Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak
vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä
käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.
Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä,
ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin
pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän
oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut
tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.
»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on
vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa
tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»
Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen.
Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka
hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon
miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa
häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän
ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli
kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä
ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä
tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli
hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta
siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen
poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin
kykeni jossakin määrin uhrautumaan.
Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka
oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija,
olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr
olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista.
Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä
levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi.
Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia
halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa
toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin
tunsi olevansa voiton puolella.
Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan
kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän
välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun
kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan
hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi
tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.
Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan
ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää
rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä
orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota
hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja
ärtyen.
Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan
poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa,
yhä vielä masentuneen näköisenä.
Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö
vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken
kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan
vallassa surmannut hänet?
Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli
mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle,
hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan.
Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan
Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi
Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi
pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä
mieleen.
Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta,
mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä
mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä
välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa
panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta
näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan,
että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa,
täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli,
että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että
ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.
Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse
oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia,
Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan
apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden
lopulliseen järjestämiseen.
Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui
sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä.
Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin
liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin
oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen
nojaten.
»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.»
Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.
Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä
sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.
»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru
rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän.
»Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla
sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi
tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja
hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.
Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi
lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle
tervetulleempi.
Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet
kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski
närkästyksensä valloilleen.
»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan
varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen
saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt
sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää
häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan
tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»
Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen
suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen,
ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus
merirosvo-paššassa.
»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly
mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin
uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin
menettelemästä.»
»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä
tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh
erittäin lempeästi.
»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon
värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin:
»Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin
orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman
soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua
päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille
skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että
saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni
ehkäisemistä?»
»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain
uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt
sävy.
»Sitä en sano minä; sen sanovat hänen tekonsa», vastasi Asad synkästi.
»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään
oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin
hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö
ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'?
Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten
samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»
Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin
sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta.
Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria,
tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja
merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.
»Hän on voinut tehdä syntiä ajattelemattomuudesta», ehdotti hän.
Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen
laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä
olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta,
mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa —
sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän
lain puolustajaksi?»
Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli
yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen
kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.
»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan
aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei
välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»
Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja
katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä
tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»
»Muuta?» kysyi Asad häneen katsahtaen. »Mitä muuta vielä onkaan?»
»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita
et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt
pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan
lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen
saastuttaen.»
»Kuinka niin?» kysyi Asad nopeasti, melkein ahnaasti.
»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla.
Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit
nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön
saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»
»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa
olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä,
itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan
siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»
»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta
siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen
jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»
Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran
mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja
Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena,
kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn
vaikutusta.
Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen
taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat
kuutamohohteisella taivaankannella.
Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään
tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta;
mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan
huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot
kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin
vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili
itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä
kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli
ankaran kuohunnan tilassa.
»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia
lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli
puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.
Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin
läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka
pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei
nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.
Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta
noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin,
kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen
käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan
määrättyyn aikaan.
»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!»
huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»
»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet
sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.
Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten
nopeasti käyttäytymisohjeita.
»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt
siihen lujasti kiinni.»
Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin
selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia
muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen
välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen
vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta
sitten poika alkoi puhua.
»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman
Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»
Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos
mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei
Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»
»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.
Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt,
poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»
»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.
»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he
kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.
Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä
erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin
siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä,
vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita,
ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä
neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.
Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali,
Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat
Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat
olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden
vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan
ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston
juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.
Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien
laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr
käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.
Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona,
kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken
johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin
perehtyisi meritoimiin.
Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän
lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta
silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan
hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä
levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa
yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.
»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad»,
tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni
turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»
Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen
huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta
kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta
omastatunnosta johtuvana.
»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä —
että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria
silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka
oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.
»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle
ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.
Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli
keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.
»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.
»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi
Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut
etsiä diplomaattista vastausta.
Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän.
»Missä on sen mielettömyys?»
Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa,
että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen,
että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä»,
jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien
taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset
laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden —
yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta!
Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja
arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.
Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme.
»Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.
»Muuttunut, herrani?»
»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään
retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen
painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin
me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja
kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt...» Hän levitti
kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän
ankarasti.
Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen
katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta
Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin
ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla
muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän
uteliaasti.
Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan
järkkymättömäksi. »Mikä syynä... tietenkin se, että olen käsittänyt
kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole
sellaisen metsästäjän arvoinen.»
Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen
varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan
oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti
toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi
kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli
tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.
»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et
minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä
olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen
nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle
retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani
merellisissä asioissa.»
Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä.
Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä
sävy.
»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää
tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»
Viidestoista luku.