Myöhemmin samana aamuna, kaleerin herättyä sellaiseen raukeaan elämään,
joka oli luonnollinen miehistön odotellessa, Sakr-el-Bahr lähti
Rosamundin luo.
Uni oli Rosamundin heljentänyt ja virkistänyt, ja Oliver toi hänelle
sen rohkaisevan uutisen, että kaikki oli hyvin herättäen hänessä
luottamusta toiveilla joihin ei suinkaan itse luottanut. Rosamund
ei ottanut häntä vastaan nimenomaan ystävällisesti, mutta ei
epäystävällisestikään. Hän kuunteli Oliveria hänen puhuessaan varman
pelastumisen toiveista, ja jos hänellä ei ollutkaan mitään kiitoksen
sanaa Oliverin hänen tähtensä suorittamille ponnistuksille — hän otti
ne vastaan ehdottomasti itselleen kuuluvina, heidän välillään olevan
velan riittämättömänä suorituksena — hänessä ei kumminkaan ilmennyt
sitä melkein ylenkatseeksi kiihtyvää ynseyttä, joka oli tähän saakka
ollut hänen käyttäytymisensä luonteenomaisena piirteenä.
Hän tuli jälleen muutamia tunteja myöhemmin, iltapuolella, kun
nuubialaiset olivat jälleen vartiossaan. Hänellä ei ollut kerrottavana
mitään muuta uutista kuin että kukkulalla oleva vakooja oli ilmoittanut
nähneensä lännessä purjealuksen, joka pyrki saarta kohti erittäin
heikossa tuulessa. Odotettu espanjalainen alus ei kumminkaan ollut
vielä näkyvissä, ja Oliver tunnusti, että eräät Rosamundin Ranskan
rannikolle jättämistä koskevat ehdotukset eivät olleet voittaneet
Asadin hyväksymistä. Samassa hän huomasi Rosamundin silmissä
säikähtyneen ilmeen ja lisäsi, ettei hänellä ollut mitään pelon syytä.
Hän lupasi olla varuillaan ja käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa
tilaisuutta.
»Entäpä jos ei minkäänlaista tilaisuutta tarjoudu?» kysyi Rosamund.
»Siinä tapauksessa teen tilaisuuden», vastasi toinen melkein kevyesti.
»Olen tehnyt niitä ikäni kaiken, ja merkillistä olisi, jos olisin
menettänyt sen taidon elämäni tärkeimmässä vaiheessa.»
Tuo lausuma sai Rosamundin kysymään jotakin. »Kuinka hankitte
itsellenne tilaisuuden, joka teki teistä sen, mikä olette? Tarkoitan»,
lisäsi hän sitten, ikäänkuin peläten, että kysymyksen tarkoitus voitiin
ymmärtää väärin, »kuinka voitte tulla merisissien päälliköksi.»
»Se on pitkä juttu», vastasi Oliver. »Väsyttäisin teidät, jos sen
kertoisin.»
»Ette suinkaan», virkkoi Rosamund pudistaen päätänsä ja kohottaen
juhlallisesti kirkkaitten silmiensä katseen.
»Te ette minua väsytä. Voihan tapahtua, ettei ole enää montakaan
tilaisuutta saada se kuulla.»
»Tahtoisitteko siis sen kuulla?» kysyi Oliver ja lisäsi: »Voidaksenne
minut tuomita?»
»Kenties», sanoi Rosamund, ja hänen katseensa painui.
Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen
teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta,
että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei
olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista
puhuttaessa.
Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki
juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana
espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap
Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä
Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa
koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta
toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut
hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän
liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat
kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver
asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja
kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.
»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän,
»tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi,
olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta
minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua
voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi
alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»
»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle
kertonut», lisäsi Rosamund.
»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne
tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut
lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin
menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan
mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen
oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin
kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli
uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin
minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon,
jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua
viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani
siellä Lionelia hakemassa.»
»Tarkoitatteko, ettei aikomuksenne ollut niin menetellä?» kysyi
Rosamund.
»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan
todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa
laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut
asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin
varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun
näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen
saaneeni riittävän rangaistuksen.»
»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin
sanoissa oli värissyt tuima tuska.
Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee
jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen.
Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto
voidaan hyväksyä.»
»Jos on mahdollista se sovittaa», sanoi Rosamund.
»Se täytyy tehdä mahdolliseksi», vastasi Oliver kiihkeästi ja vaikeni
samassa, kun ulkopuolelta kuului huutoja.
Hän tunsi äänestä Larocquen, joka oli päivän koittaessa palannut
vartiopaikalleen kukkulan laelle vapauttaen miehen, joka oli ollut
hänen sijassaan yöllä.
»Herra! Herra!» kuului hän huutavan kiihtymyksen värisyttämällä
äänellä, ja kohta kuului miehistön joukosta vastaavan yhteishuuto.
Sakr-el-Bahr kääntyi nopeasti ovelle, kiskaisi syrjään verhon ja astui
peräkannelle. Larocque oli parhaillaan kiipeämässä laivankaiteen yli
tullakseen keskikannelle, missä häntä odotti Asad, seuranaan Marzak ja
uskollinen Bisken. Keulakannella, missä merisissit olivat eilisestä
saakka joutilaina loikoneet, näkyi nyt kuhiseva kyselevä miesjoukko,
joka kerääntyi kaiteen luo, vieläpä tulvi käytävällekin pyrkien
kiihkeänä kuulemaan uutisia, joita vakooja ylen kiireesti toi.
Sakr-el-Bahr kuuli paikalleen Larocquen äänekkään ilmoituksen.
»Alus, jonka näin hämärissä, herra!»
»Entä sitten?» ärähti Asad.
»Se on täällä — niemen takaisessa lahdessa. Se on vastikään laskenut
ankkurin.»
»Senvuoksi ei ole syytä levottomuuteen», vastasi Asad heti. »Koska se
on laskenut ankkurin sinne, on selvää, ettei se aavistakaan meidän
olevan täällä. Millainen alus se on?»
»Pitkä galjoona, jossa on kaksikymmentä tykkiä ja joka purjehtii
Englannin lipun alla.»
»Englannin lipun alla!» huudahti Asad hämmästyneenä. »Sen täytyy olla
oivallinen alus, kun on uskaltanut tulla Espanjan vesille.»
Sakr-el-Bahr astui kaiteen luo. »Eikö siinä näy mitään muuta merkkiä?»
kysyi hän.
Larocque kääntyi kuullessaan kysymyksen. »On kyllä», vastasi hän,
»besaanimastossa on kapea sininen viiri ja siinä valkoinen lintu —
luullakseni haikara.»
»Haikara?» toisti Sakr-el-Bahr mietteissään. Hän ei muistanut sellaista
englantilaista vaakunaa eikä hänestä tuntunut todennäköiseltäkään, että
se oli englantilainen. Samassa kuului hänen takaansa lyhyt henkäisy.
Hän kääntyi ja huomasi Rosamundin seisovan oviaukossa, vain puolittain
verhon suojassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, silmät
suuret.
»Mitä nyt?» kysyi hän lyhyesti.
»Hän luulee sitä haikaraksi», vastasi Rosamund, ikäänkuin tuo olisi
ollut aivan riittävä vastaus.
»Mies varmaan erehtyy», huomautti Oliver.
»Mutta ei ollenkaan pahoin, sir Oliver.»
»Kuinka niin? Eikö pahoin?» Rosamundin ääni ja katse herätti hänen
huomiotaan, ja hän astui nopeasti hänen luokseen, alhaalta kuuluvan
äänten hälinän yhä kasvaessa.
»Se, mitä hän pitää haikarana, on jalohaikara — valkoinen haikara, ja
vaakunassa vastaa hopea valkoista, eikö totta?»
»Totta kyllä. Entä sitten?»
»Ettekö arvaa? Alus on varmaan _Hopeahaikara_.»
Oliver silmäili häntä. »Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän »Minusta on
aivan yhdentekevää, onko se hopeinen haikara vai kultainen heinäsirkka.
Mitä ihmettä?»
»Se on sir Johnin alus — sir John Killigrew'n», selitti Rosamund. »Se
oli aivan valmis purjehtimaan, kun... kun te tulitte Arwenackiin.
Hän aikoi lähteä Intiaan. Sensijaan — ettekö ymmärrä? — hän on minua
rakastaen lähtenyt jälkeeni turhaan toivoen saavuttavansa teidät
ennenkuin ehditte Berberiaan.»
»Tuhat tulimmaista!» huudahti Sakr-el-Bahr painuen mietteisiin. Sitten
hän kohotti päänsä ja naurahti. »Tosiaankin, hän on tullut muutamia
päiviä liian myöhään!»
Leikinlasku ei kumminkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.
Rosamund katseli häntä yhä kiihkein, mutta samalla pelokkain silmin.
»Siitä huolimatta», jatkoi Oliver, »hän tulee varsin sopivaan aikaan.
Jos häntä kuljettava tuuli onkin heikko, se varmaan puhaltaa taivaasta.»
»Olisiko...?» Rosamund vaikeni ollen hetkisen kahden vaiheilla.
»Olisiko mahdollista lähettää hänelle sanaa?» kysyi hän sitten, yhä
epäröiden.
»Luulenpa olevan», vastasi Oliver. »Mutta meidän täytyy keksiä keino,
ja se ei liene niinkään helppoa.»
»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn
pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.
»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei
tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän,
»mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.
»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta
kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta
puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan
mennyttä, jos _Hopeahaikara_ kutsuttaisiin avuksi?
Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään
vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja
yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti
merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä.
Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon
pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt
merisissien riveihin.
Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka
oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli
aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.
»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse
muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn
soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»
Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan,
kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä
avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa.
Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään
kysymyksenalaisiksi.
Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa
Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä
Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä
yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen
ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei
ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut
tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.
Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan.
Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä
paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta
ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään
hälventämään.
Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja
kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas
Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja
johon luottivat:
»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon
tuhoudumme kuin rotat!»
Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät
heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi
heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen
kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin
tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.
Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat
kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä
koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän
purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista
todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.
»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on
johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella
neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi.
Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin
siitin tuollaisen pojan!»
Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan
vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään
puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.
Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt
Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä
hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet
tottelevat teitä.»
Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin,
mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien
kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä
oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä
he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään
mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle,
he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta,
ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan
alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika,
että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko
voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt
siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle
sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen
tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut
kovinkaan suuri.
Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein
katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen
miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että
hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi
varmemmin hyväkseen käyttäminen.
Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen.
Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta
ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi
häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja
saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti
hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta
osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä
puhuttelemaan.
»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko
kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan
uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»
Nuo sanat saivat aikaan äkillisen ja ehdottoman hiljaisuuden. Asad
kuunteli keventynein ja hämmästynein mielin; Rosamund henkäisi
harmistuneena.
Mitä hän voikaan tarkoittaa? Oliko hän vain pettänyt Rosamundia ja
pitänyt häntä pilkkanaan? Olivatko hänen aikeensa aivan toisenlaiset
kuin hän oli vakuuttanut? Rosamund nojasi kaidepuuhun yrittäen kuulla
jokaista Sakr-el-Bahrin _lingua francaa_ käyttäen lausumaa sanaa
melkein toivoen, että puutteellinen ymmärtäminen oli saanut hänet
käsittämään väärin kuulemansa.
Hän näki Sakr-el-Bahrin kääntyvän kiukkuisen käskevin elein Larocquen
puoleen, joka seisoi laivan partaan luona odottaen.
»Takaisin paikallesi, ja pidä silmällä aluksen liikkeitä, jotta voit ne
meille ilmoittaa. Me lähdemme täältä vasta, kun Asad suvaitsee käskeä.
Pois!»
Larocque ei virkkanut mitään, heitti toisen jalan laivanpartaan yli
ja astui airoille, joita pitkin kulki rannalle, kuten käsketty oli.
Yksikään ääni ei noussut vastustamaan.
Sakr-el-Bahrin synkkä katse hipoi keulakannelle ryhmittyneiden
merisissien rivejä. »Tuon haaremin hempukan», sanoi hän äärettömän
uskaliaasti viitaten Marzakiin ylenkatseellisin elein, »tarvitsee vain
määkäistä vaarasta miesten korvaan, ja he käyvät aroiksi ja typeriksi
kuin lammaslauma! Allahin nimessä! Keitä oikeastaan olette? Oletteko
pelottomia merihaukkoja, jotka ovat lentäneet kerallani ja iskeneet
kiinni siinä, missä valtaushakani ovat heiluneet, vai oletteko vain
haaskalintuja?»
Hänelle vastasi vanha sissi, jonka pelko oli saanut ylen uskaliaaksi.
»Me olemme täällä satimessa niinkuin Dragut oli satimessa Dzerban
luona.»
»Valehtelet», vastasi Sakr-el-Bahr. »Dragut ei ollut satimessa, koska
löysi ulospääsyn. Ja Dragutia vastassa oli Genovan koko laivasto,
meitä vastassa sitävastoin yksi ainoa alus. Koraanin nimessä, jos se
haluaa käydä taisteluun, eikö meillä ole hampaita? Onko se ensimmäinen
alus, jonka kannelle olemme hyökänneet? Mutta jos pidätte parempana
pelkurin neuvoa, te häpeän pojat, niin ottakaa vielä huomioon, että
meidät varmaan keksitään, jos lähdemme avoimelle merelle, ja Larocque
on kertonut aluksessa olevan kaksikymmentä tykkiä. Minä sanon teille,
että jos sen kerran tulee käydä kimppuumme, on parasta, että se hyökkää
läheltä, ja sanon vielä, että jos pysymme koreasti täällä, on varsin
todennäköistä, ettei kimppuumme ollenkaan hyökätä. Alus ei varmaan
aavistakaan meidän täällä-oloamme, koska on laskenut ankkurin niemen
toiselle puolelle. Muistakaa vielä, että jos pakenemme olematonta
vaaraa ja paetessamme onnistumme välttämään tuon todellisen vaaran,
niin käsistämme luiskahtaa rikas espanjalainen aarrelaiva, jonka on
määrä tuottaa hyötyä meille kaikille.»
»Mutta suottahan tässä selittelen», päätti hän äkkiä puheensa.
»Olettehan kuulleet herranne Asad-ed-Dinin käskyn, ja se riittää
selitykseksi. Ei siis enempää siitä asiasta.»
Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun
luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.
»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista»,
sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti
miehiäni.» Siinä kaikki.
Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi
katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus,
kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse
kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka
suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin
tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi
suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka
piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa
heille molemmille.
Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen
huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä
vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden
ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.
Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin
tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi
ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui,
ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden
hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.
Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt
lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla
ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.
»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän
viittasi Marzakiin.
Bisken kääntyi Asadin puoleen. »Käsketkö niin, herrani?» kysyi hän.
Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään
säikähtyneen Marzakin keralla.
»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken,
»eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman,
mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi
ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin
hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei
tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska
olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja
uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota
frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»
Oli kenties onnettomuudeksi, että Rosamund oli seisonut hunnuttomana
peräkannella Asadin nähtävissä, sillä neidon näkeminen lienee ollut
syynä siihen, että hän voitti hetkellisen epäröintinsä ja tukahdutti
varovaisuuden, joka yllytti häntä myöntymään. Asad silmäili häntä
tuokion ajan, ja heikko puna nousi hänen vihasta kalvenneisiin
poskiinsa.
»Ei ole sinun asiasi, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »esittää
minulle ehdotuksia. Uskaltaessasi niin tehdä osoitat olevasi varsin
etäällä siitä uskollisuudesta, jota huulillasi tunnustat. Tiedäthän,
mikä on tahtoni häneen nähden. Kerran olet estänyt aikeeni ja uhmannut
minua väärinkäyttäen siinä tarkoituksessa Profeetan pyhää lakia. Jos
yhä aiot olla esteenä tielläni, niin se koituu omaksi tuhoksesi.» Hänen
äänensä oli korkea ja siinä värisi viha.
»Hiljemmin», virkkoi Sakr-el-Bahr, ja hänen silmissään kiilui vastaava
viha. »Jos mieheni kuulevat uhkauksesi, en voi taata kuinka käy.
Sanot, että vastustelen sinua oman vaarani uhalla. Olkoonpa niin.» Hän
hymyili ilkeästi. »Meidän välillämme vallitsee sota, Asad, koska olet
sen kerran valinnut. Mutta muista tuonnempana, kun seuraukset sinua
hämmästyttävät, että valinta oli omassa kädessäsi.»
»Sinä kapinoiva, petollinen koiran poika!» puhkui Asad.
Sakr-el-Bahr käännähti.
»Kulje sinä edelleen vanhan miehen mielettömyyden viitoittamaa polkua»,
virkkoi hän olkansa yli, »ja katso minne se sinut johtaa.»
Sen sanottuaan hän asteli peräkannelle jättäen Asadin, jonka mielessä
kuohui kiukku ja siihen sekaantuva lievä pelko, jonka tuo viimeinen
uhkaus oli herättänyt. Mutta vaikka Sakr-el-Bahr olikin uhannut, hänen
sydämensä oli pelontuskaa tulvillaan. Hän oli tehnyt suunnitelman,
mutta käsitti, että sen keksimisen ja toteuttamisen välillä saattoi
sijaita paljon onnettomuuksia.
»Mistress», virkkoi hän Rosamundille ehdittyään peräkannelle, »ei ole
viisasta näyttäytyä niin avoimesti.»
Hämmästyksekseen hän näki Rosamundin silmissä vihamielisen katseen.
»Eikö ole viisasta?» virkkoi Rosamund ylenkatseellisin ilmein.
»Tarkoitatte, että voin nähdä enemmän kuin on tarkoitettu nähtäväkseni.
Millaista peliä pelaattekaan täällä, sir, kertoessanne minulle asioista
eräällä tavalla ja osoittaessanne teoillanne, että haluatte jotakin
aivan toista?»
Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, että
Rosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.
»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että
olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua
tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»
Tuo hieman järkytti Rosamundin varmaa uskoa. »Mutta kuinka...» aloitti
hän.
»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät
päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä
pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»
Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän
totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.
Kahdeskymmenes luku.