Aurinko oli nopeasti painumassa taivaanrannan taakse, kun Sakr-el-Bahr
nuubialaisineen ja pienine sissisaattueineen saapui valkoisen talonsa
luo, joka sijaitsi pienellä kukkulalla Bab-el-Uebin ja kaupungin alueen
ulkopuolella.
Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä,
havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon
edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva
kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen
oikeauskoisia rukoukseen.
Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka
heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi
jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr
peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten
levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja
levittivät ne maahan samaan virkaan.
Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän
katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen
katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi
viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin
säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa
ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän
ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä
kuvapatsaiksi jäykistymään.
Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti
sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan
edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle,
joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä
tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui
Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.
Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen
kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle
sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat
suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen
linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli
temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken
yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata
hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa
kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä.
Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä
soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli
majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.
Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi
kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi
kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä
ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis-
ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli
säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten
kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.
Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän
kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset
seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven
pielissä.
Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla
halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu
tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa
asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä
ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.
»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti
hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen
nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat
kasvonsa käsiinsä.
Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni
ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja
tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista
väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä,
jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel,
sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili
omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin
kasvoissa kärsimyksen hetkellä.
»Kuinka niin?» kysyi Lionel hienon ihmettelyn vallassa.
»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois
elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala
tahtoisi sen meille käyvän.»
Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he
olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin,
hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos
olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi
varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina
hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin
epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa
onnettomuuttansa.
Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat
tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin.
Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat
jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon
kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli
Sakr-el-Bahr.
Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot
ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli
yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota
vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan
tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja
hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli
kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen
turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu
solki.
Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen
hänet yksin vankiensa seuraan.
Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä
lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin
vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana
kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»
Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti
pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia
hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän
väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä
huomaavankaan.
Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko
pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin
yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi
ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli
kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän
vastasi kysyen:
»Mitä aiotte minulle tehdä?»
»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta
vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata,
nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen
jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.
Kukkulain takaa kurkisti kuu — kuin kiiltävä kuparisirppi.
»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver.
»Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa
orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne
katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on
vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»
Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver
astui aivan hänen luokseen.
»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin
ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle
ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti
käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai
sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta,
käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»
Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän
synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden
kasvojensa tieltä.
»Sinä peto!» sai Rosamund sanotuksi.
»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta,
jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»
»Jumala sinulle anteeksi antakoon», huohotti Rosamund.
»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon
sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»
Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva
nyyhkytys.
Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja
alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin
totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso,
kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun
olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso
häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»
Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän
vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.
»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton
nainen, joka petti isääni.»
Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän
kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen
kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto
on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten
saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka
nimeä kunnioitan.»
Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi
kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa.
Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen
polvilleen.
»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä
ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää
kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja
riistänyt minulta sielun.»
Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena
olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.
»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua
päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna,
onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja
pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja
korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön
piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa,
julmassa ponnistuksessasi.»
»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän
karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun
toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»
Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen
rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän
kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.
»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia,
jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.
Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan
minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani
ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon
petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.
»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel,
rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan
kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus
— sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut.
Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää,
mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen
ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön
ruoska ruhjottua selkääsi.»
»Sinä saatana!» murahti Lionel. »Sinä helvetistä tullut paholainen!»
»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy
soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»
»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan
hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä
konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»
»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä
olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»
»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te
tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.
»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin
valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan
ollut pelkuri ja missä asiassa?»
»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja
kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»
»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan
teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä,
mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»
Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä
katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella
äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko
tosiaankin?»
»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella
asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja,
jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa
keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»
»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund
katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti.
Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja
imarrellut häntä.»
»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistutti
Sakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.
»Ja minä vastasin teille, että valehtelette.»
»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen
miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei
merkinnyt sinulle mitään.»
»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin
tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti
jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja
hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut
rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»
»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta
hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri
kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani.
Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan
puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»
»Säästäkää minut ainakin tästä!» huudahti Rosamund, inhon sävy äänessä.
»Säästäisinkö sinua?» sanoi toinen. »Minkätähden sinua säästäisin?»
»Häpeän vuoksi; minä tunnen mielessäni alinomaista häpeää
ajatellessani, että oli aika, jolloin luulin teitä rakastavani.»
Sakr-el-Bahr hymyili. »Jos kykenette vielä häpeemään, joudutte varmaan
kokonaan sen tunteen valtaan, ennenkuin olen puheeni päättänyt. Sinun
tulee kuunnella minua loppuun asti. Nyt ei ole ketään, joka voi
seurustelumme keskeyttää, ei ketään, joka voi vastustaa määräävää
tahtoani. Ajattele siis ja muistele. Muista, kuinka ylpeilit siitä
muutoksesta, jonka olit saanut minussa syntymään. Turhamaisuudellesi
tuo imartelu, tuo kauneutesi voimalle maksettu vero oli tervetullut.
Mutta sitten sinä yhtäkkiä, kaikkein mitättömimpien perusteiden
nojalla, uskoit minut veljesi murhaajaksi.»
»Kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla?» huudahti Rosamund,
melkein tahtomattaan esittäen vastalauseensa.
»Niin mitättömien, etteivät Truron tuomarit tahtoneet ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin minua vastaan.»
»Syynä oli se», huomautti Rosamund, »että teitä oli heidän mielestään
riittävästi ärsytetty. Syynä oli, ettette ollut vannonut heille
niinkuin minulle, ettei minkäänlainen ärsytys saisi teitä kohottamaan
kättänne veljeäni vastaan. Syynä oli, etteivät he arvanneet, millainen
petturi ja valapatto te olitte.»
Sakr-el-Bahr silmäili häntä hetkisen. Sitten hän käveli vähän aikaa
tasanteella. Ruusupuun viereen sykertynyt Lionel oli nyt melkein
kokonaan unohtunut.
»Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi!» virkkoi hän
vihdoin. »Minä tarvitsen sitä. Haluan näet ymmärtää monia asioita tänä
iltana. Tahdon saada sinut näkemään, kuinka oikeutettu on vihani ja
kuinka oikeamielinen se rangaistus, joka tulee osaksenne senvuoksi,
että olette tuhonneet elämäni ja kenties tuonpuolisenkin olemassaoloni.
Tuomari Baine ja eräs toinen, joka on jo kuollut, tiesi viattomuuteni.»
»Hekö tiesivät viattomuutenne?» Äänessä oli ivallisen hämmästyksen
ilme. »Eivätkö he olleet todistajina teidän ja Peterin välisessä
riidassa ja kuulleet teidän vannovan, että surmaatte hänet?»
»Niin vannoin vihapäissäni. Jälkeenpäin muistin, että hän oli veljesi.»
»Jälkeenpäin?» virkkoi Rosamund. »Hänet murhattuanne?»
»Sanon vieläkin», virkkoi Oliver tyynesti, »etten ole sitä tehnyt.»
»Ja minä sanon vieläkin, että valehtelette.»
Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko
milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan
tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he
valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että
ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta
syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta —
niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä
mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata
jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne
seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään
niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi,
mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota
vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden,
että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle
koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne
vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis
voisikaan olla valheestani?»
»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla
totuudesta?» vastasi Rosamund.
»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet
menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin
korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että
saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä
nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»
»Pidättekö minua mielettömänä, sir Oliver?» kysyi Rosamund.
»Pidän, rouvani — ja pahempanakin», kuului vastaus.
»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä
nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin
omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita.
Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi
tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti
murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene
hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä
omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta,
se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan
minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla
ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten
näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena,
koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä
oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti
uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä
lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille
antanut?»
»Sanani!» kuului raikuva vastaus.
»Te valehtelette», virkkoi toinen.
»Älä luule», sanoi Oliver, »etten voi vaadittaessa todistaa sanojani.»
»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten
hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä
siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan
vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»
Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen
vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»
»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että
sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»
»Vai niin», virkkoi Oliver hitaasti. »Vai luultiin minun paenneen!»
Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen
mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei
kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun
yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen
katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia.
Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan
vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin
tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin
verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa
vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia,
joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko
hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin
välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta
kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen
pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima,
koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut
moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen
otaksuman todeksi?
Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt
hänen mieleensä kuin nousuvesi.
»Hyvä Jumala!» valitti hän niinkuin ihminen tuskissaan. »Hyvä Jumala!»
Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska
ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä,
mutta pelotonta katsetta.
»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten
ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.
»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi
Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet
siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja
kostonhaluiseen asenteeseen.
Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian
kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.
»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta.
»Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan
valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja
sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi
inhoittavammaksi.»
Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa,
että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan
tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä
vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.
»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota
rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän
pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava
jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen
äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka
harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei
kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli
peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan
yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia
ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut
kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin
ollut kotona heitä vastaanottamassa.»
Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt
jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin
pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt
mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty
huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla
puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen
mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.
»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin
tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en
voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo
kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä
minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein
pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja
valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi
yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron
tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.
Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia —
omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan
ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan,
mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun
sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun
ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet
tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä
vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa
eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia
puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä
vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter
Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»
Rosamund keskeytti hänen puheensa tuimasti ensimmäisen kerran.
»Solvaatteko vainajaa?»
»Kärsivällisyyttä, rouvani», käski Oliver. »Minä en solvaa ketään.
Puhun totta kuolleesta, jotta kaksi elävää ihmistä toden tietäisivät.
Kuule siis minua loppuun asti! Olen odottanut kauan ja kokenut sangen
paljon toivoessani tilaisuutta saada teille tämän kertoa.
Tuo pelkuri siis otaksui minun voivan käydä itselleen vaaralliseksi ja
päätti poistaa minut tieltään. Hän sai aikaan, että minut ryöstettiin
eräänä iltana ja vietiin alukseen, jonka oli määrä kuljettaa minut
Berberiaan orjaksi myytäväksi. Sellainen on katoamiseni todellinen
tarina. Ja murhaaja, jota olin pitänyt ystävänäni ja suojannut
omaksi katkeraksi vahingokseni, käytti vielä enemmänkin hyväkseen
minun poistumistani. Jumala tietää, oliko sellaisen hyödyn toivo
kenties hänen erikoisena houkutuksenaan. Hän sai aikanaan haltuunsa
omaisuuteni, voittipa vihdoin puolelleen sen uskottoman naisenkin, joka
oli ollut kerran kihlattu morsiameni.»
Vihdoin Rosamundille kävi sietämättömäksi se jäinen kärsivällisyys,
jota hän oli tähän saakka kuunnellessaan osoittanut. »Sanotteko... että
Lionel...?» aloitti hän äänellä, joka oli tukehtua närkästykseen.
Silloin Lionel vihdoin puhui suoristautuen jäykkään, pystyyn asentoon.
»Hän valehtelee!» huusi hän. »Hän valehtelee, Rosamund! Älä hänestä
välitä!»
»Enhän välitäkään», virkkoi Rosamund kääntyen toisaalle.
Sakr-el-Bahrin tummiin kasvoihin tulvahti veri. Hetkisen hänen
katseensa seurasi parin askelen päähän väistyvää Rosamundia, ja sitten
niiden kiivas lieska suuntautui Lioneliin. Hän astui vaieten miehen
luo, kasvoissa niin uhkaava ilme, että Lionel peräytyi uuden kauhun
vallassa.
Sakr-el-Bahr tarttui veljensä ranteeseen puristaen sen kuin teräksiseen
kahleeseen. »Meidän täytyy kuulla tänä iltana totuus, vaikka se olisi
puristettava sinusta ilmi hehkuvin pihdein», virkkoi hän hampaittensa
lomitse.
Hän veti Lionelin keskelle kattotasannetta ja piti häntä siinä
Rosamundin edessä pakottaen hänet ranteesta puristaen kyyristyneeseen
asentoon.
»Tiedätkö, kuinka nerokas on maurien kidutusmenetelmä?» kysyi
hän. »Kotimaassa lienet kuullut piinapenkistä ja pyörästä ja
peukalopihdeistä. Ne ovat hekuman ja ilon välineitä verrattuina niihin,
joita Berberia on keksinyt jäykkien kielenkantojen kirvoittamiseksi.»
Rosamund seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, kädet nyrkkiin
puserrettuina. »Sinä pelkuri! Sinä konna! Sinä kehno koira ja
uskonluopio!» soimasi hän.
Oliver päästi irti veljensä ranteen ja taputti käsiään. Rosamundista
välittämättä hän silmäili Lionelia, joka kyyhötti vapisten hänen
jalkojensa edessä.
»Mitä sanot, jos pistämme sytytyslangan sormiesi väliin? Vai arveletko,
että olisi parempi aloittaa hehkuviksi kuumennetuilla rannerenkailla?»
Tanakka punapartainen turbaanipäinen mies, joka asteli hieman keinuen,
noudatti — ennakolta tehdyn sopimuksen mukaisesti — merisissin kutsua.
Sakr-el-Bahr kosketti veljeään jalkineensa kärjellä. »Katso, sinä
koira», kehoitti hän. »Katsele tätä miestä ja katso, tunnetko hänet.
Katsele häntä, sanon minä!» Lionel katseli, ja koska hän ilmeisesti ei
sittenkään tuntenut, hänen veljensä selitti: »Kristittyjen joukossa
hänen nimensä oli Jasper Leigh. Hän on se laivuri, jonka lahjoit
kuljettamaan minua Berberiaan. Hän joutui omaan satimeensa, kun
espanjalaiset upottivat hänen aluksensa. Myöhemmin hän joutui minun
käsiini, ja kun en huolinut häntä hirttää, hänestä tuli uskollinen
seuralaiseni. Kehoittaisin häntä kertomaan, mitä tietää», jatkoi hän,
Rosamundin puoleen kääntyen, »jos otaksuisin sinun uskovan hänen
sanojansa. Mutta koska varmaan tiedän, ettet usko, käytän toista
keinoa.» Hän kääntyi jälleen Jasperin puoleen. »Käske Alin kuumentaa
ahjossa pari teräksistä rannerengasta ja pidä ne varalla, jos satun
niitä tarvitsemaan.» Hän viittasi kädellään.
Jasper kumarsi ja lähti.
»Rannerenkaat varmaan pakottavat tunnustuksen huuliltasi, veljeni.»
»Minulla ei ole mitään tunnustettavaa», väitti Lionel. »Sinä voit vain
pakottaa minut valehtelemaan raakalaismaisilla kidutuksillasi.»
Oliver hymyili. »Selvää on, että sinusta virtaa valhetta herkemmin
kuin totuutta. Mutta varmaan saamme lopulta kuulla totuudenkin, ole
siitä varma.» Hän ivaili, ja hänen ivansa pohjalla oli hieno tarkoitus.
»Ja sinä joudut kertomaan täyden tarinan», jatkoi hän, »kaikkine
yksityiskohtineen, niin että mistress Rosamundin epäilykset vihdoinkin
häviävät. Sinä kerrot, kuinka olit väijyksissä Godolphinin puistossa
sinä iltana, kuinka arvaamatta hyökkäsit hänen kimppuunsa ja —»
»Se ei ole totta!» huudahti Lionel, joutuen vilpittömyyden puuskan
valtaan, joka sai hänet kavahtamaan seisaalleen.
Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan
valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin
paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin
nyt.
»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras
olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta.
Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle
kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit
äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti
edes tarttua miekkaansa, ja niin —»
»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa
vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä
tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti
uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet
löydettiin.»
Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen
vedit tupesta hänet surmattuasi.»
Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn
vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.
»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän
hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä
taistelussa...» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä
saaden aikaan kaamean vaikutelman.
Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin
kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen,
Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella
itsensä satimeen.
Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän
yritti pitää sitä tasaisena.
»Mitä... mitä sanotkaan, Lionel?» kysyi hän.
Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä
todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa
haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen
minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen
äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»
»Lionel!» huudahti Rosamund. Hän astui askelen lähemmäksi ja näytti
sitten aikovan ojentaa hänelle kätensä, mutta antoi niiden kohta
valahtaa alas. Lionel seisoi kuin ukkosen iskemänä, mitään vastaamatta.
»Lionel!» huusi hän jälleen, ja hänen äänensä kävi yhtäkkiä kimakaksi.
»Onko tuo totta?»
»Etkö kuullut, mitä hän sanoi?» virkkoi Oliver.
Rosamund seisoi hetken horjuen ja katsellen Lionelia, kalpeat kasvot
sanomattoman tuskan naamioksi vääntyneinä. Oliver astui hänen luokseen
valmiina häntä tukemaan, koska pelkäsi hänen kaatuvan. Rosamund torjui
hänet käskevin kädenliikkein ja hillitsi heikkoutensa äärimmäisin
ponnistuksin. Mutta hänen polvensa horjuivat ja kieltäytyivät tekemästä
tehtäväänsä. Hän vaipui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
»Jumala minua armahtakoon!» valitti hän permantoon painuneena ja
ankarasti nyyhkyttäen.
Tuo sydäntäsärkevä huuto sai Lionelin säpsähtämään. Hän astui
kuuristuneena lähemmäksi, ja säälimättömän ivallinen Oliver seisoi
taempana katsellen kohtausta, jonka tuloa oli kiirehtinyt. Hän tiesi,
että asian alulleen tultua Lionel kietoutuisi verkkoon yhä vaikeammin.
Täytyi tulla selityksiä, jotka syöksisivät hänet lopullisesti
perikatoon. Oliver oli varsin tyytyväinen siinä katsellessaan.
»Rosamund!» kuului Lionelin surkea huuto. »Rose! Armahda minua! Kuule
minua, ennenkuin tuomitset. Kuule, jottet tuomitse minua väärin!»
»Niin, kuuntele häntä», virkkoi Oliver naurahtaen vihaisesti ja
pehmeästi. »Kuuntele häntä. Hänellä on varmaan varsin hupaista
kerrottavaa.»
Tuo iva kannusti onnetonta Lionelia. »Kuule, Rosamund, kaikki, mitä
hän on sinulle siitä asiasta kertonut, on valhetta. Minä... minä...
tein sen itseäni puolustaen. On valhetta, että kävin hänen kimppuunsa
äkkiarvaamatta.» Nyt hänen sanansa purkautuivat hurjana ryöppynä. »Me
olimme joutuneet riitaan... jostakin asiasta, ja paholaisen tahto oli,
että kohtasimme toisemme sinä iltana Godolphinin puistossa, hän ja
minä. Hän ärsytti minua, löi minua ja veti vihdoin miekkansa pakottaen
minut tekemään samoin puolustaakseni henkeäni. Siinä on totuus. Vannon
sen tässä polvillani edessäsi taivaan kuullen! Ja —»
»Riittää, sir, riittää!» virkkoi Rosamund keskeyttäen nuo selitykset,
jotka vain lisäsivät hänen inhoansa.
»Ei, kuule minua vielä, minä rukoilen sinua; kaikki kuultuasi voit
arvostella minua lempeämmin.»
»Lempeämmin?» huudahti Rosamund, ja näytti melkein kuin hän olisi
nauranut.
»Minä tulin vahingossa hänet surmanneeksi», jatkoi Lionel kiihkeästi.
»En suinkaan sitä tarkoittanut. En tahtonut muuta kuin puolustaa
ja varjella omaa henkeäni. Mutta miekkoja miteltäessä voi sattua
enemmänkin kuin on tarkoituksena. Minä kutsun Jumalan todistajakseni,
että hänen kuolemansa oli sattuma ja johtui hänen raivokkuudestaan.»
Rosamund oli hillinnyt nyyhkytyksensä ja katseli häntä nyt tuimin ja
peloittavin silmin. »Oliko sattuma sekin, että jätitte minut ja kaikki
muut ihmiset siihen luuloon, että tekoon oli syypää veljenne?» kysyi
hän.
Lionel peitti kasvonsa, ikäänkuin ei olisi kyennyt kestämään hänen
katsettaan. »Kunhan vain tietäisit, kuinka sinua rakastin — jo silloin,
salaa — niin varmaan minua hiukan säälisit», vikisi Lionel.
»Säälisin?» Hän kumartui eteenpäin ja näytti sylkevän tuon sanan
Lionelin kasvoihin. »Kuolema ja helvetti, mies! Sinäkö anelet sääliä —
sinä?»
»Teidän täytyy sääliä minua, jos tiedätte, kuinka suuri oli se kiusaus,
johon lankesin.»
»Minä tiedän kataluutenne, valheellisuutenne, pelkuruutenne ja
halpamaisuutenne suuruuden. »Oh!»
Lionel ojensi rukoillen kätensä; hänen silmissään oli nyt kyyneliä.
»Lempeytenne tähden, Rosamund —» aloitti hän, mutta samassa puuttui
vihdoin puheeseen Oliver.
»Luulenpa, että ikävystytätte rouvaa», virkkoi hän koskettaen Lionelia
jalallaan. »Kertokaa meille mieluummin lisää hämmästyttävistä
kohtaloistanne. Ne huvittavat meitä enemmän. Kertokaa, millä keinoin
toimititte minut ryöstetyksi ja orjuuteen myydyksi. Kertokaa,
kuinka saitte haltuunne omaisuuteni. Selostakaa juurta jaksain ne
satunnaisuudet, joiden onnettomana uhrina olette kaiken aikaa ollut.
Käytä älyäsi, mies. Siitä koituu sievä kertomus.»
Sitten saapui Jasper ilmoittamaan, että Ali odotti hehkutettuine
rannerenkaineen.
»Niitä ei enää tarvita», sanoi Oliver. »Ota tämä orja mukaasi.
Käske Alin vartioida häntä ja pitää huolta siitä, että hän aamulla
kahlehditaan kaleerini airoon. Vie hänet pois.»
Lionel nousi seisaalleen, kasvot tuhkanharmaina. »Odota! Ah, odota,
Rosamund!» huusi hän.
Oliver tarttui häntä niskaan, pyörähdytti häntä ja viskasi hänet
Jasperin syliin. »Vie hänet pois!» murahti hän. Jasper tarttui kurjaa
hartioihin ja pakotti hänet lähtemään ja jättämään Rosamundin ja
Oliverin kahden kesken Berberian tähtien alle.
Kahdestoista luku.