Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta
ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi
hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli
pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän
kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut
ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä,
mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he
sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he
vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi,
että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad,
oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen
siteen pois silmiltään.
Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut.
Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä
kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.
»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi.
Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»
Sakr-el-Bahr vastasi hänelle uhmaten: »Hän on vaimoni. Minulla on
oikeus viedä hänet kerallani minne itse menen». Hän kääntyi Rosamundin
puoleen pyytäen häntä peittämään kasvonsa. Rosamund totteli, ja hänen
sormiansa hieman vapisutti mielenliikutus.
»Kukaan ei kiellä sitä oikeuttasi», sanoi Asad. »Mutta jos kerran aioit
ottaa hänet mukaasi, miksi et tuonut häntä alukseen kaikkien nähden?
Minkätähden et sijoittanut häntä perähyttiin, niinkuin Sakr-el-Bahrin
vaimolle on soveliasta? Minkätähden toit hänet alukseen salaa korissa
ja pidit häntä täällä piilotettuna?»
»Ja minkätähden valehtelit minulle», lisäsi Marzak, »kun kysyin, missä
hän on? Sanoit jättäneesi hänet taloosi Algieriin.»
»Minä menettelin niin», vastasi Sakr-el-Bahr ylevän — melkein
ylenkatseellisen — arvokkaasti, »koska pelkäsin, että minua
estettäisiin kuljettamasta häntä kerallani.» Hänen peloton katseensa
sattui suoraan Asadin silmiin ja ajoi verivirran vanhoihin laihoihin
poskiin.
»Mikä voikaan olla sen pelon syynä?» kysyi Asad. »Sanonko sen
sinulle? Kukaan tällaiselle retkelle lähtevä mies ei tahdo seurakseen
vastavihittyä vaimoansa. Kukaan ei vie vaimoansa retkelle, jossa uhkaa
surma ja vangiksi joutuminen.»
»Allah on suojellut minua, palvelijaansa, ennen», sanoi Sakr-el-Bahr,
»ja minä luotan häneen.»
Tuo oli häikäisevä vastaus. Sellaiset sanat, jotka tehostivat Allahin
hänelle suomia voittoja, olivat jo usein aikaisemmin riisuneet aseet
Sakr-el-Bahrin vihollisilta. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan
auttaneet, kiihtivät vain Asadin raivoa.
»Älä pilkkaa Allahia», ärähti hän. Hänen pitkä vartensa vapisi
raivosta, ja hänen vanhat kasvonsa olivat kuin korppikotkan. »Hänet
tuotiin alukseen salaa, koska pelkäsit, että hänen läsnäolonsa
tiedoksituleminen välttämättä paljastaisi varsinaisen tarkoituksesikin.»
»Ja olipa tuo tarkoitus muuten mikä tahansa», lisäsi Marzak, »missään
tapauksessa se ei ollut tehtäväksesi annettu asia: espanjalaisen
aarre-aluksen takaa-ajaminen.»
»Sitä minäkin, poikani», myönsi Asad. Sitten hän teki käskevän eleen ja
kysyi: »Sanotko minulle enempää valehtelematta, mikä oli aikomuksesi?»
»Mitä?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen, joskin ylen heikosti. »Etkö
sanonut tekoni ilmaisseen aiettani? Niinpä ajattelenkin, että on
pikemmin minun asiani sitä sinulta tiedustella. Minä vakuutan sinulle,
herrani, ettei tarkoitukseni suinkaan ollut millään tavalla laiminlyödä
suoritettavakseni uskottua tehtävää. Mutta juuri senvuoksi, että
pelkäsin vihollisteni voivan otaksua, mitä sinä nyt otaksut, ja kenties
saavan sinut unohtamaan kaikki, mitä olen tehnyt islamin ylentämiseksi,
päätin tuoda hänet alukseen salaa. Todellisena aikomuksenani, jos
kerran tahdot sen tietää, oli laskea hänet maihin jonnekin Ranskan
rannikolle, jotta hän voisi palata kotimaahansa ja heimolaistensa
luo. Sen tehtyäni olisin lähtenyt kaappaamaan espanjalaista kaleeria,
ja saat uskoa, että olisin Allahin avulla onnellisesti yrityksestä
suoriutunut.»
»Saatanan sarvien nimessä», kirosi Marzak työntyen eteenpäin, »hän on
oikea valheiden isä ja äiti. Kuinka selität sen asian, että himoitset
päästä eroon vaimosta, johon olet äsken vihitty?» kysyi hän.
»Niin», urahti Asad. »Kuinka sen selität?»
»Minä kerron sinulle totuuden», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Ylistetty olkoon Allah!» ivaili Marzak.
»Sanon sinulle kuitenkin jo ennakolta», jatkoi merisissi, »että totuus
näyttää teistä varmaan paljoa vaikeammalta uskoa kuin mikä hyvänsä
valhe, jonka voisin tässä keksiä. Monta vuotta sitten, Englannissa,
missä olen syntynyt, minä rakastin tätä naista, ja minun oli määrä
ottaa hänet vaimokseni. Oli kumminkin oloja ja henkilöitä, jotka
solvasivat minua hänelle siinä määrin, ettei hän suostunutkaan tulemaan
vaimokseni. Minä lähdin pois sydämestäni häntä vihaten. Mutta eilen
illalla se rakkaus, jonka olin luullut kuolleen ja muuttuneen inhoksi,
osoittautui yhä eläväksi. Häntä rakastaessani käsitin kohdelleeni
häntä kehnosti, ja minussa heräsi halu ennen kaikkea korjata tekemäni
vääryys.»
Sen sanottuaan hän vaikeni. Kun oli oltu hetkinen vaiti, Asad naurahti
vihaisesti ja ylenkatseellisesti. »Onko ennen kuultu miehen ilmaisevan
rakkauttaan naiseen heittämällä hänet pois luotansa?» kysyi hän,
äänessä halveksiva sävy, joka osoitti, millaisen arvon hän antoi tuolle
selitykselle.
»Huomautinhan sinulle jo ennakolta, että asia tuntuisi sinusta
uskomattomalta», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Eikö olekin selvää, isä, että tuo hänen naimisiinmenonsa oli pelkkä
veruke?» huudahti Marzak.
»Päivän selvää», vastasi Asad. »Sinun avioliittosi tuon naisen kanssa
pilkkasi jumalattomasti Pyhää Uskoa. Se ei ollut mikään avioliitto.
Se oli rietasta teeskentelyä; ainoana aikeenasi oli ehkäistä minun
suunnitelmani, käyttää väärin profeetan pyhälle laille osoittamaani
kunnioitusta ja saattaa tyttö pois saavutettavistani.» Hän kääntyi
Vigitellon puoleen, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Käske miehiäsi
kahlehtimaan tuota petturia», sanoi hän.
»Taivas on johdattanut sinut viisaaseen päätökseen, oi isäni!» huudahti
Marzak riemuitsevalla äänellä. Mutta siinä olikin ainoa riemun ilmaus;
yhtäkään muuta ääntä ei kuulunut.
»Se päätös varmaan on pikemmin omansa viemään teidät molemmat
Taivaaseen», vastasi Sakr-el-Bahr säikähtymättä. Samassa hän jo tiesi,
miten tulisi menettelemään. »Seis!» sanoi hän viitaten Vigitellolle,
joka ei ollut näyttänyt aikovankaan lähteä. Sakr-el-Bahr astui aivan
Asadin luo, ja sen, mitä hän sanoi, kuulivat ainoastaan lähinnä
seisovat. Rosamund jännitti kuuloansa, jottei menettäisi yhtäkään
lausuttua sanaa.
»Älä luule, Asad, että minä suostun kuin kameeli kuormaansa. Harkitse
hyvin tilannettamme. Jos kohotan ääneni kutsuakseni merihaukkojani,
niin Allah yksin voi sinulle sanoa, kuinka monta jää sinun puolellesi.
Uskallatko käydä siihen kokeeseen?» kysyi hän, kasvot vakavina ja
juhlallisina, mutta ihan pelottomina, niinkuin ainakin mies, joka ei
puolestaan ollenkaan epäile asiain lopputulosta, mitä häneen itseensä
tulee.
Asadin himmeät silmät kiiluivat, ja hänen kasvojensa väri tummui
tuhkanharmaaksi. »Sinä konna ja petturi —» aloitti hän kankein kielin,
raivon värisyttäessä hänen ruumistaan.
»Enpä suinkaan», keskeytti hänet Sakr-el-Bahr. »Jos olisin petturi,
olisin jo tehnyt tekoni, koska tiedän, että voimien jakautuessa
suurempi määrä jää aina minun puolelleni. Suvaitse siis pitää
vaikenemistani järkähtämättömän uskollisuuteni todistuksena, Asad. Ota
se huomioon arvostellessasi käytöstäni äläkä salli Marzakin johtaa
itseäsi harhaan. Hän ei välitä mistään, kunhan saa purkaa minuun
kohdistuvaa pikkumaista vihaansa.
»Älä huoli hänestä, isä!» huudahti Marzak. »Onhan mahdotonta, että —»
»Hiljaa!» ärähti Asad, jonka mieleen näytti äkkiä iskeneen jokin ajatus.
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana Asad mietteissään haroi valkoista
partaansa kiiluvien silmien katseen suuntautuessa vuoroin Oliveriin,
vuoroin Rosamundiin. Hän harkitsi sitä, mitä Sakr-el-Bahr oli sanonut.
Hän pelkäsi, olipa melkein varmakin siitä, että se oli liiankin totta,
ja käsitti, että jos aiheuttaisi aluksessa kapinan, asettaisi kaikki
yhden ainoan heiton varaan, joka voisi hyvinkin kääntyä hänen tuhokseen.
Jos Sakr-el-Bahr saisi voiton, hän ei voittaisi ainoastaan tässä
kaleerissa, vaan koko Algierissa, ja Asadin kukistuminen olisi
lopullinen. Toisaalta hän ajatteli, että jos paljastaisi miekkansa ja
kutsuisi oikeauskoiset puolelleen, voisi hyvinkin sattua, että miehet
tulisivat hänen avukseen tunnustaen hänet Allahin ylentämäksi, johon
velvollisuus heidät sitoi. Otaksuipa hän tuon todennäköiseksikin.
Pöytään heitettävä panos oli kuitenkin liian suuri. Sellainen peli
säikähdytti häntä, jota ei ollut vielä mikään säikähdyttänyt, ja niin
Biskenin tarvitsi vain kuiskaten häntä varoittaa saadakseen hänet
pidättymään.
Hän silmäili jälleen Sakr-el-Bahria, nyt tympein katsein. »Minä tahdon
harkita sanojasi», virkkoi hän äänellä, joka nyt oli epävarma. »En
tahdo olla väärämielinen enkä ohjata toimintaani ainoastaan näennäisten
seikkojen nojalla. Allah varjelkoon!»
Kahdeksastoista luku.