Kaikkien kysyvästi tuijotellessa seisoivat Rosamund ja Sakr-el-Bahr
äänettöminä toisiaan silmäillen vielä vähän aikaa senjälkeen, kun Asad
oli poistunut. Kaleeriorjatkin, joiden tavanomaisen horroksen oli
hälventänyt siinä määrin tavallisuudesta poikkeava asia, kääntyivät
heihin päin, tylsissä, väsyneissä silmissä mielenkiinnon kimallus.
Sakr-el-Bahrin mielessä liikkui eriskummallisen ristiriitaisia
tuntoja hänen siinä katsellessaan Rosmundin valkeita kasvoja päivän
himmenevässä valossa. Äskeisen tapauksen aiheuttaman harmin ja
tulevaisuuteen kohdistuvan tuskaisen pelon ohella tuntui jonkinlaista
lievitystäkin.
Hän käsitti, ettei Rosamundia olisi voinut enää pitää kauan salattuna.
Rosamund oli viettänyt yksitoista kuolettavan pitkää tuntia ahtaassa
ja melkein tukehduttavassa korissa, joka oli tarkoitettu vain hänen
alukseen kuljettamista varten. Asadin ilmoitettua lähtevänsä mukaan
retkelle Sakr-el-Bahr oli havainnut mahdottomaksi vapauttaa Rosamundia,
ja tästä aiheutuva ikävä tunto oli yhä äitynyt tunnin toisensa
jälkeen kuluessa hänen voimatta pelastaa Rosamundia asemasta, jossa
hänen läsnäolonsa täytyi pakostakin vihdoin tulla ilmi. Vapautuksen,
jota hän itse ei ollut voinut saada aikaan, oli toteuttanut Marzakin
epäluuloisuus ja ilkeys. Tuo oli pienenä lohdutuksena uhkaavassa
vaarassa — hänelle itselleen, joka ei merkinnyt mitään, ja
Rosamundille, joka merkitsi kaikkea.
Kovan onnen kokemukset olivat opettaneet häntä pitämään arvossa
kaikkein vähäisimpiäkin etuja ja rohkeasti käymään kaikkein
suurimpiinkin vaaroihin. Niinpä hän nytkin tarttui kiinni
tarjoutuvaan pieneen etuun ja päätti pelottomasti toimia olevissa
oloissa niin hyvin kuin osasi käyttäen täysin määrin hyödykseen sitä
epäröintiä, joka tuntui vallitsevan paššan mielessä hänen sanoistansa
päättäen. Sitäpaitsi hän johtui ajattelemaan, että Rosamund ja hän
itse, sorrettu ja sortaja, olivat nyt olojen pakosta muuttuneet
onnettomuuskumppaneiksi yhteisessä vaarassa. Tuo ajatus oli hänelle
mieluinen. Siitä syystä hän heikosti hymyili silmäillessään Rosamundin
valkeita, jännittyneitä kasvoja.
Oliverin hymy sai Rosamundin esittämään kysymyksen, joka oli rasittanut
hänen mieltänsä.
»Entä nyt? Entä nyt?» kysyi hän hiljaa, ojentaen anovasti käsiänsä.
»Nyt», vastasi Oliver tyynesti, »saamme olla kiitolliset siitä, että
olet vapautunut epämukavasta ja arvoosi soveltumattomasta olotilasta.
Salli minun kuljettaa itsesi suojaan, jonka olin sinulle varannut ja
jossa olisit ollut jo kauan, ellei Asad pahaksi onneksi olisi lähtenyt
mukaan. Tule.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään kohti laivan perää.
Rosamund peräytyi säikähtyneenä, sillä peräkannella istui katoksensa
alla Asad seuranaan Marzak, Bisken ja hänen muut upseerinsa.
»Tule», toisti Oliver. »Ei ole mitään pelättävää, joten voit säilyttää
rohkean ilmeesi. Hän on nyt šakmatti.»
»Eikö ole mitään pelättävää?» kysyi Rosamund ihmeissään.
»Ei tällä hetkellä», vastasi Oliver varmasti. »Tulevain vaarojen
varalta meidän täytyy tehdä päätöksemme. Voit varmaan uskoa, ettei
pelko saa sijaa meidän neuvotteluissamme.»
Rosamund jäykistyi, ikäänkuin toinen olisi aiheettomasti häntä
syyttänyt. »Minä en pelkää», vakuutti hän, ja vaikka hänen kasvonsa
olivat yhä valkeat, hänen katseensa muuttui varmaksi ja äänensä
päättäväiseksi.
»Tule siis», kehoitti Oliver jälleen, ja Rosamund totteli nyt heti,
ikäänkuin tahtoen osoittaa, ettei ollenkaan pelännyt.
He astelivat vierekkäin kohti peräkantta ja nousivat sinne johtavia
portaita hämmästyneiden ja kiukkuisten katseiden sieltä heihin
suuntautuessa.
Asadin tummat, kiiluvat silmät tarkkasivat vain neitoa. Ne seurasivat
hänen jokaista liikettänsä hänen lähestyessään eivätkä hetkeksikään
kääntyneet tulijan kumppaniin.
Ulkonaisesti Rosamund sieti tuon ahnaan tarkastelun ylpeän arvokkaasti
ja järkkymättömän tyynesti, mutta hänen mieltänsä kauhistutti
ja kidutti häpeän ja nöyryytyksen tunne, jota hän tuskin kykeni
määrittelemään. Oliveria vallitsivat jossakin määrin samat tunteet,
mutta vihantunteisiin sekaantuneina, ja niiden yllyttäminä hän vihdoin
sijoittui niin, että Rosamund peittyi Asadin katseilta, ikäänkuin olisi
tahtonut suojata häntä surmaavalta aseelta. Peräkannelle ehdittyään hän
pysähtyi ja tervehti kunnioittavasti Asadia.
»Ylhäinen herrani», sanoi hän, »salli vaimoni sijoittua siihen suojaan,
jonka olin hänelle varannut, ennenkuin tiesin sinun kunnioittavan
läsnäolollasi tätä retkeämme.»
Asad teki kädellään pikaisen myöntävän eleen suvaitsematta lausua
sanaakaan vastaukseksi. Sakr-el-Bahr kumarsi jälleen, asteli eteenpäin
ja siirsi syrjään raskaan punaisen verhon, johon oli kirjaeltu viheriä
puolikuu. Hytistä tulvahti lampun kultainen valo, joka sekaantui
siniharmaaseen hämyyn ja loi kimaltelevan hohtelun Rosamundin
valkopukuisen hahmon ympärille.
Asadin tuimat, ahnaat silmät tutkivat häntä vielä hetkisen, kunnes
hän ehti sisään. Sakr-el-Bahr meni hänen jäljessään, ja verho painui
takaisin paikalleen peittäen heidät näkyvistä.
Pienessä hytissä oli silkkipeittein katettu sohva, matala maurilainen
pöytä värillisine upokekoristeineen, siinä vastasytytetty lamppu, ja
pieni hiilikattila, jossa palavat suitsukeaineet levittivät mieluisaa
ja pistävää tuoksuansa.
Pimeästä peränurkasta nousivat hiljaa Sakr-el-Bahrin nuubialaiset
orjat, Abiad ja Zal-Zer, ja kumarsivat hänelle syvään. Ainoastaan
heidän turbaaninsa ja moitteettoman valkoiset lantioliinansa erottivat
heidät pimeästä taustastaan.
Päällikkö lausui lyhyen käskyn, ja orjat ottivat seinäkaapista ruokaa
ja juomaa, sijoittaen sen matalalle pöydälle — kulhon, jossa oli
keitetty kana, riisiä, oliiveja ja luumuja, leipäkorin, meloonin
ja vesiruukun. Hänen lausuttuaan jälleen sanan molemmat tarttuivat
paljastettuihin miekkoihinsa ja lähtivät verhon ulkopuolelle
vartiopaikallensa. Tähän toimenpiteeseen ei sisältynyt minkäänlaista
uhkausta tai uhittelua, eikä Asad voinut asiaa niin tulkita. Se seikka,
että Sakr-el-Bahrin puolison tiedettiin olevan perähytissä, teki tuon
suojan hänen haareminsa veroiseksi, ja mies puolustaa haaremiansa
niinkuin kunniaansa; se on hänelle itselleen pyhitetty paikka, jota
kukaan ei saa loukata, ja soveliasta on, että hän ryhtyy asianmukaisiin
toimenpiteisiin, jottei kenenkään mieleen johdu yrittääkään sitä
solvata.
Rosamund vaipui sohvaan ja istui siinä, pää painuksissa, kädet ristissä
helmassaan. Sakr-el-Bahr seisoi kauan aikaa ääneti häntä katsellen.
»Syö», kehoitti hän vihdoin. »Sinä tarvitset voimaa ja rohkeutta, ja
kumpaankaan ei kykene paastoava ruumis.»
Rosamund pudisti päätänsä. Vaikka hän oli ollut kauan syömättä, ruoka
tuntui hänestä sittenkin vastenmieliseltä. Hän istui siinä sydän
kurkussa, tukahtumaisillaan pelkoonsa.
»En voi syödä», vastasi hän. »Mitä hyötyä siitä olisikaan? Voima ja
rohkeus eivät voi nyt minua auttaa.»
»Älä huoli niin uskoa», sanoi Oliver. »Minä olen luvannut pelastaa
sinut hengissä niistä vaaroista, joihin olen sinut saattanut, ja aion
pitää sanani.»
Hän puhui niin päättävästi, että Rosamund katsahti häneen ja havaitsi
hänen ryhtinsäkin yhtä päättäväiseksi ja luottavaksi.
»Minulla ei varmaankaan ole mitään pakoonpääsemisen toivoa», huudahti
Rosamund.
»Ei ole syytä heittää toivoa, kun minä olen vielä elossa», vastasi
Oliver.
Rosamund silmäili häntä hetkisen, huulilla vähäinen hymynhäive.
»Luuletteko elävänne vielä kauan?» kysyi hän.
»Niin kauan kuin Jumala sallii», vastasi Oliver ihan tyynesti. »Mikä
on kirjoitettu, on kirjoitettu. Kunhan elän kyllin kauan pelastaakseni
sinut, niin... niin sittenpä olenkin elänyt riittävän kauan.»
Rosamundin pää painui alas. Hän irroitti kätensä ja puristi ne jälleen
ristiin hiljaa väristen. »Luulen, että olemme molemmat hukassa»,
lausui hän kumeasti. »Jos kuolette, niin onhan minulla tikarinne,
muistattehan. Minä en jää elämään teidän kuoltuanne.»
Oliver astui äkkiä eteenpäin, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen
tummiin kasvoihinsa nousi heikko puna. Sitten hän seisahtui. Houkkio!
Kuinka hän oli voinut hetkeksikään tulkita väärin Rosamundin
tarkoitusta? Eivätkö hänen ajatuksensa täsmälliset rajat olleet
ylenmäärin selvät, vaikka ei ottanutkaan huomioon hänen vähän myöhemmin
lausumiansa sanoja?
»Jumala varmaan antaa minulle anteeksi, jos minun on pakko niin
menetellä — jos valitsen kunnian tien, joka on helpompi kulkea; kunnia,
herrani», lisäsi hän, ilmeisesti Oliveria tarkoittaen, »on aina
helpompi tie.»
»Sen tiedän», vastasi Oliver masentuneena. »Hartaasti toivon, että
olisin sitä noudattanut.»
Hän keskeytti puheensa ikäänkuin olisi toivonut tuon katumuksen
ilmauksen voivan saada Rosamundin jotakin vastaamaan, voivan yllyttää
hänet lausumaan hänelle jonkin anteeksiantavan sanan. Huomatessaan
hänen olevan yhä ääneti ja mietteissään hän huokasi syvään ja alkoi
puhua toisista asioista.
»Täällä on kaikkea, mitä voitte tarvita», sanoi hän. »Mutta jos jotakin
puuttuu, teidän tarvitsee vain taputtaa käsiänne, ja jompikumpi orjani
tulee luoksenne. Jos puhutte heille ranskaa, he ymmärtävät teitä.
Olisin mielelläni ottanut naishenkilön palvelijaksenne, mutta se oli
mahdotonta, kuten arvannettekin.» Hän lähti ovelle.
»Jätättekö minut?» kysyi Rosamund äkkiä hätääntyen.
»Luonnollisesti. Mutta voitte varmaan uskoa, että olen varsin lähellä.
Ja toistaiseksi on yhtä varmaa, ettei ole minkäänlaista välitöntä pelon
aihetta. Asiat eivät missään tapauksessa ole huonommin kuin teidän
korissa ollessanne. Ovathan ne paljoa paremminkin, koska nyt voitte
liikkua jossakin määrin mukavasti ja esteettömästi. Olkaa siis hyvällä
mielellä; syökää ja levätkää. Jumala teitä varjelkoon! Minä palaan
kohta auringon laskettua.»
Peräkannelle astuttuaan Sakr-el-Bahr tapasi siellä Asadin, joka oli
nyt yksin Marzakin seurassa baldakiinin alla. Yö oli tullut, suuret
puolikuun muotoiset lyhdyt peräkannen kaiteessa olivat sytytetyt
ja loivat kaameankellervää valoansa pitkin alusta tuoden näkyviin
epämääräisiä ääriviivoja ja hohdellen himmeänä taajoissa riveissä
istuvien tai jo epämukavaan nukkumisasentoon kallistuneiden orjien
selkäpinnoissa. Isossamastossa heilui niinikään lyhty ja toinen
Asad katoksen edustalla. Tähdet kimaltelivat tummansinipunervalla
pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli ihan tyyntynyt, ja kaikkialla
vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan laineiden loiske vasten
rantaa poukaman pohjukassa.
Sakr-el-Bahr astui Asadin luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan
kahden kesken.
»Yksinhän tässä olen», virkkoi Asad lyhyeen.
»Marzak siis ei ole mikään», sanoi Sakr-el-Bahr. »Niin olenkin jo
pitkät ajat ajatellut.»
Marzak näytti hampaitaan ja murisi jotakin käsittämätöntä. Asad
hämmästyi kapteenin huolettomissa, ivallisissa sanoissa ilmenevää
tyyneyttä ja osasi vain toistaa Koraanin lauseen, jota Fenzileh oli
viime aikoina toistellut hänelle ikävään asti.
»Pojalle kuuluu osa isän sielua. Minulla ei ole mitään Marzakilta
salattavaa. Puhu siis hänen läsnäollessaan, ellet tahdo olla vaiti ja
mennä matkoihisi.»
»Kuulukoon hänelle osa sinun sieluasi, Asad», vastasi merisissi
rohkeasti ivaillen, »mutta minä puolestani kiitän Allahia, ettei
hänellä ole minkäänlaista osaa minun sielussani. Se, mitä minulla on
sanottavana, koskee tavallaan sieluani.»
»Minä kiitän sinua», virkkoi Marzak, »oikeista sanoistasi. Jos minulla
olisi osaa sielussasi, olisin uskoton koira.»
»Kielesi, Marzak, on kuin jousesi», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Niin, sikäli, että se puhkaisee petoksen», kuului nopea vastaus.
»Ei — vaan sikäli, että se tähtää sellaiseen, mitä ei kykene
tavoittamaan. Allah minulle anteeksi antakoon! Pitäisikö minun suuttua
tuollaisista sanoista? Eikö Allah itse ole täysin todistanut, että se,
joka nimittää minua uskottomaksi koiraksi, on valehtelija ja ennakolta
kadotuksen kuiluun määrätty? Onko Allah suonut uskottomalle sellaisia
voittoja kuin minä olen saavuttanut vääräuskoisten laivastoista? Typerä
solvaaja, opeta kieltäsi puhumaan paremmin, muuten Kaikki-viisas lyö
sinut mykkyydellä.»
»Hiljaa!» murahti Asad. »Julkeutesi ei ole nyt paikallaan.»
»Hyvä niin», virkkoi Sakr-el-Bahr naurahtaen. »Terve järkeni ei
liene sekään oikeassa paikassa, siltä näyttää. Koska siis tahdot
pitää luonasi tuon sielusi osamiehen, minun täytyy puhua hänen
läsnäollessaan. Saanko istua?»
Tehdäkseen kiellon mahdottomaksi hän laskeutui heti vapaalle sijalle
Asadin viereen vetäen jalat allensa.
»Valtiaani», sanoi hän, »meitä erottaa toisistaan juopa, joka olisi
suljettava islamin kunniaksi.»
»Se on sinun työtäsi, Sakr-el-Bahr», kuului tympeä vastaus, »ja sinun
asiasi on se korjata.»
»Siinä tarkoituksessa toivonkin sinun kuuntelevan, mitä minulla on
sanottavana. Rikkoutuman syy on tuolla. Hän viittasi peukalollaan
olkapäänsä yli perähyttiin päin. »Jos poistamme tuon syyn, niin
rikkoutuma katoaa itsestään, ja kaikki on jälleen hyvin meidän kesken.»
Hän tiesi, ettei kaikki voinut milloinkaan olla hyvin hänen ja
Asadin kesken. Hän tiesi uhmaavan menettelynsä nojalla joutuneensa
ehdottomasti hukkaan, tiesi, että Asad, joka oli kerran häntä pelännyt,
oli pelännyt häntä, joka oli tohtinut seisoa käskijäänsä vastapäätä
hänen tahdostaan välittämättä, tulisi pitämään huolta siitä, ettei
hänen tarvinnut enää milloinkaan häntä pelätä. Sakr-el-Bahr tiesi, että
Algieriin palaaminen merkitsisi hänen nopeata tuhoutumistaan. Hänen
ainoana pelastuskeinonaan oli pikainen kapinan nostattaminen ja kaiken
asettaminen yhden ainoan uhkarohkean iskun varaan. Samalla hän tiesi,
että Asadilla oli syytä pelätä juuri sitä. Tämän varman uskon nojalla
hän oli tehnyt suunnitelmansa ajatellen, että jos hän nyt tarjoutuisi
korjaamaan rikkoutuneita suhteita, Asad voisi olla suostuvinaan
väistääkseen parhaillaan uhkaavaa vaaraa ja tehdäkseen kostonsa kaksin
verroin varmemmaksi odottamalla, kunnes olisi palattu kotiin.
Asadin kiiluvat silmät tarkastelivat häntä hetkisen hiljaisuuden
vallitessa. »Kuinka on tuo syy poistettavissa?» kysyi hän. »Tahdotko
sovittaa sen pilkan, joka naimisiinmenoosi sisältyi, julistaa hänestä
eronneesi ja hylätä hänet?»
»Tuo ei vielä merkitsisi syyn poistamista», vastasi Sakr-el-Bahr.
»Harkitse hyvin, Asad, mikä on velvollisuutesi oikeaan uskoon nähden.
Muista, että meidän yksimielisyydestämme riippuu islamin kunnia. Eikö
niinmuodoin olisi synnillistä sallia tunkeutuvan välillemme mitään
sellaista, mikä saattaisi yksimielisyyttä tuhota? Ei, ei, minä ehdotan,
että sallit — apuasikin suoden — minun toteuttaa suunnitelman, kuten
jo vilpittömästi sinulle ehdotin. Lähtekäämme jälleen merelle päivän
koittaessa — tai jo tänä yönä, jos tahdot — suunnatkaamme kulku Ranskan
rannikolle ja jättäkäämme hänet sinne, jotta hän pääsee takaisin
omaistensa luo ja me vapaudumme hänen häiritsevästä läsnäolostaan.
Sitten palaamme — onhan meillä aikaa enemmän kuin riittämään asti —
ja väijymme täällä tai muualla tuota espanjalaista alusta, tempaamme
saaliin ja purjehdimme hyvinä ystävinä Algieriin jättäen taaksemme
tämän tapauksen, tämän pienen pilven kumppanuutemme seesteisellä
taivaalla unohtaen sen ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan. Suostutko,
Asad — profeetan lain kunnian tähden?»
Täky oli ovelasti asetettu, niin ovelasti, ettei Asad, eipä edes
ilkeä Marzak voinut arvata, että se oli pelkkä täky eikä mikään muu.
Sakr-el-Bahr tarjosi omaa Asadille vaaralliseksi käynyttä henkeänsä
frankkilaisen orjatytön hengen ja vapauden hinnaksi, mutta ikäänkuin
tietämättä sitä tarjoavansa.
Asad mietti asiaa; houkutus oli suuri. Varovaisuus yllytti häntä
suostumaan, jotta voisi kuljettaa Sakr-el-Bahrin takaisin Algieriin
ja saada hänet tuhotuksi siellä, yhdenkään ystävällisen kapinoitsijan
voimatta tulla hänen avukseen. Se oli sellaiseen tilanteeseen soveltuva
menettely, viisas ja varova keino kukistaa henkilö, joka oli yhtäkkiä
osoittanut voivansa muuttua kuuliaisesta ja nöyrästä apulaisesta
vakavaksi ja vaaralliseksi kilpailijaksi.
Sakr-el-Bahr tarkkasi paššan toisaalle käännettyjä silmiä, jotka
kiiluivat tuuheiden, mietteliäiden kulmien alla, ja näki Marzakin
valkoiset jännittyneet ja kiihkeät kasvot hänen pelokkaasti
odottaessaan, että isä suostuisi. Kun hänen isänsä oli yhä vaiti,
Marzak ei kyennyt enää itseään hillitsemään, vaan alkoi puhua.
»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin
kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna
tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja
Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi
selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.
Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli
tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi
kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä
eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena
ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän
huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta,
jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille,
voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti
noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi
antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla
valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen
panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan
pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän
ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat
hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.
Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin.
»Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?»
kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin
otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi
kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta
koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli
palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain
profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava
liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse
hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin,
joka haluaa hänet ottaa.»
Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on
lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen
sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.
Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi
luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän,
silmät hehkuen.
»Uhkaanko?» ivaili Sakr-el-Bahr. »En. Minä ennustan.»
Sitten hän pyörähti ja asteli käytävää aluksen keskiosaan. Hänen
lähtöönsä ei ollut muuta syytä kuin se havainto, että väittely oli
kerrassaan hyödytöntä, ja että oli viisaampaa vetäytyä heti pois sitä
välttäen ja sallia salatun uhkauksen vaikuttaa Asadin mieleen.
Asad katseli hänen poistumistaan raivosta vapisten. Hän oli jo aikeissa
huutaa miehen takaisin, mutta luopui ajatuksesta, koska pelkäsi
Sakr-el-Bahrin tässä mielentilassa pilkkaavan hänen arvovaltaansa ja
kieltäytyvän kaikkien nähden häntä tottelemasta. Asad tiesi, ettei ole
hyvä käskeä, ellei ole varma siitä, että käsketty tottelee tai että
kykenee hänet pakottamaan tottelevaiseksi, ja tiesi, että arvovalta
kerran pilkanalaiseksi jouduttuaan on sinänsä puolittain luhistunut.
Hänen vielä epäröidessään Marzak, joka hänkin oli noussut, tarttui
hänen käsivarteensa ja lausui hänen korvaansa kiihkeitä kehoituksia
suostua Sakr-el-Bahrin pyyntöön.
»Se on varma keino», huudahti hän vakuuttavasti. »Täytyykö
tuon maitoposkisen kadotuksen tyttären vuoksi saattaa kaikki
vaaranalaiseksi? Saatanan nimessä, vapautukaamme hänestä; laske tyttö
maihin niinkuin hän pyytää, meidän ja hänen välisen rauhan hinnaksi,
jotta voimme sitten kaikessa rauhassa nujertaa miehen, kunhan ehdimme
takaisin Algierin rantaan. Se on varma keino — varsin varma keino!»
Asad kääntyi vihdoin katselemaan noita kauniita kiihkeitä kasvoja.
Hetkisen hän oli ymmällä; sitten hän turvautui viisasteluun. »Olenko
pelkuri, koska mielestäsi on hylättävä kaikki muut keinot ja valittava
vain ne, jotka ovat varmoja?» kysyi hän käheästi. »Vai oletko sinä
pelkuri, joka ei osaa neuvoa ketään toista?»
»Minä olen peloissani ainoastaan sinun tähtesi, isäni», puolustelihe
Marzak närkästyneenä. »Enpä tiedä, onko turvallista paneutua nukkumaan;
hän voi nostattaa kapinan yöllä.»
»Älä ollenkaan pelkää», vastasi Asad. »Olen itse asettanut vahdit,
ja kaikki upseerit ovat luotettavia. Bisken on juuri tällä hetkellä
keulakannella ottamassa selkoa miesten mielialasta. Aivan pian saamme
kuulla, millä kannalla asiamme oikeastaan on.»
»Sinun sijassasi minä ratkaisisin asian. Asettaisin rajan tälle
kapina-vaaralle. Myöntyisin hänen ehdotukseensa, mikäli se koskee
naista, ja selvittäisin jutun myöhemmin hänen itsensä kanssa.»
»Luopuisinko siitä frankkilaisesta päärlystä?» virkkoi Asad. Hän
pudisti hitaasti päätänsä. »En, en. Hän on yrttitarha, jonka tulee
suoda minulle ruusujansa. Me tulemme yhdessä maistamaan Kansarin
suloista sorbettoa, ja hän on kiittävä minua siitä, että johdatin hänet
paratiisiin. Luopuisinko tuosta hempukasta ja hänen helojäsenistään?»
Hän nauroi kukersi Marzakin kurtistaessa kulmiaan ja ajatellessa
äitiänsä.
»Nainen on uskoton», huomautti poika ankarasti, »joten profeetta
kieltää sinua ottamasta häntä. Oletko niin sokea, ettet huomaa
tuota etkä omaa vaaraasi?» Hänen äänensä kävi kiivaammaksi ja
ylenkatseellisemmaksi, kun hän jatkoi: »Hän on kävellyt Algierin
katuja kasvot paljaina; häntä on tuijotellut roskaväki markkinoilla;
tämä hänen hempeytensä on paljastunut juutalaisen ja maurilaisen
ja turkkilaisen ahnaille katseille; kaleeriorjat ja neekerit ovat
nautinnokseen silmäilleet hänen verhotonta hempeänsä, ja eräs
päälliköistäsi on pitänyt häntä vaimonansa.» Hän nauroi. »Allahin
nimessä, enpä tunne sinua, isäni! Siinäkö se nainen, jonka tahdot ottaa
omaksesi? Siinäkö nainen, jota tavoitellessasi asetat vaaranalaiseksi
elämäsi ja kenties koko hallitusmaasi!»
Asad puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet painuivat lihaan.
Jokainen pojan lausuma sana oli kuin piiskanisku hänen sielulleen.
Niitä ei käynyt väittäminen perättömiksi. Asad oli nöyryytetty ja
häpeissään. Mutta hänen mielettömyytensä ei ollut kukistettu eikä hänen
suuntansa muutettu. Ennenkuin hän ehti mitään vastata, Biskenin pitkä
sotilashahmo näkyi nousevan peräkannelle.
»Kuinka on laita?» kysyi Asad kiihkeästi, iloissaan siitä, että
keskusteluaihe vaihtui.
Bisken oli masentunut. Hänen uutisensa voitiin lukea hänen kasvoistaan.
»Minulle annettu tehtävä oli vaikea», virkkoi hän. »Olen tehnyt
parhaani, mutta en sittenkään voinut saada sellaisia tietoja, joiden
nojalla kävisi tekeminen varmoja johtopäätöksiä. Sen verran kumminkin
tiedän, herrani, että hän olisi tosiaankin häikäilemätön, jos
uskaltaisi tarttua aseisiin sinua vastaan ja uhmata arvovaltaasi. Tuon
ainakin voin varmasti sanoa.»
»Etkö enempää?» kysyi Asad. »Entä jos kävisin aseisiin häntä vastaan ja
yrittäisin selvittää asian heti?»
Bisken oli vaiti hetkisen ennenkuin vastasi. »En voi otaksua muuta kuin
että Allah soisi sinulle voiton», sanoi hän. Mutta nuo sanat eivät
Asadia pettäneet. Hän tiesi, että ne oli sanellut vain hänen upseerinsa
häntä kohtaan tuntema kunnioitus. »Sittenkin», jatkoi Bisken, »pitäisin
uhkamielisenä sinuakin, herrani, yhtä uhkamielisenä kuin häntä samoissa
oloissa.»
»Minä ymmärrän», virkkoi Asad. »Asia on niin tasapainossa, ettei
kumpikaan meistä uskalla ryhtyä koettamaan.»
»Sinäpä sen sanoit.»
»Niinpä onkin menettelysi selvänä edessäsi!» huudahti Marzak kiihkeästi
uudistaen kehoituksensa. »Hyväksy hänen ehdotuksensa, niin, —»
Mutta Asad keskeytti kärsimättömästi hänen puheensa, »Jokainen asia
ajallansa, ja jokainen hetki on kirjoitettu. Minä harkitsen, mitä on
tehtävä.»
Keskikannella asteli Sakr-el-Bahr Vigitellon kanssa, ja Vigitello
kertoi hänelle suunnilleen samaa kuin Bisken Asadille.
»Enpä oikein tiedä», virkkoi italialainen uskonluopio. »Ajattelen
kumminkin, ettet tekisi viisaasti sinä enempää kuin Asadkaan, jos
ryhtyisit ensinnä vihamielisyyksiin.»
»Ovatko asiat siinä määrin tasapainossa?»
»Lukumäärän pelkään koituvan Asadin eduksi», vastasi Vigitello.
Yksikään todella harras muslim ei nouse vastustamaan paššaa, Korkean
Portin edustajaa, koska häneen kohdistuva uskollisuus on uskonnollinen
velvollisuus. He ovat kuitenkin tottuneet tottelemaan sinua, joten Asad
itse menettelisi uhkarohkeasti, jos kävisi yritykseen.»
»Niin — oikein ajattelet», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Olen itsekin samaa
miettinyt.»
Sitten hän lähti Vigitellon luota ja palasi hitaasti, mietteissään,
peräkannelle. Hänen toivonaan — ainoana toivonaan — oli nyt, että
Asad hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Sen hinnaksi hän oli aivan valmis
uhraamaan oman elämänsä, kuten välttämättä olisikin tehtävä. Hän ei
kumminkaan tahtonut enää lähestyä Asadia; niin tehden hän olisi vain
ilmaissut epäilystään ja pelkoaan ja joutunut vaaraan saada kiellon
vastaukseksi. Hänen täytyi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä.
Jos Asad kaikesta kapinan pelosta huolimatta yhä pysyi kielteisellä
kannallaan, niin Sakr-el-Bahr ei tietänyt, mitä keinoa vielä sopi
ajatella Rosamundin pelastamiseksi. Hän ei uskaltanut ryhtyä
nostattamaan kapinaa. Se oli liian epätoivoinen yritys. Hänen itsensä
nähdäkseen se ei tarjonnut vähintäkään menestyksen mahdollisuutta,
ja jos se epäonnistuisi, olisi kaikki auttamattomasti mennyttä, hän
tuhoutuisi, ja Rosamund joutuisi Asadin armoille. Hän oli kuin ihminen,
jonka on kuljettava pitkin miekan terää.
Ainoa toistaiseksi tarjoutuva pelastumisen mahdollisuus hänelle ja
Rosamundille sisältyi siihen varmaan uskoon, ettei Asad uskaltaisi
käydä hyökkäämään paremmin kuin hän itsekään. Mutta tuo koski
ainoastaan nykyhetkeä, ja Asad voi milloin tahansa käskeä kääntymään
takaisin Berberiaan; missään tapauksessa paluuretkeä ei kävisi
siirtäminen tuonnemmaksi, kun espanjalainen alus olisi saatu
vallatuksi. Hänessä eli heikko toivo, että tuossa tulevassa taistelussa
— jos näet espanjalaiset tosiaankin ryhtyisivät taistelemaan — kenties
ilmaantuisi jonkinlainen tilaisuus, jokin odottamaton keino pelastua
nykyisestä tilanteesta.
Hän vietti yönsä tähtien alla, perähytin oviverhon eteen
pitkälleen asettuneena, siten nukkuessaan vartioiden ruumiillansa
sisäänpääsyä. Häntä itseänsä vartioivat uskolliset nuubialaiset
pysyen vartiopaikoillansa. Päivänkoiton ensimmäisen sinipunervan
kajasteen näkyessä idässä hän heräsi ja käski tyynesti väsyneitä orjia
vetäytymään levolle pitäen sitten itse vahtia. Katoksensa alla nukkui
Asad poikineen, ja lähellä heitä kuorsasi Bisken.
Yhdeksästoista luku.