Hän käveli siinä yhä vielä, kun he suunnilleen tuntia ennen
auringonlaskua — viisitoista tuntia lähdön jälkeen — olivat ehtineet
Formenteran saaren etelärannalle Aguila-niemen kallioiden varjoon,
erään pitkän poukaman luo, jonka suu oli kapea kuin pullonkaula.
Hänelle huomautettiin asiasta, ja hänet herätti mietteistään Asad, joka
kutsui hänet peräkannelle ja käski häntä ohjaamaan aluksen poukamaan.
Tuuli ei enää sanottavasti heitä kuljettanut, ja niin oli käytävä
airoihin, mikä oli joka tapauksessa välttämätöntä sitten, kun oli
ahtaasta salmesta päästy sen takana avautuvalle tyynelle lahdelle.
Sakr-el-Bahr koroitti siis puolestaan äänensä, ja hänen huutoansa
totellen saapuivat Vigitello ja Larocque.
Vigitellon vihellyspillin ääni sai liikkeelle hänen apulaisensa, jotka
kulkivat nopeasti soutupenkkien välissä komentaen soutajia varautumaan.
Jasper ja puoli tusinaa muhamettilaisia merimiehiä kokosivat
sillävälin purjeita, jotka olivat jo alkaneet lepattaa laantuvan
tuulen epätasaisissa puuskapäissä. Sakr-el-Bahr komensi soutamaan, ja
Vigitello vihelsi toisen kerran pitempään. Airot laskeutuivat, orjat
ponnistelivat, ja tahtia löi eräs laivamiehen apulainen rytmikkäästi
iskien rumpua keskikannella. Sakr-el-Bahr seisoi peräkannella
huutaen komentosanoja komeroissaan seisoville peränpitäjille, ja
niin alus lipui taitavasti tyyneen poukamaan, jonka syvä vesi oli
kristallinkirkasta. Ennenkuin alus pysähdytettiin, Sakr-el-Bahr käänsi
sen, merisissien tapaa noudattaen, voidakseen tarpeen vaatiessa heti
päästä jälleen ulapalle.
Vihdoin alus pysähtyi loivan rinteen kallioiselle juurelle. Ei
ollut näkyvissä kuin muutamia villivuohia, jotka söivät nurmea
lähellä rinteen ylintä kohtaa. Kukkulan alla näkyi värihernepensaita
kullankarvaisine kukkineen. Ylempänä kohottivat muutamat kyhmyiset,
vanhat öljypuut harmaita latvojansa, jotka länteen painuva aurinko
sytytti hopeiseen hohtoon.
Larocque ja pari merimiestä astuivat laidan yli alihangan puolella,
astuivat vaakasuoraan ojennettujen airojen varsille, kulkivat niitä
pitkin kalliorannalle ja alkoivat kiinnittää alusta köysillä kokasta ja
perästä.
Sakr-el-Bahrin seuraavana huolena oli vahdin asettaminen, ja hän
määräsi siihen tehtävään Larocquen lähettäen hänet rantakallion laelle,
mistä avautui laaja näköala.
Marzakin kanssa peräkannella kävellessään pašša muisteli menneitä
aikoja, jolloin hän oli liikkunut merillä tavallisena merisissinä
ja oli usein valinnut tämän poukaman sekä väijytystä varten että
piilopaikakseen. Koko Välimerellä, sanoi hän, oli vain harvoja
paikkoja, jotka soveltuivat merisissien tarkoituksiin niin hyvin
kuin tämä; se kelpasi pakopaikaksi vaaran sattuessa, ja oli verraton
väijymissija saalista odoteltaessa. Hän muisti olleensa täällä kerran
peloittavan Dragut-Reisin keralla, mukanaan kuusi kaleeria, joiden
läsnäoloa ei aavistanutkaan genualainen amiraali Doria purjehtiessaan
juhlallisesti ohi laivueenaan kolme karavellia ja seitsemän kaleeria.
Marzak käveli isänsä vierellä kuunnellen vain puolittain tarkkaavaisena
noita muisteloita. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yksinomaan
Sakr-el-Bahriin, ja niinikoria koskevat epäilykset olivat hänen
mielessään voimistuneet, kun hän oli nähnyt merisissin kahden
viimeksikuluneen tunnin aikana mietteissään liikkuvan sen läheisyydessä.
Hän keskeytti äkkiä isänsä muistelmat ilmaisemalla, mitä ajatteli.
»Kiitetty olkoon Allah», sanoi hän, »että sinä olet tämän retken
johtajana, sillä muuten olisi tämän poukaman suoma etu voinut jäädä
käyttämättä.»
»Eipä suinkaan», virkkoi Asad. »Sakr-el-Bahr tuntee sen yhtä hyvin
kuin minä. Hän on käyttänyt ennenkin tätä edullista paikkaa. Hän itse
ehdotti, että väijyisimme espanjalaista alusta juuri tässä.»
»Jos hän olisi ollut yksin matkassa, niin luulenpa ettei espanjalainen
alus olisi kovinkaan hänen mieltänsä liikuttanut. Hänellä on muuta
ajateltavaa, isä. Katsohan, kuinka hän on mietteisiinsä vaipunut.
Kuinka monia tämän matkan tunteja hän onkaan niin viettänyt. Hän
näyttää mieheltä, joka on joutunut satimeen ja epätoivoon. Jokin asia
kalvaa hänen mieltänsä. Katselehan häntä.»
»Allah sinulle anteeksi antakoon», virkkoi hänen isänsä pudistaen
vanhaa päätänsä ja huoaten sellaisen hurjan ajatuksen vuoksi. »Täytyykö
mielikuvituksesi alinomaa saada ravintoansa ilkeydestäsi? En kumminkaan
soimaa sinua, vaan sisilialaista äitiäsi, joka on tuota vihamielisyyttä
sinussa kasvattanut. Eikö hän houkutellut minua lähtemään tälle
joutavalle retkelle?»
»Huomaan, että olet unohtanut eilisen illan ja frankkilaisen
orjatytön», virkkoi hänen poikansa.
»Enpä suinkaan, siinä erehdyt. En ole sitä unohtanut. Mutta en ole
unohtanut sitäkään, että koska Allah on koroittanut minut Algierin
paššaksi, hän edellyttää minun toimivan oikeamielisesti. Kuulehan,
Marzak, lopeta nämä jutut. Kenties jo huomenna näet hänet taistelussa,
ja sellaisen näyn jälkeen et halua etkä uskallakaan puhua hänestä
pahaa. Tee sovinto hänen kanssaan, ja pidä huolta siitä, että tästä
lähtien näen paremman suhteen vallitsevan välillänne.»
Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen
luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan
haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle,
joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin
leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä
merisissin astuttua peräkannelle.
»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?»
kysyi hän.
»Olenko minä hämmentynyt, sinä rauhan pentu?» kuului tuima vastakysymys.
»Siltä näyttää. Pysyttelet loitolla toisista, olet hajamielinen —»
»Ja sen sinä luulet osoittavan mielenhämminkiä, niinkö?»
»Mitäpä muutakaan?»
Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon
sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja
oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»
Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota.
Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja
katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.
»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen
neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt
hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti
hämmentyvän.»
Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden.
»Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta
kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi
hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi
pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»
»Antakaa hänelle tilaisuutta», virkkoi Sakr-el-Bahr ivallisen
hyvätuulisesti, »niin hän näyttää meille ihmeitä.»
Marzak katseli häntä kapenevin, kiiltävin silmin. »Anna minulle jousi»,
vastasi hän, »niin näytän sinulle, kuinka tulee ampua», kuului hänen
hämmästyttävä kehuskelunsa.
»Sinäkö näytät hänelle?» ärjyi Asad. »Sinäkö näytät hänelle!» Hänen
naurunsa raikui sydämen pohjasta. »Aiotko ryvettää auringon kasvoja,
poika!»
»Jätä arvostelusi, oi isäni», kehoitti Marzak jäisen juhlallisesti.
»Poika, olethan mieletön! Sakr-el-Bahrin nuoli pudottaa pääskyn
lennostaan.»
»Se taitaa olla hänen kerskaustaan», vastasi Marzak.
»Entä mikä on oma kerskauksesi?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Tavoitatko ehkä
Formenteran saaren tämän matkan päästä?»
»Uskallatko minua pilkata?» huudahti Marzak synkännäköisenä.
»Mitäpä uskaltamista siinä on?» ihmetteli Sakr-el-Bahr.
»Sen opit tietämään, vannon sen sinulle Allahin nimessä.»
»Minä odotan läksytystä kaikessa nöyryydessä.»
»Ja tulet sen saamaan», kuului ilkeä vastaus. Marzak kumartui kaidepuun
luo. »Hoi siellä! Vigitello! Jousi mulle ja toinen Sakr-el-Bahrille.»
Vigitello kiiruhti häntä tottelemaan; Asad pudisti päätänsä ja nauroi
jälleen.
»Ellei profeetan laki kieltäisi vetoa lyömästä — aloitti hän, mutta
Marzak keskeytti:
»Olisin itse jo vedonlyöntiä ehdottanut.»
»Jotta kukkarosi tulisi yhtä tyhjäksi kuin pääkoppasi», virkkoi
Sakr-el-Bahr.
Marzak silmäili häntä hymyillen ivallisesti. Sitten hän sieppasi
Vigitellon kädestä toisen jousen ja asetti siihen nuolen. Silloin
Sakr-el-Bahr tuli vihdoin tietämään, että kaiken tuon merkillisen
pöyhkeilyn pohjalla piili ilkeys.
»Katsohan», sanoi nuorukainen, »tuossa niinikorissa on täplä, tuskin
silmäterääni suurempi. Sinun varmaan täytyy jännittää katsettasi, jos
mielit sen nähdä. Katso, kuinka nuoleni sen löytää. Kykenetkö sinä
ampumaan paremmin?»
Hänen silmänsä tarkkasivat kiinteästi Sakr-el-Bahrin kasvoja ja
huomasivat niihin äkkiä leviävän kalpeuden. Mutta melkein samassa
merisissi jo hillitsi itsensä. Hän nauroi, näyttäen niin huolettomalta,
että Marzak tosiaankin alkoi epäillä, oliko hän todella kalvennut, vai
oliko hän vain kuvitellut niin tapahtuneen.
»Kas vain, sinä valitset näkymättömiä pilkkoja, ja sattuipa nuoli
sitten mihin tahansa, sinä sanot sen sattuneen keskelle pilkkaa! Vanha
temppu, Marzak. Mene naisia sillä narraamaan.»
»Niinpä valitsemme tuon ohuen nuoran, jolla kori on sidottu», sanoi
Marzak kohottaen jousensa. Mutta Sakr-el-Bahrin käsi tarttui hänen
käsivarteensa kevyesti, mutta samalla niin voimakkaasti, että jousen
täytyi painua alas.
»Odota», sanoi hän. »Sinun tulee valita toinen pilkka monestakin
syystä. Ensinnäkään en tahdo nuolesi harhautuvan soutajien joukkoon
ja kenties surmaavan jonkun heistä. Useat heistä ovat erikoisen
voimakkaita valio-orjia, ja minä en mieli kadottaa yhtäkään heistä.
Toinen syy on siinä, että tuo pilkka on joutavanaikainen. Onhan
välimatka vain kymmenen askelta. Lapsellinen yritys, ja siinä taitaakin
olla syy, miksi sen valitsit.»
Marzak laski jousensa, ja Sakr-el-Bahr irroitti kätensä. He silmäilivät
toisiaan, merisissi erinomaisesti itseään hilliten ja lauhkeasti
hymyillen, ilmaisematta mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissaan tai
teräksisissä vaaleissa silmissään vähintäkään jälkeä siitä kauhusta,
joka täytti hänen mielensä.
Hän osoitti lähintä öljypuuta, joka kasvoi rinteellä, sadan askelen
päässä. »Tuolla on miehen pilkka. Ammu nuoli tuon ensimmäisen öljypuun
pitkään oksaan »
Asad ja hänen upseerinsa äännähtivät hyväksyvästi.
»Miehen pilkka, tosiaankin», virkkoi Asad, »oivallisen jousimiehen
veroinen.»
Mutta Marzak kohautti hartioitaan teennäisen ylenkatseellisesti.
»Tiesinhän, ettet hyväksyisi ehdottamaani maalia», sanoi hän. »Öljypuun
oksa on niin iso, ettei lapsikaan voisi olla siihen osumatta tältä
matkalta.»
»Ellei lapsi voi olla osumatta, niin silloinhan ei ole sinullakaan
siihen lupaa», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka oli nyt asettunut niin, että
hänen ruumiinsa oli Marzakin ja niinikorin välillä. »Katsotaanpa,
osutko siihen, Marzak.» Niin sanoessaan hän kohotti jousensa ja ampui
nuolen ikäänkuin ei olisi ollenkaan huolinut tähdätä. Nuoli lensi, osui
oksaan ja jäi siihen värisemään.
Taitavalle ampujalle osoitettiin äänekästä suosiota, ja koko laivaväen
huomio suuntautui asiaan.
Marzak puristi huulensa yhteen, hyvin käsittäen viekkautensa kärsineen
tappion toisen ovelamman kanssa kilpaillessaan. Sakr-el-Bahr oli
riistänyt häneltä valinnan mahdollisuuden. Hän tiesi varmaan joutuvansa
naurunalaiseksi, jos yrittäisi, ja tiesi aloittamansa kilpailun
päättyvän siihen.
»Koraanin nimessä», virkkoi Bisken, »tarvitset varmaan koko taitosi,
jos mielit ampua yhtä hyvin, Marzak.»
»Minä en valinnut tuota maalia», vastasi Marzak nyreissään.
»Sinä haastoit kilpailuun, Marzak», huomautti hänen isänsä. »Siitä
syystä oli maalin valitseminen hänen asiansa. Hän valitsi miehen
maalin, ja minä vakuutan Mohammedin parran nimessä, että hän näytti
meille, kuinka ampuu mies.»
Marzak olisi mielellään viskannut jousensa pois ja luopunut
ajatuksestaan saada sen avulla selkoa niinikorin sisällyksestä, mutta
käsitti, että sellainen menettely nyt välttämättä saattaisi hänet
häpeään. Hän kohotti jousensa hitaasti tähdäten tuohon kaukaiseen
maaliin.
»Varo vahtisotilasta kukkulan laella», varoitti Sakr-el-Bahr. Toiset
nauroivat partaansa.
Nuorukainen jännitti vihoissaan jousensa. Jänne lauloi, ja nuoli iski
kukkulan kupeeseen ainakin kymmenen askelen päässä maalista.
Koska ampuja oli paššan poika, ei kukaan uskaltanut nauraa avoimesti,
Asadia ja Sakr-el-Bahria lukuunottamatta. Mutta yleinen hihitys ilmaisi
sitä ivaa, jonka alaiseksi kerskailijan täytyy joutua.
Asad silmäili häntä hymyillen melkein alakuloisesti. »Näetkö nyt»,
sanoi hän, »mihin joudut kerskatessasi kykeneväsi Sakr-el-Bahrin kanssa
kilpailemaan.»
»Tahtoani ei täytetty maali-asiassa», kuului katkera vastaus.
»Suututitte minut, ja tähtäykseni kävi epävarmaksi.»
Sakr-el-Bahr lähti ylähangan suojakaiteen luo otaksuen asian päättyneen
siihen. Marzak piti häntä silmällä.
»Minä haastan hänet jälleen kilpasille tuohon pieneen pilkkaan
ammuttaessa», sanoi hän. Niin sanoen hän asetti jouseensa toisen
nuolen. »Katsokaa!» huusi hän, tähdäten.
Sakr-el-Bahr, joka nyt ei välittänyt mistään seurauksista, kohotti
Marzakia kohti jousen, joka hänellä oli vielä kädessään.
»Seis!» ärjäisi hän. »Jos ammut nuolesi, niin minun nuoleni puhkaisee
kurkkusi! Minä en ammu milloinkaan harhaan!» lisäsi hän tuimasti.
Niiden joukossa, jotka seisoivat Marzakin takana, syntyi levotonta
liikettä. Äänettöminä ja hämmästyneinä katselivat kaikki
Sakr-el-Bahria, joka seisoi kasvot kalpeina, silmät hehkuvina, jousi
tiukasti jännitettynä ja valmiina ampumaan kuolettavan nuolensa
niinkuin oli uhannut.
Sanomattoman ilkeästi hymyillen Marzak silloin laski jousensa. Hän oli
tyytyväinen. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli saavutettu. Hän oli
pakottanut vihollisensa ilmiantamaan itsensä.
Asadin ääni rikkoi jähmetyksen hiljaisuuden. »Kellamullah!» huusi hän.
»Mitä tämä merkitsee? Oletko sinäkin järjiltäsi, Sakr-el-Bahr?»
»Aivan varmaan hän on järjiltään», sanoi Marzak; »järjiltään pelon
vuoksi.» Hän astui nopeasti syrjään, jotta Biskenin ruumis suojeli
häntä sanojen mahdollisilta seurauksilta. »Kysy häneltä, mitä hän
kuljettaa tuossa korissa, isä.»
»Mitä siis, Allahin nimessä?» kysyi Asad astuen kohti kapteenia.
Sakr-el-Bahr laski jousensa, valliten jälleen itseänsä. Hän oli
uskomattoman tyyni. »Minä kuljetan siinä jotakin arvokasta, mitä en
salli nenäkkään poikasen puhkoa», sanoi hän.
»Jotakin arvokasta?» toisti Asad puuskuttaen. »Se on varmaan jotakin
erinomaista, koska pidät sitä poikani henkeä kalliimpana. Näytähän
meille kalleutesi.» Sitten hän huusi keskikannella oleville miehille:
»Avatkaa se kori.»
Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis,
herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori
kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään
ole oikeutta —»
»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad
joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»
Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli
aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain
hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä
odottaen mitä tuleman piti.
»Mitä siellä on? Mitä löysitte?» kysyi Asad.
Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella
oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr
karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin
Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen
ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.
Seitsemästoista luku.