teemme varmaksi sen, mikä on vielä
epäilyksenalaista», huomautti Marzak, yhä peloissaan. »Lähdemme vaaraa
vastaan.»
»Emme suinkaan!» huudahti Asad toivehikkaasti. »Ylistetty olkoon Allah,
joka lähetti meille tämän tyvenen yön. Tuskin tuulenhenkikään liikkuu.
Me voimme soutaa kymmenen peninkulmaa niiden purjehtiessa yhden ainoan.»
Hyväksyvä äänten sorina nousi kohta upseerien ja miesten riveistä.
»Kunhan pääsemme onnellisesti pois tästä poukamasta, he eivät enää saa
meitä kiinni», selitti Bisken.
»Mutta heidän tykkinsä saavuttavat», huomautti Sakr-el-Bahr
rauhallisesti hillitäkseen heidän hyvää luottamustansa. Hänen oma
valpas mielensä oli jo havainnut tuon ainoan pelastumismahdollisuuden,
mutta hän oli toivonut, etteivät toiset kykenisi sitä yhtä helposti
keksimään.
»Siihen vaaraan meidän täytyy antautua,» vastasi Asad. »Meidän täytyy
luottaa yön suomaan apuun. Tänne jääminen merkitsee varman tuhon
odottamista.» Hän käännähti antamaan käskyjä. »Ali, käske ruorimiehet
paikoilleen! Pidä kiirettä! Vigitello, pane piiskat viuhumaan, jotta
orjat heräävät.» Laivamiesten kimakat vihellykset kajahtivat, piiskat
viuhuivat ja paukkuivat iskien jo puolittain heränneiden orjien
selkiin, ja koko aluksessa vallitsi ankara hyörinä. Asad kääntyi
jälleen Biskenin puoleen. »Lähde sinä kokkaan», käski hän, »ja järjestä
miehet. Käske heidän olla valmiina varuksissaan, hyökkäyksen varalta.
Mene!» Bisken kumarsi ja riensi käskyä noudattamaan. Kaiken pauhun ja
hälinän yli kaikui Asadin ääni: »Jousimiehet jalkeille! Tykkimiehet
paikoilleen. Tuli sytyttimiin! Kaikki lyhdyt sammuksiin!»
Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen
partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi
sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan
isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta
vedettiin alas kannelle ja peitettiin.
Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja
kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen
oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä,
teräsharmaassa hohteessa.
Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat
tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei
ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat
vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota
he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan
läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina
kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän
takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä.
Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston
köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä,
joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.
Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja
Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund
vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet
määrätessään miehille tehtäviä.
Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat
kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi
liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot
vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska
paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat
ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti
poukaman suuta.
Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti
piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen.
Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu
näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen
meren tumma teräksenkarvainen pinta.
Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä.
Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis
kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.
»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä
temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle
päin.
Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän
näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka
liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.
»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne
edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne,
miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan
meitä saavuta.»
Piiskat viuhuivat ja paukkuivat, ja kiusatut, huohottavat orjat
valittivat ponnistaen ilmankin kaikki voimansa välttääkseen ainoan
pelastumisen ja vapautumisen tilaisuuden. Gonggongi iski yhä kiivaammin
tahtia, ja yhä kiivaammin narahtelivat ja läiskyivät airot ja
huohottivat korahdellen soutajat.
»Kiihtäkää vauhtia!» huusi armoton Asad. »Rikkokoot keuhkonsa —
uskottomat! — kunhan pitävät tunnin ajan tätä vauhtia!»
»Välimatka kasvaa!» huudahti Marzak riemuissaan. »Ylistetty olkoon
Allah!»
Niin olikin laita. Takaa-ajavan aluksen valot jäivät ilmeisesti
jälkeen. Tuulenhenki oli niin heikko, että laiva näytti pysyvän
paikoillaan, vaikka sen kaikki purjeet olivat levitetyt. Ja sen
mataessa kiiti kaleeri tuimemmin kuin milloinkaan ennen Sakr-el-Bahrin
sitä komentaessa, sillä hänen päällikkyytensä aikana ei ollut
milloinkaan käännytty pakoon, olipa vihollinen ollut kuinka voimakas
tahansa.
Äkkiä kuului takaa-ajavasta aluksesta äänekäs huuto. Asad nauroi ja pui
heille pimeässä nyrkkiänsä kiroten heitä Allahin ja hänen profeettansa
nimessä. Vastaukseksi hänen kiroukseensa tuiskahti aluksen kyljestä
tuli; yön hiljaisuudessa kuului tykkien ulvahdus, ja muhamettilaisen
aluksen kokan eteen polskahti veteen jotakin.
Rosamund vetäytyi peloissaan jälleen lähemmäksi Sakr-el-Bahria. Mutta
Asad nauroi jälleen. »Ei ole pelkoa niiden ampumataidosta. Ne eivät
meitä näe. Omat valot heitä häikäisevät. Eteenpäin, eteenpäin!»
»Hän on oikeassa», sanoi Sakr-el-Bahr. »Mutta tosiasia on, etteivät he
tahdo alustamme upottaa, koska tietävät sinun olevan täällä.»
Rosamund katsahti jälleen merelle ja näki noiden ystävällisten valojen
painuvan yhä kauemmaksi. »Välimatka kasvaa yhä», huokasi hän. »He eivät
voi mitenkään meitä saavuttaa.»
Samaa pelkäsi Sakr-el-Bahr. Eikä vain pelännyt. Hän tiesi, että ellei
tuuli jonkin ihmeen nojalla kiihtynyt, täytyi käydä niinkuin hän oli
sanonut. Sitten hänen epätoivoiseen mieleensä johtui eräs ajatus —
epätoivoinen ajatus, pohjalla olevan epätoivon todellinen lapsi.
»On olemassa eräs keino», sanoi hän Rosamundille. »Mutta sitä
yritettäessä on uskallettava heittää noppaa elämästä ja kuolemasta.»
»Koeta siis sitä», pyysi Rosamund arvelematta. »Emmehän häviä, vaikka
häviöllekin joutuisimme.»
»Oletko valmis mihin hyvänsä?» kysyi Oliver.
»Enkö jo sanonut, että tahdon tuhoutua kanssasi tänä yönä? Ah, älä
huoli tuhlata aikaa turhiin puheisiin!»
»Tapahtukoon niin.» vastasi Oliver vakavasti, astui sitten askeleen ja
pysähtyi jälleen. »On parasta että tulet kerallani», sanoi hän.
Rosamund totteli ja lähti hänen kanssaan. Muutamat silmäilivät
ihmeissään heitä, mutta kukaan ei yrittänyt heidän kulkuansa estää.
Kaikilla oli jo liiaksikin ajattelemista.
Oliver raivasi tietä ohi laivamiesten, jotka säälimättä käyttelivät
kieltään ja piiskaansa yllyttääkseen orjia äärimmäisiin ponnistuksiin,
ja niin he saapuivat keskikannelle. Siinä Oliver tarttui peitettynä
olleeseen lyhtyyn, ja kun valo nyt leimahti jälleen näkyviin, Asad
käski sammuttaa sen. Mutta Sakr-el-Bahr ei välittänyt käskystä mitään.
Hän astui isonmaston luo, mihin ruutitynnörit oli kasattu. Eräs niistä
oli avattu, koska perässä olevat tykkimiehet olivat tarvinneet ruutia.
Avattu kansi lepäsi irrallaan tynnörin päällä. Sakr-el-Bahr sysäsi
kannen pois, avasi lyhdyn sarviruudun ja piti paljastettua liekkiä
ruudin yläpuolella.
Muutamat häntä katselevat huudahtivat säikähtyneinä. Mutta kaikkia
huutoja äänekkäämpänä raikui hänen käskynsä:
»Lakatkaa soutamasta!»
Gonggongi vaikeni heti, mutta orjat vetäisivät vielä kerran.
»Lakatkaa soutamasta!» käski hän uudelleen. »Asad!» huusi hän sitten.
»Käske heitä lakkaamaan, muuten lähetän teidät kaikki Šaitanin syliin!»
Hän laski lyhtyä, kunnes se lepäsi ihan ruutitynnörin partaalla.
Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin,
kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan
hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon.
Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa,
mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin
siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.
Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana.
»Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»
Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa
jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet
kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta
hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.
»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr
tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak
tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa,
ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»
»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen
sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli
jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr,
minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä
nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»
»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin
laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa
— muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi
joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»
»Entä jos vannon sinulle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan?»
»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad.
Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut
houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin
petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on
viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä
uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten
mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et
kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko
nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi
yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se
tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»
Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten.
Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi
kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät
jouduttaisi loppuansa.
»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle
profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»
»Minä mainitsin sen sinulle eilen, mutta sain kieltävän vastauksen.
Tarjosin sinulle vaadittaessa vapauteni ja henkeni vapauttaakseni erään
toisen.»
Jos Oliver olisi katsahtanut taakseen, hän olisi huomannut Rosamundin
silmien äkkiä kirkastuvan, olisi nähnyt hänen povensa aaltoavan
ja olisi siitä arvannut, että Rosamund oli hyvin ymmärtänyt hänen
salaperäiset lausumansa.
»Minä annan sinulle rikkautta ja kunniaa, Sakr-el-Bahr», jatkoi Asad
kiihkeästi. »Pidän sinua kuin omana poikanani. Valtani on kuuluva
sinulle, kun siitä luovun, ja sinua kunnioitetaan jo sitä ennen
samoinkuin minua.»
»Minä en ole ostettavissa, oi voimallinen Asad. En ole ollut
milloinkaan. Sinä olit jo kärkäs minua surmaamaan. Voit tuomita minut
nyt vieläkin kuolemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että joudut
maistamaan sitä kerallani. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu.
Me olemme yhdessä upottaneet monta isoa alusta aikoinamme. Jos niin
haluat, voimme upota yhdessä tänä yönä.»
»Toivon sinun paistuvan iät päivät helvetissä, sinä mustasydäminen
petturi!» kirosi Asad raivon riistäytyessä kaikista sille asetetuista
rajoista.
Paššan siten tunnustettua joutuneensa häviölle miehet alkoivat äkkiä
äänekkäästi hälistä. Sakr-el-Bahrin merihaukat huusivat hänelle,
palauttivat hänen mieleensä uskollisuuttaan ja kiintymystään ja
kysyivät, voiko hän sen korvata syöksemällä heidät kaikki tuhon omiksi.
»Luottakaa minuun!» vastasi hän. »Enhän ole milloinkaan johtanut teitä
muuhun kuin voittoon. Saatte varmaan uskoa, etten nytkään johda teitä
häviöön — tänä viimeisenä kertana, jonka olemme yhdessä.»
»Mutta alus on kohta kimpussamme!» huusi Vigitello.
Niin olikin laita. Sir Johnin laiva lipui hiljalleen eteenpäin heikossa
tuulessa, sen korkea ruho kuumotti heidän edessään, ja sen keula kynti
hiljaa vettä terävässä kulmassa kaleerin kokkaan nähden. Aivan pian se
oli saapunut kaleerin viereen, ja valtaushaat heilahtivat kolisten ja
helisten tarttuen kiinni sissien laivan kokkaan, perään ja keskustaan
englantilaisten merimiesten seisoessa aluksensa partaalla voittohuutoja
kaiuttaen. Tuskin olivat valtaushaat ehtineet iskeä kiinni, kun
joukko haarniskoihin ja kypäreihin puettuja miehiä tulvahti kaleerin
keulakannelle, ja nyt ei voinut edes ruutitynnörin alapuolella häilyvä
lyhty pidättää merisissejä antamasta noille uskaliaille hyökkääjille
heidän ansaitsemiansa tervetuliaisia.
Silmänräpäyksessä oli keulan taistelutasanne muuttunut raivoisan
kamppailun kiehuvaksi helvetiksi, jota valaisi _Hopeahaikaran_ lyhtyjen
punerva hohde. Hyökkääjien ensimmäisessä rivissä olivat Lionel ja Sir
John Killigrew. Ensimmäisiin heidän vastaanottajiinsa kuului Jasper
Leigh, joka syöksi miekkansa Lionelin ruumiin läpi Lionelin astuessa
jalkansa kaleerin kannelle ja ennenkuin taistelu oli alkanut.
Tuli vielä tusina kummaltakin puolelta, ennenkuin Sakr-el-Bahrin
raikuva ääni sai taistelun taukoamaan.
»Seis siellä!» huusi hän merihaukoillensa. »Takaisin! Jättäkää asia
minun huolekseni. Minä vapautan teidät näistä vihollisistanne.»
Sitten hän kehoitti englanninkielellä maanmiehiänsäkin lakkaamaan
hyökkäämästä. »Pysähtykää, kunnes kuulette, mitä sanon! Kutsukaa
miehenne takaisin ja älköön toisia enää tänne tulko! Pysähtykää, kunnes
olette minua kuunnelleet; sitten voitte tehdä, mitä haluatte.»
Sir John näki hänen seisovan isonmaston luona Rosamundin keralla,
johtui siihen melkein välttämättömään päätelmään, että Oliver aikoi
uhata Rosamundin henkeä, ehkäpä tuhotakin hänet, jos he etenisivät.
Niinpä hän syöksyikin miestensä eteen estäen heitä hyökkäämästä.
Taistelu taukosi melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanut.
»Mitä sinulla on sanottavaa, sinä uskonluopiokoira?» kysyi sir John.
»Tämä, sir John: ellette komenna miehiänne takaisin alukseenne ja vanno
herkeävänne hyökkäämästä, vien teidät heti kerallamme helvettiin.
Tuiskaan tulen näihin ruutitynnöreihin, ja me uppoamme vieden teidät
mukanamme. Totelkaa minua, niin saatte kaikki, mitä olette tulleet
tästä aluksesta hakemaan. Mistress Rosamund jätetään haltuunne.»
Sir John tuijotti häneen hetkisen, asiaa harkiten. »Vaikka en ole
aikonut ryhtyä kanssanne keskustelemaan», virkkoi hän sitten, »hyväksyn
asettamanne ehdon, kumminkin sillä ehdolla, että saan kaikki, mitä olen
tullut hakemaan. Kaleerissanne on eräs uskonluopio-konna, jonka olen
luvannut vangita ja hirttää antaen kunniasanani. Hänetkin tulee jättää
haltuuni. Hänen nimensä oli aikoinaan Oliver Tressilian.»
Arvelematta kuului heti vastattavan: »Minä jätän hänetkin, kunhan
vannotte sitten lähtevänne tekemättä täällä enempää pahaa.»
Rosamund pidätti henkeänsä ja tarttui Sakr-el-Bahrin käsivarteen,
siihen, joka piteli lyhtyä.
»Varo, mistress», kehoitti Sakr-el-Bahr, »muuten tuhoat meidät kaikki.»
»Parempi niin!» vastasi Rosamund.
Sir John vakuutti kunniasanallaan lähtevänsä pois enempää vahinkoa
tekemättä, kunhan hän itse ja Rosamund luovutettaisiin.
Sakr-el-Bahr kääntyi odottavien sissiensä puoleen ja kertoi heille
lyhyesti, millaisen sopimuksen oli tehnyt. Hän kutsui Asadin vaatien
häntä lupaamaan, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin ja ettei verta
vuodatettaisi hänen tähtensä. Asad vastasi hänelle ilmaisten hänen
petoksensa kaikissa herättämää kiukkua.
»Koska hän tahtoo saada sinut hirtettäväkseen, niin saakoon; säästyyhän
siten meiltä se vaiva, sillä hyvin olet petoksellasi sen ansainnut.
»Niinpä antaudun», ilmoitti Sakr-el-Bahr sir Johnille heittäen samassa
lyhtynsä mereen.
Yksi ainoa ääni nousi häntä puolustamaan, ja se ääni oli Rosamundin.
Mutta sekin raukeni omaan voimattomuuteensa. Tämä viimeinen isku kaiken
sen lisäksi, mitä hän oli viime aikoina kokenut, riisti häneltä kaiken
rohkeuden. Puolipyörtyneenä hän vaipui Sakr-el-Bahrin olkapäätä vasten
sir Johnin ja muutamien hänen seuralaistensa rientäessä vapauttamaan
häntä ja sitomaan vangiksi otettua Sakr-el-Bahria.
Merisissit seisoivat ääneti katsellen. Heitä päällikköön liittävä
uskollisuus, joka olisi saanut heidät vuodattamaan viimeisenkin
veripisaransa hänen puolestaan, ei voinut ilmetä toimintana nyt,
kun hän oli petoksen nojalla tuonut englantilaisen aluksen heidän
kimppuunsa. Heidän riveissään syntyi kuitenkin hetken kestävää
liikettä, kun he näkivät hänet sidottuna ja _Hopeahaikaran_ kannelle
kiskottuna. Miekat heiluivat, ja kuului uhkaavia huutoja. Hän oli
heidät pettänyt, mutta oli samalla pitänyt huolen siitä, etteivät
he joutuneet petoksesta kärsimään. Ja se oli heidän tuntemansa ja
rakastamansa Sakr-el-Bahrin arvoista, siinä määrin, että heidän
kiintymyksensä ja uskollisuutensa ilmeni jälleen täydessä voimassaan.
Mutta Asadin ääni kehoitti heitä muistamaan, mitä hän oli heidän
nimessään luvannut, ja koska Asadin ääni ei olisi yksin kyennyt
tukehduttamaan tuota äkillistä kapinanpuuskaa, kajahti itsensä
Sakr-el-Bahrin ääni lausuen viimeisen käskynsä:
»Muistakaa ja noudattakaa teidän hyväksenne tekemäni sopimuksen ehtoja!
Mektub! Allah teitä varjelkoon ja vaurastuttakoon!»
Valitushuuto kuului vastaukseksi vakuuttaen Sakr-el-Bahrille, että
oli vielä niitä, jotka häntä rakastivat. Sitten hänet kuljetettiin
kiireesti kannen alle valmistautumaan kuolemaan.
Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti
yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla
ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen
aluksen valtauksesta.
Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä
unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli
rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi
menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta
kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.
Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät
kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä
näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä
ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.
He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka
sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka
milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa
siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin;
kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa
mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää,
että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa
tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin
otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin
eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli
vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit
kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti
toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.
Kolmaskolmatta luku.