Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet
ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet
harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt
alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias
sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden
huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat
siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin
muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.
Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä,
jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat
maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen
paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran
juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva
väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi
erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia,
huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina
ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän
länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.
Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi,
sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen
hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin
kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai
pyhän toimituksen leiman.
Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena,
katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan
siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella,
laulavalla äänellä:
»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen
veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää
Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan
valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat
kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön,
ja hän tietää kaikki.»
»Amen», lisäsi väkijoukko.
»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa,
tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty,
joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»
»Amen.»
»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille
niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän
varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä
ylistää.»
»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja
kaikki kokivat saada liikkumisalaa.
Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin
tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.
Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä
rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista
nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin
välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät
tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita
niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi
päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille.
Molemmat neekerit tuotiin esiin.
»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja
pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä
toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon,
mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien
pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat
tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.
Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli
lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria
varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman
voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon
kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat
soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.
»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin»,
lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko
väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista
katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä
sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia
vastaan.
»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi
dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»
»Kaksisataa filipiä parista.»
Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle
on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä
Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa
vielä viisikymmentä filipiä?»
Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta
kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat
hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa
kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen
kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.
Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten
auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.
»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal
kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.
Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä.
»Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne
ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»
»Kaksisataa kolmekymmentä», kuului vastaus.
Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt
tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»
»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen.
»Saakoon heidät.»
»Vielä kymmenen filipiä?» kehoitti dalal.
»Ei asperiakaan.»
»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. Kiitä
Allahia hyvästä kaupasta.»
Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat
apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.
»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä
takuu?»
»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin
orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»
»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan,
ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle
sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon
miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin
vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.
Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme,
jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen
uskoton», käski hän.
Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella
vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan
hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana
vedettäväksi kaikkien nähtäviin.
»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion
toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.
»Mitäpä muutakaan?» virkkoi Ali. »Ei hän ainakaan ole hinnalla pilattu.»
»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska
poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»
»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa
ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä,
dalal.»
Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä
juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei
suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.
»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta
ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.»
Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin
halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen
paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin
olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel
vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi
häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos
jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota
valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka
erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja
pakotti hänet avaamaan suunsa.
»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja
käsivarret kuin naisen.»
»Sen vian airo kyllä korjaa», väitti dalal.
»Te saastaiset neekerit!» nyyhki Lionel raivoissaan.
»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen
luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi
filipiä. Enempää en lupaa.»
Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien
työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi
joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä
ostaa.
»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä
hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan
oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa
sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»
Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot
olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia,
ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut
mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian
heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä.
Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia
voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi
filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.
»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi
antakoon.»
Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet
taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.
Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin
huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen
herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla
kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli
pakotettua kultaa.
Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä
retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden
ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen
kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat
mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman
ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten
soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti
näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen
silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen
kauneuttansa.
Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli
kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä,
joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat
joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten
taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita,
ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu
Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien
silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein
ylenkatseellinen tuimuus.
»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä
filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat
vastustelevan tytön esiin.
»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oi
Ibrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.»
Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.
Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on
kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten
joutuisin sittenkin häviölle.»
Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka
askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä
tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin
käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä
silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava
kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta
tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen,
tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon
portailta.
»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää
tuon villikissan», sanoi hän.
Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen
puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi
vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.
Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja
vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö
luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle,
eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven
kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»
Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta
ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen
kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet
kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja
sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen
summan.»
Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen
yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.
»Minä jätän mokoman hänen nautittavakseen», virkkoi hän.
»Niinpä saat hänet sinä, Ibrahim, sadasta filipistä.»
Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja
astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä
kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa
hetkeksi hänen ympärilleen.
»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä
huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen
taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös
tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin.
Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö
sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan
tikarin.
»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa,
hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui
nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen
kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä
häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen
aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut,
hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi
hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan
osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle
keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja
rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois
uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan
sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.
Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui
päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin
eteen.
»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani
takaisin!»
»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?»
kysyi dalal häneltä.
»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen.
»Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»
»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo
sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet
hänen omistajansa.»
Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan
ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»
»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu», vastasi seesteinen dalal.
Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta
eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»
»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei
olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida
sitä vastaan?»
Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.
»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä.
Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.
»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot
markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»
»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta
Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen
koira! Tiehesi!»
Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla
puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden
valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.
»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.
Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän
ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että
oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän
oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.
Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan»,
uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat
suoritettaviksi minulle takaisin.»
»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.»
Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään.
Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänelle
supatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.
Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen
elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi
siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon
luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan,
käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien
markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä,
jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni
kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.
Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli
yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan
Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän
hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan
tarjoisi enempää.
»Sata filipiä tuosta maitokasvoisesta tytöstä.»
»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen
kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa
meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään
niin kaunis.»
»Sataviisikymmentä», sanoi Levantin turkkilainen sormiansa
napsahduttaen.
»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen
kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen
silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan
itsensä sulttaanin haaremia.»
Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi.
Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti
välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi
heti kaksisataa.
Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen
käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan
luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan,
joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.
»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja
norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin
granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat
sinä, oi Hamet?»
Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa
oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut
Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»
»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen
naisten helmeen?» ivaili dalal.
»Olkoon menneeksi kaksisataakymmenen», murahti Hamet harmistuneena.
Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö
herralleen, niinkuin käsketty oli.
»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen.
Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»
Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin
ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat
kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan
huutajan.
Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti
tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä
kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.
»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä
markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta
tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä
tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi
kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli
jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan
aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi
turkkilaisen lupaamaan enemmän.
»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö
miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa
hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo.
Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon
anteeksi runsaskätisyyteni.»
Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni
virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»
»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja
»J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.
»Viisisataaviisikymmentä», kuului Ajubin kimeä ääni yleisen melun yli.
»Kuusisataa», vastasi Tsamanni tyynenä kuten ennenkin.
Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen,
että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.
Yleisön tyynnyttyä Ajub koroitti hinnan seitsemäksisadaksi.
»Kahdeksansataa», kivahti Tsamanni, osoittaen vihdoin hiukan
lämmenneensä.
»Yhdeksänsataa», vastasi Ajub.
Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena.
»Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä
hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.
»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi
käy sinulle kalliiksi.»
Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat
filipiä», virkkoi hän lyhyesti.
»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia,
joka lähettää hyviä hintoja.»
»Tuhat sata», virkkoi Ajub vääjäämättä.
Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman
ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän
uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos
hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin
tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi
toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen
kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu
huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin
hänen voisi käydä yhtä huonosti.
Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan
parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa,
pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut
maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»
Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja
heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa
on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti,
nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta
ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi
dalal?»
»Jos vesiiri Tsamanni siihen tyytyy.»
»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen,
Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet
kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut
vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»
Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti
lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet
suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua
kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos
pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».
»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin
valtaistuimen».
»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut
raivoissasi keltataudin.»
Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät
käsillä olevaan asiaan.
»Hinta on nyt tuhat sata filipiä. Suostutko joutumaan häviölle,
vesiiri?»
»Koska Allah niin tahtoo. Minulla ei ole valtaa mennä kauemmaksi.»
»Niinpä hän on tuhannesta ja sadasta filipistä Ajub —»
Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta
parvesta kuului terävä ääni:
»Tuhat kaksisataa filipiä tuosta frankkilaisesta tytöstä.»
Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo
saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi
ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja
Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan,
joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi
nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui
Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä
huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.
Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille,
joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta
hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus
herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin
ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla
mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi
pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa
odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui
esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!
Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen
aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota;
Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi
tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt.
Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein
täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän
ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän
oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja
»Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu
oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:
»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot
sinä, oi vesiiri Ajub?»
»Niin», ivaili Tsamanni, »entä nyt?»
»Tuhat kolmesataa», sanoi Ajub väkinäisen uhman ilmein.
»Vielä sata, oi dalal», lausui Sakr-el-Bahr rauhallisesti.
»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa
mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien
varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada
itselleen jotakin ansiota.
Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan
vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:
»Vielä sata, oi dalal.»
»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä
kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi
kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat
mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka
lähettää rikkaita ostajia.»
Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty,
että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä
maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä
tarkkanäköinen vesiiri?»
»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta
niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»
Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun
Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä
vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.
»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti
hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli
tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko
ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko
sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi
haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan
hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.
»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin
totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»
»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»
»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka,
jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista
voitoista.»
»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se
maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»
Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä
ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan
tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin
lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän
ivan esineeksi.
»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun.
Mene!»
Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin
osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen
dalalin puoleen.
»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi
Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»
»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin
ottaakseen haltuunsa saaliinsa.
Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen,
kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen
aluksen valtaamista.
Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti
hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään
kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka
säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu
oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada
hän, Rosamund, pelon valtaan.
Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet
tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään
Rosamundin kauhua.
»Tule», virkkoi Oliver englanninkielellä.
Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr
tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen.
Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»
»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni.
»Menkää!»
Yhdestoista luku.