MERKKI.

Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak

vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä

käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.

Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä,

ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin

pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän

oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut

tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.

»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on

vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa

tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»

Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen.

Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka

hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon

miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa

häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän

ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli

kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä

ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä

tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli

hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta

siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen

poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin

kykeni jossakin määrin uhrautumaan.

Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka

oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija,

olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr

olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista.

Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä

levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi.

Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia

halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa

toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin

tunsi olevansa voiton puolella.

Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan

kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän

välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun

kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan

hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi

tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.

Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan

ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää

rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä

orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota

hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja

ärtyen.

Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan

poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa,

yhä vielä masentuneen näköisenä.

Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö

vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken

kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan

vallassa surmannut hänet?

Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli

mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle,

hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan.

Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan

Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi

Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi

pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä

mieleen.

Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta,

mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä

mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä

välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa

panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta

näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan,

että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa,

täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli,

että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että

ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.

Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse

oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia,

Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan

apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden

lopulliseen järjestämiseen.

Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui

sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä.

Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin

liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin

oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen

nojaten.

»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.»

Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.

Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä

sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.

»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru

rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän.

»Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla

sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi

tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja

hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.

Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi

lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle

tervetulleempi.

Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet

kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski

närkästyksensä valloilleen.

»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan

varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen

saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt

sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää

häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan

tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»

Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen

suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen,

ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus

merirosvo-paššassa.

»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly

mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin

uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin

menettelemästä.»

»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä

tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh

erittäin lempeästi.

»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon

värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin:

»Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin

orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman

soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua

päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille

skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että

saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni

ehkäisemistä?»

»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain

uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt

sävy.

»Sitä en sano minä; sen sanovat hänen tekonsa», vastasi Asad synkästi.

»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään

oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin

hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö

ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'?

Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten

samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»

Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin

sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta.

Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria,

tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja

merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.

»Hän on voinut tehdä syntiä ajattelemattomuudesta», ehdotti hän.

Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen

laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä

olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta,

mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa —

sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän

lain puolustajaksi?»

Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli

yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen

kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.

»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan

aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei

välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»

Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja

katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä

tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»

»Muuta?» kysyi Asad häneen katsahtaen. »Mitä muuta vielä onkaan?»

»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita

et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt

pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan

lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen

saastuttaen.»

»Kuinka niin?» kysyi Asad nopeasti, melkein ahnaasti.

»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla.

Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit

nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön

saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»

»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa

olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä,

itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan

siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»

»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta

siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen

jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»

Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran

mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja

Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena,

kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn

vaikutusta.

Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen

taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat

kuutamohohteisella taivaankannella.

Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään

tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta;

mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan

huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot

kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin

vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili

itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä

kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli

ankaran kuohunnan tilassa.

»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia

lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli

puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.

Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin

läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka

pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei

nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.

Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta

noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin,

kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen

käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan

määrättyyn aikaan.

»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!»

huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»

»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet

sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.

Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten

nopeasti käyttäytymisohjeita.

»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt

siihen lujasti kiinni.»

Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin

selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia

muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen

välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen

vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta

sitten poika alkoi puhua.

»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman

Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»

Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos

mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei

Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»

»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.

Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt,

poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»

»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.

»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he

kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.

Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä

erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin

siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä,

vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita,

ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä

neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.

Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali,

Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat

Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat

olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden

vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan

ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston

juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.

Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien

laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr

käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.

Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona,

kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken

johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin

perehtyisi meritoimiin.

Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän

lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta

silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan

hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä

levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa

yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.

»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad»,

tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni

turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»

Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen

huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta

kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta

omastatunnosta johtuvana.

»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä —

että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria

silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka

oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.

»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle

ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.

Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli

keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.

»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.

»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi

Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut

etsiä diplomaattista vastausta.

Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän.

»Missä on sen mielettömyys?»

Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa,

että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen,

että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä»,

jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien

taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset

laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden —

yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta!

Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja

arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.

Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme.

»Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.

»Muuttunut, herrani?»

»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään

retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen

painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin

me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja

kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt...» Hän levitti

kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän

ankarasti.

Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen

katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta

Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin

ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla

muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän

uteliaasti.

Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan

järkkymättömäksi. »Mikä syynä... tietenkin se, että olen käsittänyt

kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole

sellaisen metsästäjän arvoinen.»

Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen

varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan

oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti

toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi

kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli

tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.

»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et

minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä

olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen

nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle

retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani

merellisissä asioissa.»

Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä.

Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä

sävy.

»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää

tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»

Viidestoista luku.

Merihaukka · 第 38 / 52 题