Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää,
mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun
Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa
jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti
jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.
Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta;
koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund
vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous
oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta
vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa,
katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin
seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka
kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten
jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.
Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä
ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin
frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin
selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne
kuulivat.
»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun
hempeälle vatsallesi?»
Lionel katsahti häneen. »Mitä sanot?» kysyi hän englanninkielellä.
Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että
hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin
englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän,
joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen
tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa.
Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.
»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan,
että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen
esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka
kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan
tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.
»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan.
Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John
Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut? _Hopeahaikara_ on ankkurissa
lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon
sinulle tilaisuuden?»
Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi
hän vihdoin.
»Minkätähden pilkkaisin sinua sillä tavalla!»
»Etkö pilkkaa, jos ehdottelet minulle pelastuskeinoa?»
Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa
soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa
tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.
»Pelastuskeinoa sinulle?» sanoi hän. »Totisesti, Lionel, sinun mieleesi
ei ole milloinkaan mahtunut muuta kuin oma itsesi. Se seikka on tehnyt
sinusta konnan. Pelastuskeinoa sinulle! Tuhat tulimmaista! Eikö ole
ketään muuta, jonka voin toivoa pelastuvan? Kuulehan, minä kehoitan
sinua uimaan sir Johnin luo ja ilmoittamaan hänelle tästä kaleerista
ja että Rosamund on täällä. Minä ajattelen ainoastaan häntä, sinua
itseäsi niin vähän, että jos sattuisit hukkumaan, pahoittelisin
vain, ettei viesti ehtinyt perille. Tahdotko lähteä uimaan? Se on
kuolemaa lukuunottamatta ainoa keino, jonka nojalla voit pelastua
soutajapenkistä. Lähdetkö?»
»Mutta miten?» kysyi Lionel, yhä vielä epäillen ehdotuksen
vilpittömyyttä.
»Lähdetkö?» kysyi jälleen hänen veljensä.
»Jos suot minulle tilaisuuden, niin lähden», kuului vastaus.
»Hyvä.» Sakr-el-Bahr kumartui vieläkin lähemmäksi. »Kaikki, jotka meitä
katselevat, tietenkin otaksuvat, että ärsytän sinua epätoivoon asti.
Toimi siis puolestasi niinkuin tulee toimia. Nouse ja yritä lyödä
minua. Kun minä sitten vuorostani isken — ja minä isken lujasti, jottei
kukaan luule olevan leikin kysymyksessä, — lysähdä sinä airoasi vasten
ja ole pyörtyvinäsi. Loppu jääköön minun asiakseni. Käy toimeen»,
lisäsi hän tuimasti ja nousi samassa vielä kerran ivallisesti nauraen
ikäänkuin olisi aikonut poistua.
Mutta Lionel noudatti kehoitusta nopeasti. Hän hypähti seisaalleen
kahleissaan ja iski Sakr-el-Bahria kasvoihin niin voimakkaasti kuin
kykeni. Hänkään ei näyttänyt suinkaan olevan vain lyövinään. Sen
tapahduttua Lionel painui kahleiden kolistessa takaisin penkkiinsä.
Kaikkien häntä katselevien orjakumppanien silmissä oli pelon ilme.
Sakr-el-Bahr näytti iskusta horjahtavan, ja laivassa syntyi kohta
liikettä. Bisken hypähti seisaalleen hämmästyneenä huudahtaen ja
Asadinkin silmissä näkyi syttyvä mielenkiinto näin harvinaisessa
tapauksessa, kaleeriorjan käydessä merisissin kimppuun. Sitten
Sakr-el-Bahr ärjähti raivoissaan, ärjähti melkein kuin hurjistunut
peto, hänen käsivartensa kohosi ja nyrkki putosi kuin moukari Lionelin
päähän.
Lionel lysähti suulleen iskun vaikutuksesta, ja hänen aistinsa
himmenivät. Sakr-el-Bahrin käsi nousi toistamiseen.
»Sinä koira!» ärjyi hän, mutta hillitsi sitten itsensä havaitessaan,
että Lionel näytti pyörtyneen.
Hän kääntyi ja huusi Vigitelloa ja hänen apulaisiaan äänellä, joka
oli raivosta käheä. Vigitello tuli juosten ja pari miestä hänen
kintereillään.
»Riisukaa tuo haaska kahleistaan ja heittäkää se mereen», kuului tuima
käsky. »Olkoon toisille esimerkkinä. Oppikoot siitä, mihin johtaa
kapinoiminen heidän saastaisissa riveissään. Tehkää niinkuin sanon.»
Eräs mies juoksi heti hakemaan vasaraa ja talttaa. Hän palasi kohta.
Kuului metallin kilahtelua, ja Lionel kiskottiin paikaltaan kannelle.
Siinä hän toipui ja rukoili armoa ikäänkuin olisi tosiaankin ollut
hukutettavana.
Bisken nauraa kukersi katoksen alla, Asad katseli hyväksyvästi,
Rosamund vetäytyi takaisin värjyen, tukehtuen ja ollen pyörtymäisillään
pelkästä kauhusta.
Hän näki, kuinka laivamiehet kantoivat vastaanhangoittelevan
Lionelin laivanpartaalle ja viskasivat veteen tuntematta suurempaa
omantunnonvaivaa kuin jos olisivat rikkasäiliön sinne kumonneet.
Hän kuuli viimeisen kauhun huudon Lionelin hävitessä, kuuli veden
loiskahduksen ja sitten syntyneessä hiljaisuudessa Sakr-el-Bahrin
naurun.
Rosamund seisoi hetkisen kauhistuneena ja kirosi mielessään tuota
uskonluopiota merisissiä. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ja hän koki
saattaa siitä järjestykseen voidakseen harkita tätä uutta tekoa, tätä
uutta tarpeettoman julmuuden ilmausta ja veljenmurhaa. Ja kaiken
näkemänsä ja kuulemansa nojalla hän voi johtua päättelemään vain,
että mies oli tähän saakka häntä pettänyt, oli valehdellut sanoessaan
aikovansa hänet pelastaa. Sellainen ihminen ei voinut tuntea väärästä
teosta aiheutuvaa katumuksen tunnetta. Rosamund ei kyennyt vielä
käsittämään, mikä saattoi olla hänen tarkoituksenaan, mutta uskoi
varmaan, että tarkoitus oli paha, koska hänellä nähtävästi ei voinut
olla muita kuin pahoja tarkoituksia. Rosamund oli nyt siinä määrin
kiihtynyt, että unohti kaikki Lionelin synnit ja tunsi sydämessään
suurta myötätuntoa häntä kohtaan, joka oli niin säälimättömästi syösty
kuolemaan.
Sitten kuului kokasta yhtäkkiä huuto:
»Hän ui!»
Sakr-el-Bahr oli ottanut tämän mahdollisuuden huomioon. »Missä? Missä?»
huusi hän kiiruhtaen laivanpartaalle.
»Tuolla!» Eräs mies osoitti sormellaan. Toisia oli kertynyt hänen
luokseen, ja kaikki tähystivät tihenevässä hämärässä liikkuvaa
esinettä, joka oli Lionelin pää, ja sen ympärillä näkyvää heikkoa veden
värinää, joka osoitti hänen uivan.
»Ulos merelle!» huudahti Sakr-el-Bahr. »Hän ei ui missään tapauksessa
kauas. Mutta me lyhennämme hänen matkaansa.» Hän sieppasi isonmaston
kupeelta jousen, sovitti siihen nuolen ja tähtäsi.
Hän ei kumminkaan laukaissut, vaan laski jousen. »Marzak!» huusi hän.
»Kuulehan, sinä tarkk'ampuja, tuossa on sinulle maali!»
Peräkannelta, mistä hän isänsä keralla katseli uivan päätä, joka joka
hetki häipyi epämääräisemmäksi taajenevassa hämärässä, Marzak silmäili
haastajaansa kylmän ylenkatseellisesti mitään vastaamatta. Miehistön
keskuudesta kuului naurunhihitystä.
»Tulehan», huusi Sakr-el-Bahr. »Tartu jouseesi!»
»Jos vielä kauan viivyttelet», virkkoi Asad, »niin hän on nuolesi
noutamattomissa. Nytkin häntä tuskin näkee.»
»Sitä pahempi on saada siihen sattumaan», vastasi Sakr-el-Bahr, joka
tahtoi viivyttelyllään vain voittaa aika. »Sitä tarkempaa tähtäystä
vaaditaan. Sata filippiä vedoksi Marzak, ettet tavoita päätä kolmella
laukauksella ja että minä upotan sen ensimmäisellä! Suostutko?»
»Pidä kiirettä, mies!» huusi Asad. »Tuskin häntä enää näen. Lakkaa
riitelemästä.»
»Joutavia», kuului ylenkatseellinen vastaus. »Se kelpaa hyvinkin
pilkaksi minun silmälleni. Minä en ammu harhaan milloinkaan — en
pimeässäkään.»
»Turhamainen kerskailija», virkkoi Marzak.
»Minäkö?» Sakr-el-Bahr ampui vihdoin nuolensa pimeään ja tuijotteli
sen jälkeen. Nuoli lensi kauas uivan päästä. »Sattui» huusi hän
häikäilemättä. »Mennyt mies!
»Luulen hänet vielä näkeväni», virkkoi eräs.
»Silmäsi pettävät tässä valaistuksessa. Ei ole vielä nähty miestä, joka
ui, vaikka nuoli on lävistänyt aivot.»
»Niin», virkkoi Jasper, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Hän on
hävinnyt.»
»Tässä pimeässä on mahdoton mitään nähdä», sanoi Vigitello.
Sitten Asad kääntyi pois laivan laidalta. »Olkoonpa ammuttu tai
hukkunut, joka tapauksessa hän on mennyttä», sanoi hän, ja siihen juttu
loppui.
Sakr-el-Bahr laski jousen takaisin naulakkoon ja asteli hitaasti
peräkannelle.
Pimeässä hän näki edessään Rosamundin valkeat kasvot nuubialaisten
tummien hahmojen välissä. Hänen lähestyessään Rosamund peräytyi, ja
Sakr-el-Bahr, joka aikoi kertoa hänelle uutisensa, seurasi häntä
hyttiin käskien Abiadia tuomaan kynttilöitä.
Kun kynttilät oli sytytetty, he olivat toisiaan vastapäätä, ja Oliver
huomasi hänen ankaran mielenliikutuksensa arvaten sen syyn. Yhtäkkiä
Rosamund alkoi puhua.
»Sinä peto! Sinä paholainen!» huohotti hän. »Jumala sinua varmaan
rankaisee! Minä rukoilen viimeiseen hengenvetooni asti häntä
rankaisemaan sinua niinkuin olet ansainnut. Sinä murhaaja! Sinä konna!
Ja minä olen typerä houkkio, kun olen kuunnellut valheellisia sanojasi.
Minä uskoin sinun vilpittömästi katuvan kaikkea sitä pahaa, minkä olet
minulle tehnyt. Mutta nyt olet minulle osoittanut —»
»Millä tavoin olenkaan sinua loukannut niin kohdellessani Lionelia?»
keskeytti Oliver, jota sellainen kiihkeys hieman hämmästytti.
»Loukannut minua!» huudahti Rosamund, ja hänen sanansa kaikuivat
jälleen ylenkatseellisen tyyninä ja kylminä. »Minä kiitän Jumalaa
siitä, ettette suinkaan kykene minua loukkaamaan. Ja minä kiitän teitä
siitä, että olette korjannut teitä koskevat typerät käsitykseni,
osoittanut, että pahoin erehdyin otaksuessani teidän todella tahtovan
minut pelastaa. En huolisikaan ottaa pelastusta vastaan teidän,
murhamiehen kädestä. Vaikka eihän siitä voi olla kysymystäkään.
Luultavampaa on», jatkoi hän, nyt hieman epätoivoisesti syvän
masennuksen tilassa, »että uhraatte minut omien halpamaisten
tarkoitustenne hyväksi, olivatpa ne mitkä tahansa. Mutta minä aion
tehdä ne tyhjiksi, ja Taivas tulee avukseni. Voitte uskoa, ettei
minulta puutu siihen tarvittavaa rohkeutta.» Hän värähti, huokasi,
peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi huojuen Oliverin edessä.
Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen
mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän
uhkauksenkin.
Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan;
hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.
»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen
kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu
— oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia
kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta,
kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut
sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä,
kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä
sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee
varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»
Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko
totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.
Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä
syystä tässä valehtelisin.»
Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen
lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.
»Ja minä... minä luulin sinun... luulin —»
»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta
kaikkein parasta.»
Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui.
Yhdeskolmatta luku.