Orjatorin edustalla olevan avoimen alueen täytti tungeksiva, meluisa
joukko, jota alinomaa lisäsi kapeiden kiveämättömien katujen
labyrintistä tuleva ihmisvirta.
Siinä oli ruskeapintaisia berbereitä mustissa vuohenkarvaisissa
viitoissa, jotka oli kudottu yhteen päähineen kanssa ja joiden
selkäpuolta koristi neliskulmainen punainen tai oranssinvärinen
solki; päässä heillä oli kalotti tai vain punottu kameelinkarvainen
nuora; oli neekereitä, jotka kulkivat melkein alastomina, ja komeita
arabialaisia, jotka näyttivät ylenmäärin vaatetetuilta liehuvissa
valkoisissa viitoissaan ja päähineissään, jotka varjostivat heidän
mustanpuhuvia, hienopiirteisiä kasvojaan; oli arvokkaita ja vaurailta
näyttäviä maureja, jotka heleävärisiin selhameihin puettuina istuivat
sileäkarvaisten ja upeasti suitsitettujen muuliensa selässä, oli
tagarinejä, Andalusiasta karkoitettuja maureja, joista useimmat
harjoittivat orjakauppaa, oli aito-juutalaisia mustissa kauhtanoissaan
ja kristittyjä juutalaisia — heitä mainittiin sillä nimellä, koska
olivat eläneet ja kasvaneet kristityissä seuduissa, joiden vaatetusta
vielä käyttivät, oli Levantin turkkilaisia, upeissa puvuissa ja
käytökseltään röyhkeitä, ja oli vaatimattomia cololeja, kabylejä ja
biskareja.
Tuossa vedenmyyjä vuohennahka-astioineen kilisteli pientä kelloansa,
tuossa kiikutteli oranssikauppias päälaellaan koria, jossa hänellä oli
kultaisia hedelmiä, ja tarjosi huutaen niitä kaupaksi. Oli miehiä,
jotka kulkivat jalan ja toisia muulien selässä, aaseilla ja hoikilla
arabialaisilla hevosillaan ratsastavia, alinomaa muuttuva värien
sekamelska, jossa kaikki melusivat, nauroivat ja kiroilivat Afrikan
paahtavan auringon paisteessa, sinisen taivaan alla, kyyhkysten
kiiriskellessä ilmoilla. Keltaisen muurin vierustalla kyyhötti joukko
vikiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja, jotka pyytelivät almuja; lähellä
porttia oli raivattu vapaaksi pieni alue, missä nähtiin eräs meddah,
kerjäläistrubaduuri, joka kahden oppilaansa säestämänä lauloi haikeata
balladia ohuella honottavalla äänellään.
Ne joukkoon kuuluvat, jotka olivat kauppaherroja, kulkivat arvelematta
eteenpäin, jättivät ratsunsa portin ulkopuolelle ja kulkivat portista,
josta ei päästetty ketään joutilaita eikä vähäpätöistä väkeä. Avarassa
neliskulmaisessa paikassa, jonka karua hiekkapintaa rajoittivat
pölynkarvaiset muurit, oli enemmän tilaa. Orjien myynti ei ollut vielä
alkanut, sen oli määrä alkaa vasta tunnin kuluttua. Sillävälin tekivät
pientä kauppaa ne, jotka olivat saaneet halutun oikeuden asettaa
tavaroitaan näytteille muurin vierustalle; siinä oli villan, hedelmien
ja mausteiden myyjiä, ja lisäksi pari kauppiasta, jotka tarjosivat
jalokiviä ja muita koruja oikeauskoisten kaunisteiksi.
Torin keskellä oli kaivo, melkoisen suuri kahdeksankulmio mataline
kolmiaskelmaisine kaiteineen. Alimmalla portaalla istui iäkäs
parrakas juutalainen, yllään musta kauhtana, pää värikkääseen huiviin
kiedottuna. Hänen polvillaan oli leveä matala musta rasia, joka oli
jaettu useihin osastoihin, kaikki täynnä halvempia jalokiviä ja
harvinaisia kiviä, joita hän tarjosi kaupaksi; hänen ympärillään seisoi
ryhmä nuoria maurilaisia ja pari turkkilaista upseeria, joiden kaikkien
kanssa juutalainen hieroi kauppaa.
Koko pohjoisen sivustan mittaisesta suojakatoksesta, jonka sisäpuolen
peittivät näkyvistä kameelinkarvauutimet, kuului hillittyä ihmisäänten
hyrinää. Siellä olivat ne suojat, joihin sijoitetut orjat tulivat
tänään myytäviksi. Verhojen edustalla seisoi vartijoina kymmenkunta
merisissiä apulaisinaan neekeriorjia.
Seinämuurin takaa, sen yläpuolelle kohoten, hohteli valkoinen
kupukatto; sen vieressä näkyi keihäsmäinen minareetti ja muutamien
taatelipalmujen ohuet latvat, joiden pitkät lehdet riippuivat
liikkumattomina helteisessä ilmassa.
Yhtäkkiä ilmaantui portin ulkopuolella olevaan joukkoon liikettä.
Eräältä kadulta saapui kuusi jättiläiskokoista nuubialaista huutaen:
»Oaak! Oaak! Varda! Tietä! Tehkää tietä!»
He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä
väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden
korvaukseksi sadatuskuuroja.
»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin
ylentämälle! Tietä!»
Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen
Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan
seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja
välkkyvine miekkoineen.
Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen,
vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.
»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi!
Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle
lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi
niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.
»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin
tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän
käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille
— sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että
sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska
ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki
se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle
kaksinkertaisesti?
Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad
astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona
hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi
polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.
Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat
merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa
tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään
kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen
auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli
muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.
Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän
— kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli
kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia,
oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä
ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset
sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa.
Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä
leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin
hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi
milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja,
joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi
Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön,
joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan
asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät
tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten
Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi
kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja
vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.
Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen,
nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista
hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi;
hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein
tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät
metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä
oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko
paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.
Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon
rikkaläjään?» kysyi hän.
»Hän on se nainen, jonka herramme Sakr-el-Bahr toi mukanaan
Englannista.»
Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut
häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti
punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi
hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.
»Tuo hänet tänne», virkkoi pašša lyhyesti.
Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen
kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea,
mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori
mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti
säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti
valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa
sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.
Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä
uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut
ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään
jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti
sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään
sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä
hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden
yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan
tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti
melkein kuvapatsaalta.
Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen
veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet
polttavat.
Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet,
Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden
turmeltuneessa puussa!»
Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään
herransa mielialoja, vastasi:
»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen
poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»
»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien
tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.
Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša
piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah
on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen,
herrani.»
Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta
silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»
»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia
sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen
mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä
kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla,
aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh
tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja
lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut,
mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä
vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä
nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan
naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän
ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti
passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.
»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin
taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään
liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja
kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.
»Hänen kasvonsa ovat tuhansien silmien nähtävinä!» huudahti hän.
»Sekin on tapahtunut jo ennen», vastasi Tsamanni.
Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja
sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:
»Mikä nainen tuo voi olla?»
Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh,
soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään,
Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli,
jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä
oli vesiiri Ajub-el-Samin.
Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt
sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet.
Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle
kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan
sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni
tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken
kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin
uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska
olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka
Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi
mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti
hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain,
että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella
tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin
haaremiinsa.
Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana
miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen
jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta
katseesta hän ei välittänyt vähääkään.
»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle
kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut
vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin
henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen
kadotuksen tyttären.»
Asadin hämmästys voitti hänen vihansa. Hän ei ollut herkkäkäänteinen.
»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin
tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela
hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää
näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli;
vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.
Asad astui hänen luokseen.
»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen
tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat
henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut
häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti.
»Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»
Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan
paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui
muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen
vaimon puoleen:
»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa
kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta
noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy
julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»
Fenzileh totteli heti, mitään virkkamatta. Asad viipyi portilla
Tsamannin kanssa, kunnes kantotuolit olivat poistuneet ja niiden mukana
Ajub ja Marzak, jotka eivät uskaltaneet kumpikaan kohdata paššan
kiukkuista katsetta.
Asad silmäili tuikeasti kantotuolin jälkeen, ivallinen hymy huulillaan.
»Sitä mukaa kuin hänen kauneutensa häviää, hänen julkeutensa kasvaa»,
urahti hän. »Hän alkaa käydä vanhaksi, Tsamanni, vanhaksi ja luisevaksi
ja toraisaksi, eikä ole enää mikään sovelias puoliso profeetan huoneen
jäsenelle. Allah saattaisi pitää hyvinkin mieluisena asiana, jos
toimittaisimme hänen sijaansa toisen.» Sitten, ilmeisesti viitaten
tuohon toiseen, katseen kääntyessä suojakatokseen, jonka esirippu
vedettiin jälleen kiinni, hän alkoi puhua toisenlaiseen sävyyn.
»Huomasitko, Tsamanni, kuinka sulavasti hän liikkui? Notkeasti ja
ylevästi kuin nuori gaselli. Kaikkiviisas ei totisesti ole luonut niin
paljon kauneutta, jotta se heitettäisiin kadotukseen.»
»Eikö se ole voitu lähettää jonkun oikeauskoisen lohdutukseksi?»
ihmetteli nokkela vesiiri. »Allah on suuri, hänelle on kaikki
mahdollista.»
»Kuinkapa muutenkaan?» virkkoi Asad. »Se on kirjoitettu, ja samoinkuin
ei kukaan voi saavuttaa sitä, mikä ei ole kirjoitettu, samoin ei kukaan
voi välttää sitä, mikä on kirjoitettu. Minä olen tehnyt päätökseni. Jää
sinä tänne, Tsamanni. Jää myynnin ajaksi ja osta hänet. Hänelle tulee
opettaa oikeata uskoa. Hänet on pelastettava kadotuksen pätsistä.»
Käsky oli lausuttu, Tsamannin harras toivo oli toteutunut.
Hän nuoli huuliansa. »Entä hinta, herrani?» kysyi hän hiljaa.
»Hinta?» virkkoi Asad. »Enkö käskenyt sinua ostamaan hänet? Tuo hänet
minulle, vaikka hinta olisi tuhat filippiä.
»Tuhat filippiä!» toisti Tsamanni hämmästyneenä. »Allah on suuri!»
Mutta Asad oli jo lähtenyt hänen vierestään ja astellut holviportista,
jonka edustalla väkijoukko jälleen painui polvilleen hänet nähdessään.
Oli mainio asia, että Asad oli pyytänyt häntä jäämään
myyntitilaisuuteen. Mutta dalal ei luovuttanut yhtäkään orjaa ennenkuin
hinta oli suoritettu, ja Tsamannilla ei ollut melkoista summaa
mukanaan. Senvuoksi hän lähti herransa jäljessä kohti linnaa. Myynnin
alkamiseen oli vielä tunti, joten hänellä oli yllin kyllin aikaa
mennäkseen ja palatakseen.
Sattui kumminkin niin, että Tsamanni oli ilkeä ja että paššan
puolisoon kohdistuva viha, joka oli kauan kytenyt hänen mielessään
imartelevan hymyn ja syvien kumarrusten salaamana, käsitti vihatun
henkilön palvelijatkin. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota hän
olisi halveksinut enemmän kuin sileäpintaista, lihavaa eunukkia
Ajub-el-Saminia, hänen majesteetillista keinuvaa käyntiänsä ja paksuja,
kopeita huuliansa.
Kirjoitettu oli myös, että hänen piti linnan pihamaalla kohdata Ajub,
joka valtiattarensa käskystä oli siinä vesiiriä väijymässä. Lihava
ukkeli vieri eteenpäin, kädet vatsaa kannattaen ja pienet silmät
kiiltäen.
»Allah sinulle terveyttä lisätköön, Tsamanni!» tervehti hän
kohteliaasti. »Tuotko uutisia?»
»Uutisia? Mitä uutisia?» virkkoi Tsamanni. »Totisesti en mitään
sellaisia uutisia, jotka valtiatartasi ilahduttavat.»
»Armelias Allah! Mistä on kysymys? Koskeeko asia tuota eurooppalaista
orjatyttöä?»
Tsamanni hymyili, ja se kiukutti Ajubia, joka tunsi maaperän horjuvan
jalkojensa alla. Jos hänen emäntänsä vaikutusvalta loppuisi, niin hän,
Ajub, sortuisi hänen kerallaan ja muuttuisi tomuksi Tsamannin jalkojen
alle.
»Koraanin nimessä, Ajub, sinä vapiset!» Tsamanni kiusasi häntä. »Sinun
pehmeät ihrasi ihan värisevät, ja eipä ilmankaan, sillä päiväsi ovat
luetut, sinä tyhjän isä.»
»Pilkkaatko minua, sinä koira?» kuului toisen ääni, nyt kiukkuisen
kimeänä.
»Nimitätkö minua koiraksi? Sinä?» Tsamanni sylki tahallaan hänen
varjoansa. »Mene ja sano emännällesi, että herrani on käskenyt minun
ostaa tuon eurooppalaisen tytön. Sano hänelle, että se tyttö tulee
herrani puolisoksi samoinkuin Fenzileh aikoinaan, jotta herrani voi
johdattaa hänet oikeaan uskoon ja temmata Saatanalta niin kauniin
jalokiven. Sano vielä, että minun on käsketty ostaa hänet herrani
varoilla tuhannen filipin hintaan. Vie perille tämä viesti sinä tuulen
isä, ja Allah sinulle vatsaa lisätköön!» Sitten hän lähti, notkeana,
nokkelana ja ivallisena.
»Periköön tuho sinun poikasi, ja tyttäresi tulkoot portoiksi», ärjyi
eunukki, jota äkkiä raivostuttivat nuo pahat uutiset ja niihin liittyvä
solvaus.
Mutta Tsamanni vain nauroi ja vastasi hänelle olan takaa: »Tulkoon
pojistasi kaikista sulttaaneja, Ajub!»
Yhä väristen vihasta, joka kerrassaan hälvensi uutisten aiheuttaman
pelon, Ajub vieri valtiattarensa luo tuota pahaa viestiä vieden.
Fenzileh kuunteli häntä tylsän vimman vallassa. Sitten hän alkoi
sättiä herraansa ja orjatyttöä yhtaikaa ja rukoili Allahia murtamaan
heidän luunsa ja mustentamaan heidän kasvonsa ja mädännyttämään heidän
lihansa, rukoili yhtä kiihkeästi kuin henkilö, joka on syntynyt ja
kasvanut ainoassa oikeassa uskossa. Tuosta raivonpuuskasta toivuttuaan
hän painui hetkeksi mietteisiin. Vihdoin hän hypähti seisaalleen
ja käski Ajubia katsomaan, ettei kukaan kurkkinut ovilla salaa
kuuntelemassa.
»Meidän täytyy toimia, Ajub, ja toimia nopeasti. Muuten joudun tuhon
omaksi, ja kerallani tuhoutuu Marzak, joka ei kykene yksin isäänsä
vastustamaan. Sakr-el-Bahr tallaa meidät maan tomuun», Äkkiä sai eräs
ajatus hänet vaikenemaan. »Allahin nimessä, hän on voinut toimia
määrätyssä tarkoituksessa tuodessaan kerallaan tuon valkonaamaisen
porton. Mutta meidän täytyy ehkäistä hänen aikeensa ja meidän täytyy
ehkäistä Asadin aikeet. Muuten olet hukassa sinäkin, Ajub.»
»Ehkäistä hänen aikeensa?» virkkoi vesiiri hämmästyen tuon naisen
terävää sielun ja ruumiin tarmoa, jonka vertaista ei ollut milloinkaan
ennen naishenkilössä havainnut. »Ehkäistä hänen aikeensa?» toisti hän.
»Ensinnä on toimitettava tuo eurooppalainen tyttö pois hänen
ulottuviltaan.»
»Hyvä ajatus — mutta miten?»
»Miten? Eikö älysi keksi mitään keinoa? Eikö lihavassa päässäsi ole
minkäänlaista älyä? Sinun pitää tarjota enemmän kuin tarjoaa Tsamanni,
tai vielä mieluummin toimittaa joku tekemään se puolestasi ja siten
ostaa tyttö minulle. Sitten pidämme huolta siitä, että hän häviää
nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa, ennenkuin Asad keksii hänestä
jälkeäkään.»
Ajubin kasvot kalpenivat, ja hänen leukansa heltat tutisivat. »Entä...
entä hinta? Oletko ottanut huomioon, mitä se maksaa, oi Fenzileh? Miten
käy, kun Asad saa sen tietää?»
»Hän ei saa sitä tietää», vastasi Fenzileh. »Ja jos saakin, niin
tyttö on saavuttamattomissa, ja Asadin täytyy tyytyä siihen, mitä on
kirjoitettu. Voit uskoa, että tiedän, kuinka hänet on tyynnytettävä.»
»Armollinen rouva!» huusi Ajub väännellen lihavia sormiansa. »Minä en
uskalla siihen ryhtyä!»
»Mihin ryhtyä? Minä käsken sinua ostamaan tytön ja annan sinulle
tarvitsemasi rahat. Mitä se muuten sinuun koskee, sinä koira? Sen,
mitä on vielä tehtävä, tekee mies. Tule nyt, minä annan sinulle rahat,
kaikki, mitä minulla on, suunnilleen tuhatviisisataa filipiä, ja mitä
siitä jää, saat pitää itse.»
Ajub mietti hetkisen ja käsitti sitten, että Fenzileh oli oikeassa.
Kukaan ei voinut häntä moittia siitä, että oli täyttänyt saamansa
käskyn. Asiasta koituisi vielä hyötyäkin, — niin, ja olisipa
oivallista, kun saisi tarjota enemmän kuin tuo koira Tsamanni ja
lähettää hänet kotiin tyhjin käsin, pettyneen herransa vihaa kokemaan.
Hän levitti kätensä ja kumarsi, siten osoittaen ehdottomasti asiaan
suostuvansa.
Kymmenes luku.