Oliver katseli kauan aikaa naista, joka oli kyyristynyt sohvaan, kädet
yhteen puserrettuina, kasvot kivisen jäykkinä ja katse alasluotuna.
Sitten hän huoahti ja kääntyi pois. Hän asteli suojakaiteen luo ja
katseli kaupunkia, johon noussut kuu loi valkeata hohdettansa. Sieltä
kuului äänten huminaa, jonka yli kuitenkin kohosi puutarhassa heläjävän
satakielen viserrys ja sammakkojen kurnutus notkelman lammikosta.
Nyt, kun totuus oli vedetty esiin piilostansa ja ikäänkuin singottu
Rosamundin syliin, Oliver ei enää ollenkaan tuntenut sitä tuimaa
riemua, jonka oli otaksunut sellaisesta tuokiosta itselleen koituvan.
Hän oli pikemmin alakuloinen ja masentunut. Siihen epäpyhään
ilonmaljaan, jonka hän oli kuvitellut ahnaasti tyhjentävänsä, oli
myrkkynä valautunut se uusi havainto, että Rosamundin menettely oli
jossakin määrin puolustettavissa, kun otettiin huomioon, että hän oli
varmaan uskonut Oliverin paenneen.
Oliveria masensi se tunto, että hän oli käyttäytynyt aivan väärin ja
että hänen kostonsa oli liioiteltu, ja niinmuodoin se hedelmä, joka
oli näyttänyt hänestä houkuttelevan makealta, muuttui hänen suussaan
tuhkaksi.
Hän seisoi siinä kauan, ja kumpikaan ei virkkanut mitään. Sitten
hän vihdoin liikahti, kääntyi pois suojakaiteen luota ja asteli
hitaasti takaisin, kunnes tuli sohvan viereen ja katseli korkeudestaan
Rosamundia.
»Vihdoinkin olet kuullut totuuden», sanoi hän. Ja kun Rosamund ei
vastannut mitään, hän jatkoi: »Olen tyytyväinen, että sain asian
hänestä kirpoamaan yllätyksen avulla, tarvitsematta käyttää kidutusta,
sillä muuten olisit luullut tuskan pusertavan hänestä väärän
tunnustuksen.» Hän vaikeni, mutta Rosamund ei virkkanut vieläkään
mitään, eipä edes mitenkään osoittanut kuulleensa hänen sanojaan.
»Tuo», lisäsi Oliver, »oli se mies, jota pidettiin minua parempana.
Lienet havainnut, ettei se tosiaankaan ollut minulle imartelevaa.»
Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana.
»Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan»,
sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää,
etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin
tässä paljon ja nopeasti!»
Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen
leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.
»Opit?» toisti hän. »Mitä opit?»
»Tuntemaan miesten tapoja ja olemusta.»
Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn.
»Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta
kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit
minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver
kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen
syytöksensä perusteita selvinä mielessään.
»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan
palauttamatta mieleeni —»
»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan
minusta pahinta pahaa?»
»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää
minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan
ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä
määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan
teistä pahaa —»
»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti
Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista
elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä
olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen
itse muuttunut.»
Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten
itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»
»Niin.» Oliver oli ylen kiivas. »Ellet olisi kohdellut minua niinkuin
kohtelit, ellet olisi ollut valmis kuuntelemaan valheita, ei tuo pentu,
minun veljeni, olisi milloinkaan mennyt niin pitkälle enkä minä olisi
suonut hänelle tilaisuuttakaan.»
Rosamund siirtyi sohvassa kääntyen häneen syrjin. »Kaikki tämä on aivan
joutavaa», virkkoi hän kylmästi. Mutta hän lienee kumminkin pitänyt
tarpeellisena puolustautua, koska jatkoi: »Jos sittenkin olin herkkä
uskomaan teistä pahaa, lienee seikka johtunut siitä, että vaistoni
varoitti minua teissä olevasta pahasta. Te olette todistanut minulle
tänä iltana, ettette ole surmannut Peteriä; mutta sitä todistaessanne
olette suorittanut teon, joka on sitäkin rumempi ja häpeällisempi,
teon, joka täysin paljastaa sydämenne mustuuden. Ettekö ole osoittanut
olevanne kostonhimoinen ja jumalaton hirviö?» Hän nousi ja seisoi
jälleen vastapäätä Oliveria äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana.
»Ettekö olekin — te, joka olette syntynyt Cornwallissa kristittynä
aatelismiehenä — muuttunut pakanaksi ja rosvoksi, uskonluopioksi ja
merisissiksi? Ettekö ole uhrannut Jumalaannekin kostonhimollenne?»
Oliver katsoi häntä silmiin, ollenkaan säikähtämättä hänen syytöstään,
ja esitti hänen vaiettuaan puolestaan kysymyksiä.
»Vaistosiko ovat sinua varoittaneet kaikesta tuosta? Jumalan nimessä,
nainen, etkö kykene keksimään mitään parempaa satua?» Hän kääntyi pois,
kun samassa saapui kaksi orjaa, jotka kantoivat savisia ruoka-astioita.
»Tässä tulee illallinen. Toivottavasti on ruokahalusi parempi kuin
logiikkasi.»
Orjat asettivat astian, josta nousi houkutteleva tuoksu, pienelle
maurilaiselle pöydälle sohvan viereen. Permannolle he laskivat ison
savilautasen, jolla oli pari leipää ja punainen lyhytkaulainen amfora,
jonka yli oli kumottu juomalasi.
Orjat kumarsivat syvään ja astelivat jälleen hiljaa pois:
»Käy aterioimaan», kehoitti Oliver lyhyesti.
»En halua illallista», vastasi toinen nyreästi.
Oliverin kylmä katse hipoi häntä. »Tästä puoleen, tyttöseni, ei tule
kysymykseen, mitä haluat, vaan mitä käsken sinun tekemään. Minä käsken
sinua syömään; käy siis käsiksi.»
»En tahdo.»
»Et tahdo?» toisti Oliver hitaasti. »Puhuuko orja niin herralleen? Syö,
sanon minä.»
»En voi! En voi!»
»Orja, joka ei täytä herransa käskyjä, ei voi jäädä elämään.»
»Surmaa siis minut», vastasi Rosamund tuimasti kavahtaen seisaalleen
ja uhmaten häntä. »Surmaa minut. Olethan tottunut surmaamaan, ja siitä
olisin sinulle ainakin kiitollinen.»
»Minä surmaan sinut, jos mieleni tekee», vastasi Oliver jäisen
kylmästi. »En suinkaan sinun mieliksesi. Et näy vielä ymmärtävän. Sinä
olet orjani, omaisuuteni, ja minä en salli sinun tulevan vahinkoon,
ellei se tapahdu omasta hyvästä tahdostani. Syö siis, tai nuubialaiseni
vitsovat sinua, kunnes ruokahalusi paranee.»
Rosamund seisoi hetkisen uhmaten hänen edessään, kalpeana ja
päättäväisenä. Sitten näytti siltä kuin hänen tahtonsa olisi yhtäkkiä
taipunut ja murtunut miehen tahdon ankaran painon alla, ja hän vaipui
takaisin sohvaan. Oliver silmäili häntä ja nauroi itsekseen.
Rosamund oli vaiti ja näytti etsivän jotakin. Kun ei löytänyt, mitä
haki, hän loi jälleen Oliveriin katseen, joka ilmaisi osalta ivaa,
osalta anelua.
»Pitääkö minun leikata lihaa sormillani?» kysyi hän.
Oliverin silmissä näkyvä välkähdys osoitti hänen oivaltaneen asian tai
ainakin epäilevän jotakin. Hän vastasi kuitenkin aivan tyynesti:
»Profeetan laki kieltää pilaamasta lihaa tai leipää koskettamalla sitä
veitsellä. Sinun täytyy käyttää Jumalan sinulle antamia käsiä.»
»Pilkkaatteko minua puhumalla profeetasta ja hänen laeistansa? Mitä
merkitsevät minulle profeetan lait? Jos minun täytyy syödä, en ainakaan
tahdo syödä pakanakoiran tavoin, vaan niinkuin kristitty ihminen.»
Näytti siltä kuin Oliver olisi tahtonut noudattaa hänen toivomustaan,
sillä hän veti hitaasti vyöstään tikarin, jonka kahva oli upeasti
kullalla silaeltu. »Käytä tuota», sanoi hän laskien sen huolettomasti
Rosamundin ulottuville.
Rosamund syöksyi siihen käsiksi vetäisten nopeasti henkeään.
»Vihdoinkin annatte minulle jotakin, josta voin olla teille
kiitollinen», sanoi hän laskien tikarinkärjen povelleen.
Oliver taivutti polvensa salamannopeasti, ja hänen kätensä tarttui
Rosamundin ranteeseen niin voimakkaasti, että tikaria pitelevä käsi
hervahti voimattomaksi. Oliver hymyili, tummanpuhuvat kasvot ihan
lähellä Rosamundin kasvoja.
»Luulitko tosiaankin minun uskovan sen vapaasti käytettäväksesi?
Otaksuitko tosiaankin äkkinäisen teeskennellyn taipumisesi minut
pettäneen? Milloin opitkaan ymmärtämään, etten ole houkkio? Minä vain
koettelin mieltäsi.»
»Nyt sen siis tunnet», vastasi Rosamund. »Tiedät tarkoitukseni.»
»Tiedän ja osaan olla varuillani.»
Rosamund silmäili häntä, kasvoissa ilme, joka olisi voinut olla
ivallinen, ellei siinä olisi kuvastunut syvä ylenkatse. »Onko niin
vaikeata katkaista elämän lanka?» kysyi hän. »Eikö ihminen voi surmata
itseään muuten kuin tikarilla? Te kerskaatte olevanne herrani, sanotte
minua orjaksenne, sanotte omistavanne minut ruumiineni ja sieluineni,
koska olette minut ostanut orjamarkkinoilta. Kuinka joutava onkaan
tuo kerskauksenne! Ruumiini te voitte kahlehtia ja vangita; mutta
sieluni... Saatte varmasti uskoa, että yrityksenne epäonnistuu. Te
kerskaatte olevanne elämän ja kuoleman herra. Valhetta! Te vallitsette
ainoastaan kuolemaa.»
Portaista kuului nopeita askelia, ja ennenkuin Oliver ehti vastaamaan,
ennenkuin hän oli ehtinyt keksiä sanoja vastaukseensa, seisoi hänen
edessään Ali, joka toi sen hämmästyttävän tiedon, että eräs naishenkilö
pyrki välttämättä Sakr-el-Bahrin puheille.
»Naishenkilö?» kysyi Oliver kulmiaan kurtistaen. »Kristitty nainen,
niinkö?»
»Ei, herra. Muhamettilainen», kuului vieläkin hämmästyttävämpi vastaus.
»Muhamettilainen nainen pyrkimässä tänne? Mahdotonta!»
Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma
hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu,
ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.
Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua
odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut
minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»
»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien
häntä poistumaan.
Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen
tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein
selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja
orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.
Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija
puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat
häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista
pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen
pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään
oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi
syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine
kasvoineen ja kaihoisine silmineen.
Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi
askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.
»Fenzileh?» huudahti hän. »Mitä mielettömyyttä tämä on?»
Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson
soveliaasti kasvojansa peittämään.
»Kuinka voit tulla tänne, minun luokseni ja näin!» moitti Oliver. »Jos
asia tulisi herrasi korviin, niin kuinka kävisikään sinun ja minun?
Pois täältä, nainen, ja heti!» kehoitti hän.
»Ei ole pelkoa siitä, että hän saa asian tietää, ellet itse sitä
hänelle kerro», vastasi Fenzileh. »Sinulta minun ei tarvitse
pyytää asiaa anteeksi, kunhan muistat, ettet ole itsekään syntynyt
muhamettilaiseksi.»
»Mutta Algier ei ole kotoinen Sisiliasi, ja olitpa syntynyt miksi
tahansa, sinun on hyvä muistaa, mikä nyt olet.»
Sakr-el-Bahr alkoi juurta jaksain selittää hänen mielettömyytensä koko
laajuutta, mutta Fenzileh keskeytti hänen puhetulvansa.
»Nuo ovat turhia juttuja, jotka vain viivyttävät minua.»
»Kerro siis asiasi heti, Allahin nimessä, jotta poistut sitä pikemmin.»
Fenzileh noudatti tuota vastaansanomatonta kehoitusta. Hän osoitti
Rosamundia. »Asia koskee tuota orjatyttöä», sanoi hän. »Minä lähetin
vesiirini tänään markkinoille käskien ostaa hänet minulle.»
»Sen arvasin», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Mutta sinä näytät häneen mielistyneen, ja se houkkio suostui häviöön.
»Entä sitten?»
»Luovutathan hänet minulle siitä hinnasta, jonka olet hänestä
maksanut?» Äänessä oli hieno pelon sävy.
»Olen kovin pahoillani, että täytyy kieltäytyä, oi Fenzileh. Hän ei ole
ostettavissa.»
»Maltahan», huudahti Fenzileh. »Maksettu hinta oli korkea — monin
verroin korkeampi kuin mikään kuulemani, olipa orja kuinka kaunis
tahansa. Mutta minä mielin kovin saada hänet. Se on oikkuni, ja minä en
suvaitse, ettei oikkujani täytetä. Tämän haluni tyydyttämiseksi olen
valmis maksamaan sinulle kolmetuhatta filipiä.»
Sakr-el-Bahr silmäili häntä ihmetellen millaisia pirullisia juonia tuo
nainen mielessään hautoi ja mitä pahoja aikeita tahtoi toteuttaa.
»Tahdot maksaa kolmetuhatta filipiä?» virkkoi hän hitaasti.
»Minkätähden?»
»Oikkuani tyydyttääkseni, noudattaakseni erästä päähänpistoa.»
»Mikä on tuo kallishintainen oikku?» tiedusteli Sakr-el-Bahr edelleen.
»Halu saada hänet omakseni», vastasi Fenzileh vältellen.
»Entä mistä johtuu tuo halu?» kysyi toinen jälleen, yhtä kärsivällisenä
kuin vääjäämättömänäkin.
»Sinä kysyt liian paljon», huudahti Fenzileh vihastuen.
Sakr-el-Bahr kohautti olkapäitään ja hymyili. »Sinä vastaat liian
vähän.»
Fenzileh laski kätensä kupeelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Sakr-el-Bahr näki hänen silmäinsä hehkuvan harson läpi ja kirosi
etua, jota nautti Fenzileh hänen kasvojensa ilmeiden jäädessä
keskustelukumppanilta salatuiksi. »Sanalla sanoen, Oliver-Reis,
tahdotko myydä hänet kolmestatuhannesta filipistä?»
»Sanalla sanoen: en tahdo», kuului vastaus.
»Et tahdo? Et huoli kolmestatuhannesta filipistä?» Hänen äänensä
ilmaisi hämmästystä, ja Sakr-el-Bahr ihmetteli, oliko se todellista vai
teeskenneltyä.
»En kolmestakymmenestäkään tuhannesta», vastasi hän. »Hän on minun,
ja minä en aio hänestä luopua. Koska siis olen lausunut ajatukseni ja
koska tännejäämisestäsi koituu vaaraa meille molemmille, kehoitan sinua
poistumaan.»
Syntyi hetken kestävä vaitiolo, ja kumpikaan heistä ei huomannut
Rosamundin kalpeissa kasvoissa näkyvää valpasta mielenkiintoa.
Kumpikaan ei arvannut hänen osaavan ranskaa, jonka taito teki hänelle
mahdolliseksi ymmärtää enimmän osan siitä, mitä _lingua francaa_
käyttävät keskustelijat sanoivat.
Fenzileh tuli aivan hänen luoksensa. »Et siis tahdo hänestä luopua, vai
kuinka?» kysyi hän, ja Sakr-el-Bahr oli varma siitä, että hän ivaili.
»Älä huoli olla niin levollinen. Sinä joudut hänet luovuttamaan,
ystäväiseni, — ellei minulle, niin Asadille. Hän itse on tänne tulossa.»
»Asad?» huudahti Sakr-el-Bahr nyt säpsähtäen.
»Asad-ed-Din», vastasi Fenzileh alkaen jälleen hieroa kauppaa.
»Kuulehan! On varmaan parempi, jos teet hyvät kaupat minun kanssani sen
sijaan, että joudut tekemään huonot kaupat paššan kanssa.»
Sakr-el-Bahr pudisti päätänsä seisoen hajasäärin hänen edessään. »En
aio ryhtyä kauppoihin teidän kummankaan kanssa. Tämä orja ei ole
myytävänä.»
»Uskallatko vastustella Asadia? Saat uskoa, että hän vie tytön, olipa
hän kaupan tai ei.»
»Minä ymmärrän», virkkoi Sakr-el-Bahr silmiään siristäen. »Tuo pelko
siis on syynä siihen oikkuusi, että tahdot saada hänet omaksesi. Etpä
ole ovela, Fenzileh. Se tietoisuus, että oma sulosi on kuihtumassa, saa
sinut pelkäämään, että tällainen kaunotar kerrassaan riistäisi sinulta
herrasi suosion, niinhän?»
Hän ei tosin voinut tutkia hunnutetun kasvoja nähdäkseen, kuinka
tuo hyökkäys oli vaikuttanut, mutta huomasi ainakin hänen vartensa
värähtävän ja kuuli hänen äänessään ilmenevän kiukun: »Entäpä jos niin
olisikin, mitä se sinua liikuttaa?»
»Se voi liikuttaa minua vähän tai paljon», vastasi Sakr-el-Bahr
mietteissään.
»Niin, oikeastaan sen pitäisi sinua paljonkin liikuttaa» vastasi hän
nopeasti, yhteen hengenvetoon. »Enkö ole aina ollut ystäväsi? Enkö ole
aina huomauttanut ansioistasi herralleni ja toiminut totisena ystävänä
etenemisesi hyväksi, Sakr-el-Bahr?»
Sakr-el-Bahr nauroi avoimesti. »Oletko tosiaankin?» kysyi hän.
»Naura miten paljon mielit, mutta se on totta», väitti Fenzileh. »Jos
menetät minut, menetät kaikkein arvokkaimman liittolaisesi — henkilön,
jota hänen herransa kuulee ja rakastaa. Ajattele, Sakr-el-Bahr, mitä
tapahtuisi, jos joku toinen tulisi sijaani, joku toinen, joka voisi
valheillaan myrkyttää Asadin mielen sinua vastaan — sillä hän ei
varmaankaan voi sinua rakastaa, tuo frankkilainen tyttö, jonka olet
riistänyt kodistaan!»
»Älä siitä huolehdi», vastasi Sakr-el-Bahr kevyesti yrittäen
samalla parhaansa mukaan sukeltaa syvyyksiin ja saada selkoa naisen
todellisista tarkoituksista. »Tämä orjani ei tule milloinkaan
anastamaan sinun sijaasi Asadin vieressä.»
»Sinä houkkio, Asad ottaa hänet, olipa hän myytävänä tai ei.»
Sakr-el-Bahr silmäili häntä pää kallellaan ja kädet puuskassa. »Jos
hän voi ottaa tytön minulta, niin sitäkin helpommin sinulta. Olet
epäilemättä ottanut seikan huomioon ja synkeässä sisilialaisessa
mielessäsi jo hautonut keinoa asian auttamiseksi. Mutta oletko
ajatellut, mitä asia sinulle maksaa? Mitä sanookaan sinulle Asad
saatuaan tietää, että olet tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa?»
»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa,
hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi
kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta
siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on
jälleen hyvin.»
Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi
kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh
tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut
houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa
itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.
»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä
kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».
Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh
näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli
erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta
suunnitelluksi.
»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään
ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen
nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä
naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja
kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi
profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään
muusta.»
Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä
vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä
kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun
peitossa.
»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyi
Sakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.
»Samoinkuin sinun», myönsi Fenzileh.
»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin,
ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä.
Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet
luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri
tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi
joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän
toiveittesi mukaista?»
»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina
ollut ystäväsi. Tahtoisin...» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen.
Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän
juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui
katsomaan.
»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän
on — Asad-ed-Din.»
Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon
miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.
»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran
totta, oi Fenzileh.»
Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin
myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen
puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.
»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy
minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata
minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»
»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi,
kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu
pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»
»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi
Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä,
jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet
tukahduttamaan.
Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.
»Ethän jätä häntä? Ethän...?»
»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, että
Fenzileh poistui tyytyväisenä.
Kolmastoista luku.