»Eipä oikeastaan liene siihen syytä», virkkoi Rosamund katkerasti.
»Mutta voihan kostonhimonne olla niin leppymätön, että mieluummin
menetätte henkenne kuin luovutatte siitä hitustakaan.»
Oliverin kasvot jäykistyivät jälleen. »Aivan luonnollista», ivaili hän,
»että selität tekoni siten.»
»Niin ei ole laita. Minä kysyin, koska epäilen.»
»Ymmärrätkö, mitä voi merkitä Asad-ed-Dinin saaliiksi joutuminen?»
Rosamund vavahti, ja hänen katseensa painui alas, mutta ääni oli
tyyni hänen vastatessaan: »Onko se paljoakin pahempaa kuin jos joudun
Oliver-Reisin tai Sakr-el-Bahrin — tai miten teitä nimitettäneenkin —
saaliiksi?»
»Jos sanot asian olevan yhdentekevän, en tietenkään enää vastusta»,
vastasi Oliver kylmästi. »Voit mennä hänelle. Vastustaessani häntä —
kenties mielettömästi — en ajatellut kostavani sinulle. Tein sen siitä
syystä, että tuo ajatus saa mieleni kauhun valtaan.»
»Niin ollen teidän täytyisi kauhistua yhtä hyvin itseänne», virkkoi
Rosamund.
Oliverin vastaus hämmästytti häntä. »Kenties kauhistunkin», sanoi hän
tuskin kuuluvasti. »Kenties kauhistunkin.»
Rosamund katsahti häneen ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa. Mutta
toinen jatkoi, äkkiä kiihtyen, sallimatta hänen keskeyttää.
»Hyvä Jumala! Tätäkö tarvittiin, jotta käsittäisin tekoni
halpamaisuuden. Asadin vaikuttimet eivät ole sellaiset kuin minun. Minä
tahdoin saada sinut käsiini rangaistakseni sinua. Mutta hän... Hyvä
Jumala!» valitti hän peittäen kasvonsa hetkeksi käsiinsä.
Rosamund nousi hitaasti; hänen mielessään eli omituinen levottomuus,
hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta liikutuksensa vallassa
oleva Oliver ei sitä huomannut. Sitten lankesi hänen epätoivoonsa
valonsäteenä se neuvo, jonka Fenzileh oli hänelle antanut puhuessaan
siitä esteestä, jota Asad hurskaana muhamettilaisena ei uskaltaisi
raivata tieltään.
»On olemassa keino», huudahti hän. »On olemassa keino, jota Fenzileh
ilkeyksissään ehdotti.» Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, katse pois
käännettynä. Sitten hän kävi suoraan asiaan. »Sinun täytyy mennä
kanssani naimisiin.»
Näytti melkein siltä kuin Rosamund olisi saanut iskun. Hän astui
taaksepäin. Hänessä heräsi kohta epäluulo, joka nopeasti kasvoi
varmaksi uskoksi, että Oliver oli vain yrittänyt pettää häntä
teeskentelemällä katumusta.
»Naimisiin kanssanne!» huudahti hän.
»Niin», vastasi Oliver. Hän alkoi selittää, kuinka Rosamund hänen
vaimonaan olisi pyhä ja loukkaamaton kaikkien muhamettilaisten
joukossa. Kukaan ei uskaltaisi häneen sormellaan koskea, koska siten
solvaisi profeetan pyhää lakia, ja jos olisikin sellaisia, ei niihin
kuulunut Asad, joka oli harras jumalinen. »Ainoastaan siten», päätti
Oliver puheensa, »voin sinut pelastaa hänen käsistään.»
Rosamund oli kuitenkin yhä ylenkatseellinen ja vastahakoinen. »Se on
liian epätoivoinen keino epätoivoisessakin tapauksessa», sanoi hän
siten saattaen Oliverin ankaran kärsimättömyyden valtaan.
»Sinun täytyy, sanon», väitti hän melkein kiukkuisesti. »Sinun täytyy
— muuten sinut kannetaan jo tänä iltana Asadin haaremiin — eikä edes
hänen puolisokseen, vaan orjakseen. Sinun täytyy oman itsesi tähden
luottaa minuun! Sinun täytyy!»
»Luottaa teihin?» huudahti Rosamund, kiihkeän ylenkatseen pyrkiessä
nauruna purkautumaan. »Luottaa teihin! Kuinka voisin luottaa henkilöön,
joka on uskonluopio ja pahempikin?»
Oliver hillitsi itseään voidakseen keskustella hänen kanssaan ja
saavuttaakseen kylmän logiikan avulla hänen suostumuksensa. »Sinä olet
kovin leppymätön», sanoi hän. »Arvostellessasi minua jätät kerrassaan
huomioonottamatta ne kärsimykset, jotka olen kokenut ja joita olet
osaltasi aiheuttanut. Tietäessäsi nyt, kuinka väärämielisesti minua
syytettiin ja kuinka paljon muita katkeria vääryyksiä jouduin kokemaan,
muista samalla, että olin ihminen, jonka olivat pettäneet rakkain mies
ja rakkain nainen. Minä olin kadottanut uskoni ihmisiin ja Jumalaan, ja
muhamettilaiseksi, uskonluopioksi, merirosvoksi minä muutuin, koska ei
ollut mitään muuta mahdollisuutta pelastua kaleeriorjan sanomattomasta
kurjuudesta.» Hän silmäili surullisesti Rosamundia. »Eikö tämä
mielestäsi ollenkaan minua puolusta?»
Se liikutti Rosamundia hiukan, sillä hän luopui ylenkatseesta, vaikka
säilyttikin vihamielisen asenteensa.
»Mitkään vääryydet», sanoi hän, melkein murheellisesti, »eivät voi
oikeuttaa ritarillisuuden solvaamista, miehen-arvonne häpäisemistä,
voimanne väärinkäyttämistä naisen vainoamiseen. Millaiset vaikuttimet
teitä lienevätkin johtaneet, te olette joka tapauksessa vajonnut niin
syvään, sir, etten voi teihin luottaa.»
Oliver taivutti päänsä kuullessaan moitteen, jonka oli jo lausunut
omassa mielessään. Se oli oikea ja ansaittu, ja hänen oli mahdoton
siitä katkeroitua, koska tiesi sen oikeaksi.
»Tiedän sen», sanoi hän. »Mutta enhän pyydä sinua luottamaan itseeni
omaksi hyödykseni, vaan sinua auttaakseni. Minä rukoilen sinua niin
menettelemään vain oman itsesi vuoksi.» Äkkinäistä mieleenjohtumaa
noudattaen hän veti vyöstään painavan tikarinsa ja ojensi sen
Rosamundille, kahva edellä. »Jos haluat saada luotettavuuteni takeen»,
sanoi hän, »ota tämä veitsi, jolla tänä iltana aioit itsesi surmata.
Jos huomaat minussa vähimmänkin petollisuuden merkin, käytä sitä miten
mielit — minun tai itsesi tuhoksi.»
Rosamund silmäili häntä hieman hämmästyneenä. Sitten hän ojensi
hitaasti kätensä ja tarttui hänen tarjoamaansa aseeseen. »Ettekö
pelkää», kysyi hän, »että käytän sitä nyt, siten tehden lopun asiasta?»
»Minä luotan sinuun», sanoi Oliver, »siinä toivossa, että sinä alat
luottaa minuun. Sitäpaitsi varustan sinut pahimman varalta. Jos näet
tulee valittavaksesi kuolema tai Asad, otaksun sinun valitsevan
kuoleman. Mutta salli minun lisätä, että olisi typerää valita kuolema,
kun on vielä olemassa elämisen mahdollisuus.»
»Mikä mahdollisuus?» kysyi Rosamund, äänessä taannoisen ylenkatseen
heikko vivahdus. »Sekö mahdollisuus, että joudun elämään kanssanne?»
»Ei», vastasi Oliver vakavasti. »Jos luotat minuun, tahdon koettaa
korvata kaiken tekemäni pahan. Kuule minua. Päivän sarastaessa
kaleerini lähtevät kaappausretkelle. Minä toimitan sinut salaa alukseen
ja keksin keinon laskea sinut maihin jollekin kristitylle rannikolle —
Italiaan tai Ranskaan — mistä voit päästä takaisin kotiin.»
»Mutta sillävälin», huomautti Rosamund, »minun on tultava vaimoksenne.»
Oliver hymyili mietteissään. »Pelkäätkö vieläkin jotakin sadinta? Eikö
mikään saa sinua luottamaan vilpittömyyteni? Muhamettilainen avioliitto
ei ole kristittyä sitova, ja minä en aio sitä avioliittona pitää. Se on
pelkkä veruke, jolla sinua suojelen, kunnes pääsemme täältä pois.»
»Kuinka voin luottaa sanoihinne?»
»Kuinka?» Oliver vaikeni joutuen hämilleen, mutta vain hetkeksi. »Onhan
sinulla tikari», vastasi hän painokkaasti.
Rosamund seisoi mietteissään, silmäillen aseen himmeänä kiiltelevää
terää. »Entä vihkiminen?» kysyi hän. »Miten se tapahtuu?»
Oliver selitti hänelle, että muhamettilaisen lain mukaan vaadittiin
ainoastaan tuomarille tai häntä ylemmälle viranomaiselle todistajien
läsnäollessa annettu ilmoitus. Hän oli parhaillaan tätä selittämässä,
kun alhaalta kuului äänten hälinää, askelten töminää ja näkyi soihtujen
loimuja.
»Asad palaa miehineen», huudahti hän, ja hänen äänensä vapisi.
»Suostutko?»
»Entä tuomari?» kysyi Rosamund, ja tuosta kysymyksestä Oliver huomasi
hänen suostuvan pelastettavaksi niinkuin hän oli ehdottanut.
»Minä sanoin tuomari tai joku korkeampi. Asad itse on oleva meidän
vihkijämme ja hänen seuralaisensa todistajinamme.»
»Mutta jos hän kieltäytyy? Hän varmaan kieltäytyy!» huudahti Rosamund
kiihtyneenä ristien kätensä rinnalleen.
»Minä en aio häntä pyytää. Yllätän hänet.»
»Hän... hän varmaan suuttuu. Hän voi kostaa sen, mikä hänestä tuntuu
juonelta.»
»Niin», vastasi Oliver hurjasti katsahtaen. »Olen ajatellut sitäkin.
Mutta jotakin meidän täytyy uskaltaa. Ellemme onnistu, niin —»
»Minulla on tikari», huusi Rosamund pelkäämättä.
»Ja minun varalleni on olemassa nuora tai miekka», vastasi Oliver.
»Hiljaa! He tulevat!»
Portaista kaikuvat askelet olivat Alin. Hän syöksyi säikähtyneenä
kattotasanteelle.
»Herra! Herra! Asad-ed-Din on täällä sotilaineen. Hänellä on asestettu
saattue mukanaan!»
»Ei mitään pelon syytä», virkkoi Sakr-el-Bahr näköjänsä aivan tyynenä.
»Kaikki käy hyvin.»
Asad riensi portaita ylös tasanteelle kapinallisen sissipäällikkönsä
luo. Hänen jäljessään tuli kaksitoista mustapukuista janitšaaria
käyrämiekkoineen, joihin soihtujen valo loi kapeita verenkarvaisia
juovia.
Pašša pysähtyi Sakr-el-Bahrin eteen, kädet majesteetillisesti ristissä
rinnalla ja pää takakenossa, niin että hänen pitkä valkoinen partansa
sojotti eteenpäin.
»Minä olen palannut», sanoi hän, »käyttämään voimaa siinä, missä
lempeys ei auta. Toivon kumminkin hartaasti, että Allah on tällä välin
auttanut sinut parempiin ajatuksiin.»
»Niinpä onkin, herrani!» vastasi Sakr-el-Bahr.
»Ylistetty olkoon hän!» huudahti Asad, ja hänen äänessään raikui riemu.
»Anna siis tyttö tänne!» Hän ojensi kätensä.
Sakr-el-Bahr astui taaksepäin Rosamundin luo ja tarttui hänen käteensä
ikäänkuin taluttaakseen hänet eteenpäin. Sitten hän lausui kohtalokkaat
sanat.
»Allahin pyhässä nimessä ja Hänen kaikkinäkevien silmiensä alla, sinun
edessäsi, Asad-ed-Din ja näiden todistajien läsnäollessa, otan tämän
naisen vaimokseni kaikkiviisaan, kaikki-armahtavan Allahin profeetan
armollisen lain nojalla.»
Sanat oli lausuttu ja asia oli suoritettu, ennenkuin Asad arvasi
merisissin tarkoituksen. Hän äännähti harmistuneesti; sitten hänen
kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.
Sakr-el-Bahr seisoi tyynenä, ollenkaan säikähtämättä valtiaan vihaa,
otti Rosamundin hartioilla olevan liinan ja sitaisi sen hänen päähänsä
niin että kasvot peittyivät näkyvistä.
»Allah antakoon kuivua sen käden, joka Herramme Mohammedin pyhää lakia
solvaten riistää hunnun näiltä kasvoilta, ja Allah siunatkoon tätä
liittoa ja heittäköön Gehennan kuiluun sen, joka yrittää purkaa hänen
Kaikkinäkevän silmien edessä solmittua liittoa.»
Se oli kamalaa. Liian kamalaa Asad-ed-Dinille. Janitšaarit seisoivat
hänen takanaan kuin sidotut koirat kiihkeästi odottaen hänen käskyänsä.
Mutta mitään käskyä ei kuulunut. Asad seisoi siinä huohottaen, hiukan
huojuen ja vuoroin vaaleten, vuoroin punastuen. Hänen mielessään
taistelivat tuima kiukku ja syvä hurskaus. Ja hänen vielä epäröidessään
Sakr-el-Bahr lienee auttanut hänen hurskauttaan voitolle.
»Nyt ymmärrät, minkätähden en tahtonut häntä luovuttaa sinulle,
oi mahtava Asad», sanoi hän. »Olet itse moittinut monet kerrat
naimattomuuttani huomauttaen, ettei se ole Allahille mieluinen näky
eikä hyvän muhamettilaisen arvoinen asia. Vihdoinkin on profeetta
armossaan lähettänyt minulle neidon, jonka voin ottaa vaimokseni.»
Asad taivutti päänsä. »Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu», sanoi
hän ikäänkuin itseään muistuttaen. Sitten hän kohotti kätensä. »Allah
on kaikkitietävä», tunnusti hän. »Hänen tahtonsa tapahtukoon!»
»Amen», lausui Sakr-el-Bahr erittäin juhlallisesti ja samalla
syvimmästä sydämestään kiittäen omaa kauan unohduksissa ollutta
Jumalaansa.
Pašša seisoi paikoillaan vielä hetkisen, ikäänkuin aikoen vielä jotain
sanoa. Sitten hän äkkiä käännähti ja heilutti kättään janitšaareilleen.
»Pois!» Muuta hän ei virkkanut, asteli vain ulos heidän jäljessään.
Neljästoista luku.