Tehtyään päätöksensä Asad vei Tsamannin syrjään ja keskusteli hänen
kanssaan vähän aikaa antaen eräitä määräyksiä, miten asioita oli
hoidettava hänen poissaollessaan. Lähetettyään vesiirinsä pois pašša
itse antoi lähtökäskyn, jota noudatettaessa ei ollut syytä vitkastella,
koska kaikki oli nyt valmista.
Laskusilta oli vedetty laiturille, merkkipillit vihelsivät, ja
ruorimiehet kiiruhtivat komeroihinsa aluksen perään tarttuen suurten
viheröiden perämelojen kädensijoihin. Toinen soitto kaikui, ja
keskikäytävää kulki Vigitello kahden apulaisensa keralla, kaikki
kolme varustettuina pitkillä häränvuodasta leikatuilla piiskoilla
ja huutaen orjia valmistumaan lähtöön. Larocquen sitten viheltäessä
kolmannen kerran neljäkuudetta vaakasuorana levännyttä airoa painui
veteen, kaksisataa viisikymmentä ruumista taipui kuin yhtenä miehenä,
ja niiden jälleen suoristuessa iso kaleeri syöksähti eteenpäin lähtien
seikkailuretkellensä. Tuuli levitti isoonmastoon kiinnitetyn punaisen
lipun, johon oli kuvattu viheriä puolikuu, ja laiturilta ja rannalta,
jonne oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita, raikui voimakas onnea
toivottava huuto.
Erämaasta puhaltava navakka tuuli oli sinä päivänä Lionelin ystävä.
Ellei sitä olisi ollut, hänen soutaja-aikansa olisi voinut muodostua
hyvinkin lyhyeksi. Hänellä ei ollut verhonaan mitään muuta kuin
lanneliina, hänet oli kiinnitetty kahleella ensimmäiseen ylähangan
puolelle olevaan soutupenkkiin kapealta keskikannelta perään päin
lukien, ja ennenkuin kaleeri oli ehtinyt kulkea lyhyttä matkaa
satamasta sen suulla olevan saaren luo, soutupäällikön piiskan siima
oli jo kiertynyt hänen valkoisten hartioittensa ympärille vaatien
häntä ponnistamaan paremmin voimiansa. Hän oli kiljaissut julman iskun
sattuessa, mutta kukaan ei ollut hänestä välittänyt. Välttääkseen
uutta iskua hän oli alkanut vetää koko voimallaan, ja Peñonin luo
saavuttaessa valui hiki virtanaan pitkin hänen ruumistaan ja sydän
jyskytti kylkiluita vasten. Sitä menoa ei voinut jatkua, ja hänen
pahin piinansa oli siinä, että hän sen tajusi ja näki edessään
kuvaamattomia kauhuja, jotka voimien uuvuttua häntä odottivat. Hän
ei ollut luonnostaan lujarakenteinen, ja hänen viettämänsä hempeä
ja hemmotteleva elämä ei ollut suinkaan varustanut häntä tällaiseen
kokeeseen.
Mutta kun he sitten saapuivat Peñonin luo ja tunsivat lämpimän tuulen
koko voiman, Sakr-el-Bahr, joka Asadin käskystä johti aluksen kulkua,
käski avata isonmaston ja etumastojen valtavat latinalaispurjeet. Ne
paisuivat tuulessa, ja kaleeri syöksyi eteenpäin ainakin kahta vertaa
kiivaampaa vauhtia. Käskettiin lakata soutamasta, ja orjat saivat
kiittää Taivasta levostaan ja jäädä kahleissaan odottamaan sitä aikaa,
jolloin heidän jänteittensä voimaa jälleen kysyttäisiin.
Aluksen laaja kokka, joka päättyi teräksiseen kärkeen ja jossa oli
kummallakin puolen tykki, oli täynnä joutilaita merisissejä, jotka
lepäilivät, kunnes olisi aika käydä taisteluun. He joko nojasivat
korkeihin suojakaiteisiin tai kyyhöttivät ryhmissä jutellen ja nauraen.
Toiset neuloivat ja parsivat vaatteitaan, toiset kiillottivat aseitaan
tai varuksiaan, ja eräs tummapintainen nuorukainen rummutti gimriänsä
laulaen surunvoittoista šilhalaista lemmenlaulua parinkymmenen
verenhimoisen sissin iloksi, heidän istua kyyhöttäessään hänen
ympärillään kirjavana kehänä.
Kaleerin upeassa peräpuolessa oli avara hytti, johon päästiin kahden
raskailla silkkiverhoilla varustetun oviaukon kautta. Verhojen
tummanpunaiseen pohjaan oli kirjaeltu heleänviheriä puolikuu. Hytin
yläpuolella oli kolme isoa kullattua rautalyhtyä, jokaisen päällä
puolikuu. Hytin jatkona ja laajennuksena oli viheriä katos, joka
varjosti melkein puolta peräkantta. Siihen oli sijoitettu pieluksia, ja
niillä istuivat nyt Asad-ed-Din ja Marzak. Bisken ja kolme neljä muuta
upseeria, jotka olivat tulleet paššan mukana alukseen ja jotka hän oli
pidättänyt seuranansa, seisoivat joutilaina kullatun kaidepuun luona
soutajain penkkien yläpuolella.
Sakr-el-Bahr, puettuna hopeakankaasta tehtyyn hohtelevaan viittaan
ja turbaaniin, nojasi yksinään laivankaiteeseen peräkannen alahangan
puolella alakuloisesti silmäillen näkyvistä väistyvää Algierin
kaupunkia, joka esiintyi nyt vain valkoisten kuutioiden rykelmänä
kukkulan rinteellä aamuauringon valossa.
Asad katseli häntä äänetönnä tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja
kutsui hänet sitten luoksensa. Sakr-el-Bahr saapui heti ja seisoi
kunnioittavassa asennossa käskijänsä edessä.
Asad silmäili häntä hetkisen juhlallisesti, salaisen, ilkeän hymyn
vilkkuessa sillävälin hänen poikansa kasvoissa.
»Älä otaksu, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »että kannan sinulle
kaunaa siitä, mitä eilen illalla tapahtui, tai että se seikka on
äskeisen päätökseni ainoa syy. Minulla oli velvollisuus — pitkät ajat
laiminlyöty velvollisuus — Marzakia kohtaan, ja nyt olen vihdoin
ryhtynyt sitä suorittamaan.» Asad näytti melkein pyytävän anteeksi,
ja Marzakia eivät miellyttäneet sanat enempää kuin niiden sävykään.
Minkätähden, kyseli hän itseltään, täytyi tuon tuiman vanhan miehen,
joka oli tehnyt nimensä pelätyksi koko kristikunnassa, aina esiintyä
lempeänä ja taipuisana, kun oli kysymyksessä tuo jykevä ja julkea
uskoton?
Sakr-el-Bahr kumarsi juhlallisesti. »Käskijäni», sanoi hän, »minun
asiani ei ole asettaa kysymyksenalaisiksi päätöksiäsi tai niihin
johtaneita ajatuksiasi. Riittää, kun tunnen toivomuksesi; ne ovat
lakini.»
»Ovatko?» kysyi Asad purevasti. »Tekosi tuskin todistavat
vakuutuksiasi.» Hän huokasi. »Minua loukkasi eilen kovin se, että
avioliittosi teki tyhjäksi aikeeni vieden sen frankkilaistytön minulta
saavuttamattomiin. Kaikesta huolimatta kunnioitan liittoasi niinkuin
kaikkien muslimien täytyy sitä kunnioittaa — vaikka se sinänsä onkin
laiton. Mutta olkoon!» päätti hän puheensa hartioitaan kohauttaen. »Me
purjehdimme nyt yhdessä tuhoamaan espanjalaista. Älköön pahansuopuus
himmentäkö kummaltakaan taholta tätä loistavaa yritystämme.»
»Amen siihen, herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr hartaasti. »Melkein jo
pelkäsin —»
»Ei sanaakaan!» keskeytti Asad. »Sinä et ole koskaan mitään pelännyt,
ja siitä syystä minä rakastan sinua kuin omaa poikaani.»
Marzakille ei kumminkaan ollut mieluista, että asiasta siten
suoriuduttiin, että keskustelu päättyi hänen isänsä heltymykseen,
joka oikeastaan merkitsi samaa kuin sovinnontekeminen. Ennenkuin
Sakr-el-Bahr ehti vastata, Marzak esitti hänelle kysymyksen, joka oli
täynnä vilpillistä tarkoitusta.
»Kuinka kuluttaa morsiamesi aikansa sinun poissaollessasi, oi
Sakr-el-Bahr?»
»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi
vastata», virkkoi merisissi.
Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta
kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi
orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma.
Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»
»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä
noudattaen — luoksensa.».
Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit
hänet niin pian jättää!»
Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä,
että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?»
Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt.
Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.
»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta
hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.
»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön
Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme
voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin
tuoksuja.»
Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään
asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset.
Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata
häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai
perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?
Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi
samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille
jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.
Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä
katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen
soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen,
koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon
ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa
uiskenteli muutamia rasvapisaroita.
Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä
isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.
»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö
olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos
sattuu syntymään taistelu?»
Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin
kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen
määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa
lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä,
tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi,
mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin
puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.
»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme
jotakin oppiaksesi.»
»Kuinkas muuten?» virkkoi Marzak.
»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja
tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka
on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti
jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä
pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea
tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää
vauhtia.»
Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse
tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti
lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein
alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan
suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin
pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä
vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva
alus.
»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen
auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi
hän.
Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen
katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin.
Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta,
peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui
siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa
kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti
uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli
elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti
valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle
käskien vaikenemaan.
»Omaa ilkeyttäsi vain ilmoittelet», nuhteli häntä Asad. »Ja minä olen
osoittautunut houkkioksi, kun olen sallinut toisten ihmisten ilkeyden
pakottaa itseäni tässä asiassa. Riittää jo, sanon minä.»
Marzak vaikeni ja oli nyreissään seuraten katseellaan Sakr-el-Bahria,
joka oli laskeutunut peräkannelta keskikäytävälle johtavat kolme
porrasaskelmaa ja asteli hitaasti soutupenkkien välitse.
Sissipäällikön mieli oli kovin levoton, niinkuin ainakin henkilön,
jolla on jotakin salattavaa ja joka alkaa pelätä joutuneensa petetyksi.
Mutta kuka olikaan voinut hänet pettää? Aluksessa oli ainoastaan kolme
miestä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa — hänen upseerinsa Ali,
Jasper ja italialainen Vigitello. Ja Sakr-el-Bahr olisi pannut vetoon
kaikki mitä omisti väittäessään, ettei Ali eikä Vigitello ollut häntä
pettänyt; sitäpaitsi hän luotti varmasti siihen, että Jasperkin oli
oman etunsa vuoksi pitänyt sanansa. Mutta Marzakin niinikoria koskeva
huomautus oli herättänyt hänessä levottomuutta, ja se sai hänet nyt
haeskelemaan italialaista laivamiestä, johon hän luotti ehdottomammin
kuin kehenkään muuhun.
»Vigitello», kysyi hän, »onko mahdollista, että joku on ilmaissut asian
paššalle?»
Vigitello katsahti kysyjään terävästi ja hymyili sitten huolettomasti.
He seisoivat kahden keskikannen laitakaiteen luona.
»Senkö, mitä kuljetamme mukanamme?» virkkoi hän, ja hänen katseensa
siirtyi isoonmastoon päin. »Mahdotonta. Jos Asad siitä tietäisi, hän
olisi sen ilmaissut, ennenkuin Algierista lähdimme; muussa tapauksessa
hän olisi varmaan ottanut mukaansa suuremman henkivartioston.»
»Mitä hän henkivartiostolla?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Jos meidän kesken
syntyy ottelu — kuten hyvinkin voi syntyä, jos on laita niinkuin
epäilen — niin on itsestään selvää, kenen puolelle sissit asettuvat.»
»Tosiaanko?» virkkoi Vigitello, ja hänen mustanpuhuvat kasvonsa
vetäytyivät hymyyn. »Se ei ole niin varmaa kuin luulet. Useimmat näistä
miehistä ovat seuranneet sinua kymmeniin taisteluihin. Heille olet sinä
pašša, heidän luonnollinen johtajansa.»
»Ehkä. Mutta he ovat Asad-ed-Dinin, Allahin ylentämän alamaisia. Jos
heidän asiakseen tulisi valita minut tai hän, he varmaan asettuisivat
hänen puolelleen huolimatta kaikista niistä siteistä, joita on voinut
aikaisemmin olla meidän välillämme.»
»Oli kumminkin eräitä, jotka napisivat, kun sinut syrjäytettiin tämän
retken johdosta», kertoi hänelle Vigitello. »Monet varmaan sallisivat
uskonsa vaikuttaa päätökseensä, mutta monet seuraisivat sinua, vaikka
olisi käytävä itseänsä Suur-Sulttaania vastaan. Älä unohda sitäkään»,
lisäsi hän, vaistomaisesti ääntään hiljentäen, »että monet meistä ovat
uskonluopioita samoinkuin sinä ja minä, ja ettei meidän tarvitsisi
hetkeäkään epäröidä, jos valinta tulisi kysymykseen. Toivon kumminkin»,
virkkoi hän lopuksi toiseen sävyyn, »ettei sellaista vaaraa ole
olemassakaan.»
»Samoin minä, mitä hartaimmin», vastasi Sakr-el-Bahr kiihkeästi. »Olen
kumminkin levoton, ja minun täytyy tietää, missä seison, jos käy
kaikkein pahimmin. Mene sinä, Vigitello, miesten luo ja ota selkoa
heidän todellisista tunteistaan, tutki heidän mieltänsä ja koeta saada
selville, kuinka moneen voin luottaa, jos julistan sodan Asadille tai
jos hän julistaa sodan minulle. Ole varovainen.»
Vigitello sulki merkitsevästi toisen tumman silmänsä. »Siihen voit
luottaa», sanoi hän. »Tuon sinulle kohta tiedon.»
Niin he erosivat. Vigitello lähti tutkimusretkelleen kokkaan, ja
Sakr-el-Bahr asteli hitaasti takaisin peräkannelle. Ensimmäisen
soutupenkin kohdalla keskikäytävän takana hän kumminkin pysähtyi
silmäilemään surkeata valkoihoista orjaa, joka istui siihen
kahlehdittuna. Hän hymyili julmaa hymyä, koston riemua nauttiessaan
unohtaen oman pelkonsa.
»Näyt jo maistaneen piiskaa», sanoi hän englanninkielellä. »Mutta se
ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on tuleva. Oli onneksi
sinulle, että sattui tänään tuulemaan. Aina ei kumminkaan ole niin
laita. Aivan pian saat kokea, mitä minä sain kestää sinun toimestasi.»
Lionel katseli häntä jäykin, veristävin silmin. Hänen teki mieli kirota
veljeänsä, mutta tämän rangaistuksen asianmukaisuus vaikutti häneen
itseensäkin kerrassaan yllättävästi.
»Minä puolestani en välitä mistään», vastasi hän.
»Kohta välität, rakas veljeni», kuului vastaus. »Kohta välität
itsestäsi mitä kirotuimmin ja surkuttelet itseäsi mitä hartaimmin.
Minä puhun kokemuksesta. On mahdollista, ettet jää elämään, ja se on
suurimpana huolenani. Toivoisin sinulla olevan omat jäntereeni, jotta
säilyisit elävänä tässä uivassa helvetissä.»
»Sanoin sinulle ja sanon vieläkin, etten välitä itsestäni mitään»,
virkkoi Lionel. »Mitä olet tehnyt Rosamundille?»
»Hämmästyttäneekö sinua, kun kuulet minun esiintyneen gentlemanina ja
naineen hänet?» ivaili Oliver. »Naineen hänet?» sai Lionel sanotuksi,
kauhistuen pelkkää ajatustakin. »Sinä koira!»
»Minkätähden minua solvaat? Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?»
Oliver naurahti ja asteli eteenpäin jättäen Lionelin kimmurtelemaan
puolittaisen tietonsa tuottamissa tuskissa. Tuntia myöhemmin,
kun Balearien hämyinen ääriviiva oli muuttunut selvemmäksi ja
värikkäämmäksi, Sakr-el-Bahr ja Vigitello kohtasivat jälleen toisensa
keskikannella ja vaihtoivat ohimennen pari sanaa.
»Vaikea sanoa täsmälleen», kuiskasi laivamies, »mutta saamieni tietojen
nojalla otaksun mahdollisuuksien jakautuvan varsin tasaisesti, joten
olisi harkitsematonta haastaa riitaa.»
»En aiokaan sitä tehdä», vastasi Sakr-el-Bahr. »En tahtoisi sitä tehdä
missään tapauksessa. Halusin vain tietää, kuinka on laitani, jos
toisten taholta riitaa haastetaan.» Hän kulki eteenpäin.
Hänen mielensä levottomuus ei kumminkaan ollut yhtään tyyntynyt;
hänen vaikeutensa eivät olleet suinkaan hälvenneet. Hän oli ottanut
kuljettaakseen Rosamundin Ranskaan tai Italiaan, oli kunniasanallaan
luvannut laskea hänet maihin jommallekummalle rannikolle, ja jos hän
epäonnistuisi, Rosamund voisi johtua päättelemään, ettei hän ollut
milloinkaan vakavasti asiaa aikonut. Mutta kuinka olikaan mahdollista
se toteuttaa nyt, kun Asad oli mukana aluksessa? Oliko pakko kuljettaa
Rosamund salaa takaisin Algieriin ja säilyttää häntä siellä, kunnes
tarjoutuisi uusi tilaisuus laskea hänet maihin kristitylle rannikolle?
Se oli ilmeisesti mahdotonta ja sisälsi liian paljon ilmitulon vaaraa.
Ilmitulon vaara olikin nyt ylen uhkaava. Joka hetki voitiin saada
tietää, että Rosamund oli tuossa niinikorissa. Oliver ei keksinyt
minkäänlaista keinoa pitääkseen antamansa lupauksen. Hän voi ainoastaan
odottaa ja toivoa luottaen siihen, että hänen onnensa soisi hänelle
jonkin tilaisuuden, jota oli mahdoton ennakolta arvata.
Niin hän käyskeli enemmän kuin tunnin ajan pahoilla mielin
edestakaisin, kädet selän takana, turbaanipeitteinen pää mietteisiin
painuneena ja sydän pakahtumaisillaan. Hän oli joutunut kutomansa
pahan verkon paulomaksi, ja hänestä näytti nyt varsin selvältä, ettei
häneltä vaadittaisi lunnaiksi vähempää kuin hänen henkensä. Sitä hän
ei kumminkaan paljoa ajatellut. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat
epäonnistuneet, ja hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Jos
hän voi siitä hinnasta pelastaa Rosamundin, hän tahtoi mielihyvin
hinnan maksaa. Mutta hänen mielipahansa ja levottomuutensa johtuikin
yksinomaan siitä, ettei hän kyennyt keksimään mitään pelastuskeinoa,
vaikka oli valmis sellaiseen uhraukseen. Niin hän asteli yksinään ja
alakuloisena, odottaen ja rukoillen avukseen ihmettä.
Kuudestoista luku.