Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen
viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn
vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu
aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt
mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä,
kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha,
mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen
uskottomuutensa välitön hedelmä.
Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää
harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver
olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin
polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä
hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa
ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu
loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta
neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka
sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.
Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin
mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus
voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli
tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa
hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi
tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai
merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi
kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon
sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?
Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään
odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti
oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan
ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen
lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui.
Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden
kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli
ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli
kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva
hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver
oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän
oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan,
että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti
nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.
Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän
nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset
haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.
»Mitä nyt?» kuiskasi Oliver.
Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä.
Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää
varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.
»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin
aluksen?»
Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui.
Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä.
Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten
hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse
hänen jäljessään.
»Pelko pitää teitä valveilla?» sanoi hän, puolittain kysyen, puolittain
todeten.
»Epäilemättä», vastasi Rosamund.
»Siihen tuskin on syytä», vakuutti Oliver. »Sir John ei varmaankaan
lähde liikkeelle ennenkuin yösydännä, jolloin varmaan tietää meidät
yllättävänsä. Lionel on varmaan saapunut perille. Uintimatka ei ole
kovin pitkä. Sitäpaitsi hän voi poukamasta pois ehdittyään kulkea
maitse aluksen kohdalle. Hän on epäilemättä tehtävänsä suorittanut.»
Rosamund istuutui vältellen Oliverin katsetta, mutta hänen kasvoihinsa
sattuva valo osoitti niissä äskeisten kyynelten jälkiä.
»Syntyykö sir Johnin saavuttua taistelu?» kysyi sitten Rosamund.
»Varsin luultavasti. Mutta mitäpä se haittaa? Me olemme — kuten tänään
joku sanoi — samanlaisessa satimessa kuin Dragut Dzerban luona Andrea
Dorian käydessä hänen kimppuunsa, lukuunottamatta sitä seikkaa,
että Dragut löysi kaleereilleen ulospääsyn, mikä tässä tapauksessa
on mahdotonta. Rohkeutta siis, sillä vapautumisenne hetki on
epäilemättä lähellä.» Hän vaikeni ja lisäsi sitten, hiljemmin, melkein
nöyrästi: »Minä rukoilen ja toivon, että tuonnempana, onnellisessa
tulevaisuudessa, nämä muutamat viimeksikuluneet viikot näyttävät teistä
vain ilkeältä unennäöltä.»
Tuohon pyyntöön Rosamund ei vastannut mitään. Hän istui mietteissään,
kulmat kurtussa.
»Minä toivon asiasta selviydyttävän taistelutta», sanoi hän sitten
väsyneesti huoaten.
»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä», vakuutti Oliver. »Minä pidän
teistä huolta niin hyvin kuin voin. Te jäätte tänne, kunnes kaikki on
ohi, ja ovea vartioivat muutamat sotilaani, joihin voin luottaa.»
»Ymmärrätte sanani väärin», vastasi Rosamund äkkiä häneen katsahtaen.
»Luuletteko, että pelkään omasta puolestani?» Hän vaikeni jälleen ja
kysyi sitten: »Kuinka teidän käy?»
»Kiitän teitä tuosta ajatuksesta», vastasi Oliver vakavasti. »Minulle
käy epäilemättä ansioni mukaan. Kunpahan tapahtuisi pian, mitä
tapahtuu.»
»Ei ei!» huudahti Rosamund. »Ei niin!» Hän nousi äkillisen kiihtymyksen
valtaan joutuneena.
»Mitäpä muutakaan on jäljellä»? kysyi toinen hymyillen. »Mitä parempaa
kohtaloa kukaan voi minulle toivoa?»
»Teidän pitää elää palataksenne Englantiin», huudahti Rosamund
hämmästyttäen Oliveria. »Totuuden tulee päästä voitolle, ja teidän
pitää saada oikeutta.»
Oliver suuntasi häneen niin terävän ja tutkivan katseen, että hänen
täytyi sitä väistää. Sitten Oliver naurahti: »Englannista minä voin
odottaa vain määrätynlaista oikeutta», sanoi hän. »Siitä oikeudesta
huolehtii hamppuköysi. Uskokaa minua, mistress, minä olen tullut
liian kuuluisaksi voidakseni saada armahduksen. On parasta, että asia
tulee päätökseen täällä tänä yönä. Sitäpaitsi», lisäsi hän lakaten
ivailemasta ja puhuen synkkään sävyyn, »teidän tulee ottaa huomioon,
että petän nuo mieheni, jotka, olivatpa muuten millaisia tahansa, ovat
seuranneet minua moniin vaaroihin ja ovat vielä tänään osoittaneet
minulle kiintymystä ja rohkeutta, joka on suurempi kuin heidän paššaan
kohdistuva kunnioituksensa. Minun täytyy luovuttaa heidät säilän
suuhun. Voisinko siis jäädä kunnialla elämään heidän kuoltuansa? Vaikka
he teille ja teikäläisille ovatkin pelkkiä pakanaraukkoja, he ovat
minun merihaukkojani, sotureitani, uskollisia ja uljaita seuralaisiani,
ja olisinpa tosiaankin kunniaton koira, jos jäisin itse elämään
syöstyäni heidät surmaan.»
Rosamund kuunteli ja sai hänen sanoistaan selville asian, joka oli
toistaiseksi jäänyt häneltä havaitsematta. Hänen silmiänsä suurensi
äkillinen kauhu.
»Sekö on pelastumiseni hinta?» kysyi hän värjyen.
»Toivottavasti ei», vastasi Oliver. »Mielessäni on eräs suunnitelma,
jonka nojalla se kenties välttyy.»
»Pelastuuko siten oma henkennekin?» kysyi Rosamund nopeasti.
»Minkätähden tuhlaisimme ajatustakaan sellaiseen mitättömään
asiaan? Minun henkeni oli jo muutenkin varman tuhon oma. Jos palaan
Algieriin, he varmaan hirttävät minut. Asad pitää siitä huolen, ja
merihaukkanikaan eivät voi pelastaa minua kohtalostani.»
Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen
toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän.
Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle
retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin
omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin
neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta
edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista
uhria. En hyväksy, sir Oliver.»
»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi
Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen
tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin
luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki
paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen
keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen
araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos
pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen
teille tuottanut?»
»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi
teiltä.»
»Minulta?»
»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä,
että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin
kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»
Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte
vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta
minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli
oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat
sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen
tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»
Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa... jospa sanon tulleeni
huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»
»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta
henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä
nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»
»Johti! Johti varmaan!»
Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti
päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi
voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka
ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen
yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.
»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund
epätoivoisesti.
»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä.
»Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan
sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän
kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon
kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin —
lempeä anteeksiantonne.»
Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen
vieressään ja katsoi häntä silmiin.
»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun,
Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin...
niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina
viitenä vuotena toisistamme erottanut.»
Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä
kasvojansa.
»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi
palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme
kohdatessamme?»
Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja
epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.
»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä
seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden
portit ovat meiltä iäksi suljetut.»
»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä,
sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten
toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.
Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren
mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.
»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala!
kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen
ilkeä sattuma...» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas,
ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti.
»Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin
helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle
kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin...
sinua tervehtii kuolemaan menevä!»
»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä
hurja ilme.
»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun
yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin
tyynin mielin kuin Jumala suo.»
»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen
hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»
»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen
kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti
kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla
olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni —
riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella
minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä
tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani
siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat
saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.»
Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»
Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi!
Balaak! Balaak!»
»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi
verhon syrjään.
Kahdeskolmatta luku.