ORJAMARKKINAT.

Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet

ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet

harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt

alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias

sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden

huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat

siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin

muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.

Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä,

jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat

maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen

paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran

juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva

väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi

erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia,

huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina

ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän

länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.

Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi,

sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen

hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin

kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai

pyhän toimituksen leiman.

Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena,

katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan

siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella,

laulavalla äänellä:

»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen

veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää

Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan

valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat

kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön,

ja hän tietää kaikki.»

»Amen», lisäsi väkijoukko.

»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa,

tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty,

joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»

»Amen.»

»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille

niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän

varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä

ylistää.»

»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja

kaikki kokivat saada liikkumisalaa.

Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin

tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.

Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä

rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista

nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin

välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät

tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita

niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi

päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille.

Molemmat neekerit tuotiin esiin.

»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja

pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä

toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon,

mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien

pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat

tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.

Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli

lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria

varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman

voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon

kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat

soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.

»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin»,

lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko

väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista

katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä

sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia

vastaan.

»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi

dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»

»Kaksisataa filipiä parista.»

Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle

on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä

Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa

vielä viisikymmentä filipiä?»

Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta

kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat

hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa

kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen

kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.

Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten

auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.

»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal

kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.

Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä.

»Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne

ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»

»Kaksisataa kolmekymmentä», kuului vastaus.

Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt

tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»

»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen.

»Saakoon heidät.»

»Vielä kymmenen filipiä?» kehoitti dalal.

»Ei asperiakaan.»

»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. Kiitä

Allahia hyvästä kaupasta.»

Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat

apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.

»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä

takuu?»

»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin

orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»

»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan,

ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle

sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon

miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin

vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.

Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme,

jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen

uskoton», käski hän.

Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella

vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan

hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana

vedettäväksi kaikkien nähtäviin.

»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion

toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.

»Mitäpä muutakaan?» virkkoi Ali. »Ei hän ainakaan ole hinnalla pilattu.»

»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska

poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»

»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa

ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä,

dalal.»

Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä

juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei

suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.

»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta

ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.»

Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin

halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen

paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin

olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel

vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi

häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos

jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota

valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka

erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja

pakotti hänet avaamaan suunsa.

»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja

käsivarret kuin naisen.»

»Sen vian airo kyllä korjaa», väitti dalal.

»Te saastaiset neekerit!» nyyhki Lionel raivoissaan.

»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen

luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi

filipiä. Enempää en lupaa.»

Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien

työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi

joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä

ostaa.

»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä

hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan

oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa

sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»

Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot

olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia,

ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut

mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian

heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä.

Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia

voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi

filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.

»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi

antakoon.»

Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet

taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.

Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin

huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen

herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla

kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli

pakotettua kultaa.

Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä

retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden

ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen

kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat

mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman

ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten

soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti

näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen

silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen

kauneuttansa.

Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli

kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä,

joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat

joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten

taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita,

ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu

Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien

silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein

ylenkatseellinen tuimuus.

»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä

filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat

vastustelevan tytön esiin.

»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oi

Ibrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.»

Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.

Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on

kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten

joutuisin sittenkin häviölle.»

Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka

askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä

tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin

käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä

silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava

kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta

tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen,

tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon

portailta.

»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää

tuon villikissan», sanoi hän.

Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen

puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi

vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.

Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja

vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö

luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle,

eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven

kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»

Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta

ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen

kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet

kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja

sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen

summan.»

Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen

yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.

»Minä jätän mokoman hänen nautittavakseen», virkkoi hän.

»Niinpä saat hänet sinä, Ibrahim, sadasta filipistä.»

Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja

astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä

kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa

hetkeksi hänen ympärilleen.

»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä

huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen

taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös

tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin.

Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö

sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan

tikarin.

»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa,

hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui

nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen

kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä

häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen

aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut,

hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi

hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan

osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle

keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja

rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois

uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan

sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.

Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui

päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin

eteen.

»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani

takaisin!»

»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?»

kysyi dalal häneltä.

»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen.

»Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»

»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo

sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet

hänen omistajansa.»

Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan

ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu», vastasi seesteinen dalal.

Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta

eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»

»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei

olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida

sitä vastaan?»

Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.

»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä.

Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.

»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot

markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»

»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta

Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen

koira! Tiehesi!»

Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla

puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden

valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.

»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.

Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän

ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että

oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän

oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.

Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan»,

uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat

suoritettaviksi minulle takaisin.»

»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.»

Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään.

Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänelle

supatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.

Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen

elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi

siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon

luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan,

käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien

markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä,

jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni

kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.

Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli

yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan

Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän

hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan

tarjoisi enempää.

»Sata filipiä tuosta maitokasvoisesta tytöstä.»

»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen

kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa

meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään

niin kaunis.»

»Sataviisikymmentä», sanoi Levantin turkkilainen sormiansa

napsahduttaen.

»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen

kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen

silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan

itsensä sulttaanin haaremia.»

Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi.

Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti

välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi

heti kaksisataa.

Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen

käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan

luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan,

joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.

»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja

norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin

granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat

sinä, oi Hamet?»

Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa

oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut

Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»

»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen

naisten helmeen?» ivaili dalal.

»Olkoon menneeksi kaksisataakymmenen», murahti Hamet harmistuneena.

Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö

herralleen, niinkuin käsketty oli.

»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen.

Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»

Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin

ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat

kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan

huutajan.

Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti

tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä

kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.

»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä

markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta

tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä

tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi

kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli

jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan

aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi

turkkilaisen lupaamaan enemmän.

»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö

miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa

hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo.

Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon

anteeksi runsaskätisyyteni.»

Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni

virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»

»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja

»J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.

»Viisisataaviisikymmentä», kuului Ajubin kimeä ääni yleisen melun yli.

»Kuusisataa», vastasi Tsamanni tyynenä kuten ennenkin.

Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen,

että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.

Yleisön tyynnyttyä Ajub koroitti hinnan seitsemäksisadaksi.

»Kahdeksansataa», kivahti Tsamanni, osoittaen vihdoin hiukan

lämmenneensä.

»Yhdeksänsataa», vastasi Ajub.

Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena.

»Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä

hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.

»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi

käy sinulle kalliiksi.»

Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat

filipiä», virkkoi hän lyhyesti.

»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia,

joka lähettää hyviä hintoja.»

»Tuhat sata», virkkoi Ajub vääjäämättä.

Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman

ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän

uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos

hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin

tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi

toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen

kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu

huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin

hänen voisi käydä yhtä huonosti.

Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan

parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa,

pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut

maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»

Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja

heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa

on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti,

nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta

ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi

dalal?»

»Jos vesiiri Tsamanni siihen tyytyy.»

»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen,

Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet

kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut

vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»

Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti

lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet

suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua

kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos

pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».

»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin

valtaistuimen».

»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut

raivoissasi keltataudin.»

Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät

käsillä olevaan asiaan.

»Hinta on nyt tuhat sata filipiä. Suostutko joutumaan häviölle,

vesiiri?»

»Koska Allah niin tahtoo. Minulla ei ole valtaa mennä kauemmaksi.»

»Niinpä hän on tuhannesta ja sadasta filipistä Ajub —»

Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta

parvesta kuului terävä ääni:

»Tuhat kaksisataa filipiä tuosta frankkilaisesta tytöstä.»

Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo

saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi

ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja

Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan,

joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi

nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui

Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä

huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.

Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille,

joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta

hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan

käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus

herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin

ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla

mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi

pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa

odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui

esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!

Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen

aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota;

Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi

tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt.

Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein

täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän

ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän

oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja

»Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu

oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:

»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot

sinä, oi vesiiri Ajub?»

»Niin», ivaili Tsamanni, »entä nyt?»

»Tuhat kolmesataa», sanoi Ajub väkinäisen uhman ilmein.

»Vielä sata, oi dalal», lausui Sakr-el-Bahr rauhallisesti.

»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa

mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien

varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada

itselleen jotakin ansiota.

Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan

vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:

»Vielä sata, oi dalal.»

»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä

kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi

kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat

mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka

lähettää rikkaita ostajia.»

Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty,

että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä

maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä

tarkkanäköinen vesiiri?»

»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta

niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»

Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun

Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä

vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.

»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti

hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli

tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko

ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko

sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi

haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan

hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.

»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin

totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»

»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»

»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka,

jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista

voitoista.»

»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se

maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»

Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä

ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan

tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin

lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän

ivan esineeksi.

»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun.

Mene!»

Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin

osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen

dalalin puoleen.

»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi

Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»

»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin

ottaakseen haltuunsa saaliinsa.

Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen,

kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen

aluksen valtaamista.

Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti

hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään

kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka

säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu

oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada

hän, Rosamund, pelon valtaan.

Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet

tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään

Rosamundin kauhua.

»Tule», virkkoi Oliver englanninkielellä.

Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr

tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen.

Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»

»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni.

»Menkää!»

Yhdestoista luku.

Merihaukka · 第 33 / 52 题