Sakr-el-Bahr seisoi hänen mentyään mietteisiinsä vaipuneena. Hän
punnitsi jälleen jokaista kuulemaansa sanaa ja ajatteli tarkoin, kuinka
ottaisi vastaan ja kuinka esittäisi kieltonsa, jos pašša tosiaankin
saapuisi niissä asioissa.
Niin hän vaiti ollen odotteli Alia tai jotakin toista palvelijaa
kutsumaan itseään paššan eteen. Mutta Ali ilmoittikin saapuessaan
Asad-ed-Dinin tulevan, ja kohta hänen kintereillään saapui Asad joka
oli kärsimättömänä tahtonut heti puhutella Sakr-el-Bahria.
»Profeetan rauha sinulle, poikani», kuului paššan tervehdys.
»Samoin sinulle, herrani.» Sakr-el-Bahr kumarsi. »Talolleni tapahtuu
kunnia.» Hän viittasi Alia menemään.
»Minä tulen luoksesi anojana», virkkoi Asad astuen lähemmäksi.
»Sinäkö anojana? Se on tarpeetonta, herrani. Onhan tahtoni vain sinun
tahtosi kaiku.»
Paššan etsivä katse liukui hänen ohitseen ja syttyi hehkuun sattuessaan
Rosamundiin. »Minä tulen kiireen kaupalla», sanoi hän, »niinkuin nuori
rakastaja, jonka vaisto vie etsimänsä läheisyyteen. Minä haen tuota
frankkilaista helmeä, tuota taivaankaunista vankia, jonka toit viime
retkeltäsi. En ollut Kasbahissa, kun tuo Tsamanni-sika palasi sinne
markkinoilta; mutta saatuani vihdoin kuulla, ettei hän ollut ostanut
tyttöä, kuten käskin, olisin voinut itkeä, niin paha oli mieleni.
Pelkäsin ensin, että joku Susin kauppias oli hänet ostanut ja lähtenyt
matkaan; mutta kun sitten kuulin — siunattu olkoon Allah! — sinun
hänet ostaneen, rauhoituin jälleen. Tahdothan luovuttaa hänet minulle,
poikani?»
Hän puhui niin luottavasti, että Oliverin oli vaikea keksiä sanoja
hänen harhaluulonsa hälventämiseksi. Siitä syystä hän seisoi hetkisen
epäröiden.
»Minä korvaan tappiosi», jatkoi Asad. »Saat tuhatkuusisataa filipiäsi
takaisin ja vielä viisisataa lohdutukseksesi. Tyydythän siihen; minä
näet olen kiihkeän kärsimättömyyden vallassa.»
Sakr-el-Bahrin suu oli hymynirveessä. »Minä tunnen hyvin sen
kärsimättömyyden, herrani, kun hän on kysymyksessä», vastasi hän
hitaasti. »Se vaivasi minuakin viisi loputtoman pitkää vuotta. Siitä
vapautuakseni lähdin vaaralliselle retkelleni Englantiin anastamassani
frankkilaisessa aluksessa. Et sitä tietänyt, Asad, muuten et —»
»Joutavia!» keskeytti Asad. »Oletpa syntynyt kauppiaaksi. Ei ole
vertaistasi, Sakr-el-Bahr, kun on kysymyksessä älyn leikki. Olkoon
menneeksi, mainitse oma hintasi, käytä hyödyksesi kärsimättömyyttäni,
ja päätetään kaupat.»
»Valtiaani», virkkoi Sakr-el-Bahr tyynesti, »nyt ei ole kysymyksessä
hyötyminen. Hän ei ole myytävänä.»
Asad tuijotti häneen sanattomana, ja hänen kellerviin kasvoihinsa
nousi heikko puna. »Eikö ole... myytävänä?» toisti hän hämmästyneenä
änkyttäen.
»Ei, vaikka tarjoisit valtasi ja asemasi hänen hinnakseen», kuului
juhlallinen vastaus. Sitten hän jatkoi lämpimämmin, äänellä, jossa
oli pyynnön sävyä: »Pyydä minulta mitä tahansa muuta, ja minä lasken
sen mielihyvin eteesi osoittaakseni sinulle uskollisuuttani ja
kiintymystäni.»
»Minä en tahdo mitään muuta.» Asad puhui kärsimättömästi, melkein
kiukkuisesti. »Haluan saada tuon orjan.»
»Siinä tapauksessa», vastasi Oliver, »vetoan armoosi ja rukoilen sinua
kääntämään katseesi jonnekin toisaalle.»
Asad silmäili häntä synkästi. »Kieltäydytkö?» kysyi hän niskaansa
ojentaen.
»Valitan kovin!» virkkoi Sakr-el-Bahr.
Syntyi vaitiolo. Asadin hahmo muuttui yhä synkeämmäksi, ja hänen
sissipäällikköön suuntaamansa silmät välkkyivät yhä tuimemmin.
»Ymmärrän», sanoi hän vihdoin, äänessä tyyneys, joka oli sellaisessa
ristiriidassa hänen ilmeensä kanssa, että kuulosti melkein kaamealta.
»Ymmärrän. Näyttää siltä, että Fenzileh on enemmän oikeassa kuin
arvasinkaan. Vai niin!» Hän katseli merisissiä hetkisen alta kulmain
kiiluvilla silmillään.
Sitten hän lausui äänellä, jossa värisi pidätetty kiukku: »Muista,
Sakr-el-Bahr, mikä olet, mitä olen sinusta tehnyt. Muista kaikkea sitä
hyvyyttä, jota nämä kädet ovat tuhlaten sinulle jakaneet. Sinä olet
sissieni päällikkö ja voisit kerran olla enemmänkin. Algierissa ei ole
ketään sinua korkeampaa, itseäni lukuunottamatta. Oletko siis niin
kiittämätön, että kiellät minulta ensimmäisen pyytämäni? Totta on se,
mitä on kirjoitettu: 'Ihminen on kiittämätön'».
»Kunpa tietäisit, mitä kaikkea tämä minulle merkitsee —» aloitti
Sakr-el-Bahr.
»En tiedä enkä välitäkään», keskeytti Asad. »Olipa mitä tahansa, sen
täytyisi näyttää olemattomalta minun tahtoni rinnalla.» Sitten hänen
kiukkunsa väistyi imartelun tieltä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin
jykevälle olkapäälle. »Kuulehan, poikani. Minä kohtelen sinua
jalomielisesti rakkauteni tähden ja tahdon unohtaa kieltosi.»
»Ole niin jalomielinen, herrani, että unohdat häntä ollenkaan
pyytäneesi.»
»Kieltäydytkö vieläkin?» Ääni, joka oli ollut äsken mesimakea, kaikui
jälleen karulta. »Älä huoli jännittää liiaksi kärsivällisyyttäni.
Minä olen nostanut sinut loasta, ja yksi ainoa sanani voi sinut
jälleen sinne viskata. Minä katkaisin ne kahleet, jotka sitoivat sinut
soutupenkkiin, mutta voin ne iskeä jälleen kiinni.»
»Sinä voit tehdä kaiken tuon», myönsi Sakr-el-Bahr. »Ja kun sen tietäen
sittenkin kieltäydyn luopumasta siitä, mikä kuuluu minulle kaksin
kerroin — ryöstön ja oston nojalla — voit käsittää, kuinka voimalliset
ovat vaikuttimeni. Ole armollinen, Asad...»
»Täytyykö minun riistää hänet sinulta väkivalloin?» ärjyi Asad.
Sakr-el-Bahr jäykistyi. Hän suoristi niskansa ja katsoi pelkäämättä
paššaa silmiin. »Et voi tehdä sitäkään niin kauan kuin elän», vastasi
hän.
»Tottelematon, kapinoiva koira! Aiotko vastustella minua — _minua_!»
»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että
pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»
Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen
sanasi?» kysyi hän.
»Sitä lukuunottamatta, että olen muuten ehdoton orjasi, oi Asad.»
Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten
hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti
ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.
»Odotahan!» virkkoi hän ja poistui lausuttuaan tuon uhkauksen.
Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun
aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin
katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt
saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle.
Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen
mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi
epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui
auttamattomalta.
Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän
oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei
hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä
tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin
saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos
hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi
vahingoniloisena hänet luovuttanut.
Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa
yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset
syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan,
niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä
veljensä surmaajana.
Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni:
»Minkätähden kieltäydyitte?»
Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana.
»Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.
»Ymmärsin riittävästi», vastasi Rosamund. »Tämä _lingua franca_
muistuttaa melkoisesti ranskankieltä.» Sitten hän jälleen kysyi:
»Minkätähden kieltäydyitte?»